Antibioottikierteessä

Nyt kirjoitan aiheesta, josta en ole tainnut aiemmin blogissa kirjoittaa. Jostakin syystä häpeän tätä. Ihan kun itse voisin vaikuttaa elimistöni tulehdustiloihin. Häpeä saattaa johtua myös siitä, kun ongelma äityi ensimmäisen kerran oikein pahaksi, lääkäri kysyi minulta huolehdinko riittävästi hygieniastani. 😀 Toinen lääkäri kysyi puolestaan myöhemmin huolehdinko liian hyvin hygieniasta, koska liika hygieenisyys voi viedä kehon omat puolustusmekanismit mukanaan. Kolmas lääkäri kehoitti juomaan karpalomehua päivittäin. Puhun nyt siis virtsatieinfektiokierteestä.

Tänään heräsin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen. Kipuja ei ollut, mutta oli jotenkin painava tunne vatsassa. Tunnin hereilläolon jälkeen alkoivat kivut, jotka voimistuivat voimistumistaan. Ei auttanut kuin tarttua puhelimeen ja varata aika lääkäriin. Enää en saa puhelinreseptejä, koska tulehduksia on ollut niin paljon.

Olen tällä hetkellä todella turhautunut ja suhtaudun kehooni vihamielisesti. Saakeli kun pitääkin tulla tällaisia! En haluaisi syödä antibioottikuuria ja fluconazolia vuoronperään. Kukapa haluaisi? Olen mielestäni tehnyt kaikkeni. Tiedän kaikki kotikonstit ja niksit vaivan kitkemiseksi, mutta mikään ei tunnu olevan pysyvä ratkaisu. Olen syönyt vuoden sisällä niin monta antibioottikuuria, etten ole pysynyt edes laskuissa.

Välillä olen syönyt estolääkitystä, jonka lopetin kun vatsa oli aivan solmussa ja lopulta sivuoireena alkoi lääkkeistä johtuva pahoinvointi. Olen juonut välillä joka päivä karpalomehua. Nyt olen viimeiset puoli vuotta syönyt päivittäin karpalokapseleita. Olen tehnyt kaikki ne temput, joita itsehoito-oppaat käskee tekemään liittyen hygieniaan ja seksiin.

En enää keksi mitä asialle voi tehdä? Voisiko syyllinen löytyä hormonikierukasta? Luin, että hiivakierteeseen sillä on tutkittu olevan yhteys, mutta mites tämä? Kärsiikö kukaan muu vastaavasta vitsauksesta? Onko jotain mitä asialle voisi vielä tehdä? Kertokaa kaikki.

Minusta tuntuu ihan sietämättömältä ajatus jatkuvasta antibioottien popsimisesta. Jokin aikaa sitten uutisoitiinkin siitä, että alamme olla niille immuuneja. Se se vasta onkin huolestuttava ajatus. Tänään en saanut lääkäriltä ratkaisua ongelmaan, tai en ainakaan minua tyydyttävää ratkaisua. Sain antibioottikuurin ja reseptin estolääkkeisiin. TAAS. Eikö tähän oikeasti löydy muuta ratkaisua?

Toivottavasti olo kohenee, että pääsisin huomenna sinne vaellukselle!

*Kuva täältä

Mistä tietää milloin pitää jättää treenit väliin?

Olen ollut viime päivinä vähän flunssainen. Nenä on vuotanut, on aivastuttanut, yskittänyt ja korvat on ollut lukossa. Kuumetta ei ole ollut ja yleisvointi on ollut  hyvä. Aina kun on jotenkin normaalista poikkeava olo, pitää harkita voiko tänään treenata vai ei. Kysymykseen oikean vastauksen löytäminen on aina yhtä vaikeaa. Usein kuulee, että joku on joutunut pitää parin viikon treenitauon nuhan takia, kun odotetaan, että nenä ei vuoda lainkaan.

Tämän kysymyksen äärellä olen ollut onnekseni aika harvoin, mutta itse noudatan näitä muutamaa nyrkkisääntöä, milloin ei voi treenata:

  • Kuume
  • Hengästyminen ja uupuminen pienestäkin ponnistelusta
  • Keuhkoissa tuntuva polte
  • Jäsenten särky ja lihaskipu ilman liikunnallista ponnistelua

Nuha tai hiukkasen erikoinen olo on itsellenikin usein jonkinasteinen tekosyy ottaa iisimmin ja käpertyä vilttiin sohvannurkkaan katsomaan hömppää. Välillä lepo on ihan paikallaan ilman nuhaakin, mutta nuhaisena on hyvä kuulostella milloin kyseessä on tekosyy ja milloin oikea syy. Yksiselitteisiä ohjeita ei varmasti ole olemassa, mutta tässä, kuten treenatessa muutenkin on hyvä kuulostella mitä keho sanoo. Jos et ole ihan varma mihin suuntaan kallistut, käy lyhyellä kävelylenkillä ja kuulostele miltä se tuntuu. Aina voi lopettaa kesken ja palata lepäämään. Älä kuitenkaan ole hölmö ja urheile, jos se tuntuu väärällä tavalla epämiellyttävältä, se voi kostautua kalliisti.

Itselläni on muutama muukin periaate, joka tähän aiheeseen liittyy. Silloin olen oikeasti kipeä, en voi myöskään pyöräillä tai juosta töihin. Jos voin mennä töihin, voin treenatakin. Särkylääkkeen voimin en treenaa.

Tällä viikolla olen ollut työkuntoinen, mutta olen kuitenkin joka kerta lähtenyt salille vähän arvelevin fiiliksin mitenköhän treeni sujuu. Alkulämmittelyn aikana olen tiennyt, että sujuuhan tämä, koska mitään epämiellyttäviä tuntemuksia ei ole tullut. Treenit ovat sujuneet ihan normaaliin tahtiin. Tänäänkin, vaikka ohjelmassa oli aika raskas treeni. Rinnallevedossa ja työnnössä mentiin lähelle maksimia ja kyykkyohjelma on menossa loppusuoralla, joka tarkoitti 6 x 5 sarjoja 60 kilolla, eli suhteellisen raskas harjoitus minulle. Treeni sujui röökimuijan äänestä ja ärsytysyskästä huolimatta oikein hyvin.

Loppuun vielä korostan, etten missään tapauksessa kannusta treenaamaan kipeänä. Kannustan kuulostelemaan tuntemuksia ja tunnistamaan oman kehon viestejä.

*Trikoot: ZeroPoint (saatu blogin kautta)

Artikkeli aiheesta: Kuumesairaudet ja liikunta (Potilaan Lääkärilehti)

Hyviä uutisia!

Menin eilen aamulla pelonsekaisin fiiliksin lääkärin vastaanotolle kuulemaan tuomion olkapään tilanteesta. Olen onnistunut jotenkin saamaan olkapääni kipeäksi, molemmat, mutta pahemmin tämä oikean, leikatun käden.

Menin nyt sen lääkärin vastaanotolle, joka minut leikkasi keväällä 2013. Minut leikkasi Vesa Savolainen Omasairaalassa. Heti kärkeen sain kuulla huojentavat sanat: “sinua ei tarvitse leikata”. Huh. Sen jälkeen rentouduin ja muut vastaanottokäynnillä käydyt asiat menivät ihan eri tavalla perille. En voi muuta kuin kehua ammattitaitoista Vesaa. Hän on niin ymmärtäväinen ja huolellinen. Hän selitti huolellisesti löydöksen ja mahdolliset syyt sille. Sain nähdä magneettitutkimuskuvat. Katsottiin kuvat ennen leikkausta, leikkauskuvat ja vielä nämä uusimmat kuvat. Vesa tulkitsi kuvia niin, että mä jopa vähän ymmärsinkin niistä jotakin.

Tilanne on nyt se, että mun täytyy ihan ensimmäiseksi hyväksyä, että en ole enää parikymppinen. Muija alkaa kato vanhentua ja nivelet natisee, vaikken sitä suostuisi myöntämään tai edes ymmärtämään. Käsi on leikattu niin, että sen pitäisi kestää normaalia elämää ilman mitään rajoitteita. Mikä on sitten kenellekin normaalia elämää, on toinen kysymys. Vesa piti mulle lempeän puhuttelun, että nyt kannattais nuo hölmöilyt unohtaa ja pitää kropasta hyvä huoli, muttei kuitenkaan alkanut laatimaan mulle mitään kiellettyjen liikkeiden listaa. Pitäisi varmaan löytyä älliä itseltänikin.

Olkapään leikattu alue oli kuvien mukaan siinä kunnossa kuin pitääkin. Ankkurit pitää ja pysyy paikoillaan, mutta näillä mun riehumisilla olen saanut ylälabrumiin pienen repeämän aikaiseksi, joka on ärsyttänyt hauista ja tulehduttanut sen. Ylälabrumin vammoja ei kuulemma tarvitse useinkaan leikata, vaan konservatiivinen hoito riittää. Samainen löydös on tuossa vasemmassa olkapäässäkin, jonka kanssa olen ihan hyvin pärjäillyt. Nyt pitää vain malttaa antaa kädelle aikaa parantua tulehdustilasta. Arcoxia-kuuria naamariin ja malttia. Kunhan käden kipuilu rauhoittuu, saan aloittaa asteittaista paluuta punttien pariin. Vesa painotti, että aloitat sitten pienillä painoilla, PIENILLÄ PAINOILLA. 😀 Yes, sir. Oikeasti, mä luulen, että olen nyt läksyni oppinut ja aion pitää natisevasta ruhostani parempaa huolta. Mä haluan olla kunnossa. Teen vaikka kevyempää treeniä mieluummin kuin laitan kroppani epäkuntoon.

Onneksi tämä oli vain pieni säikäytys, joka opetti mulle paljon. Olen nyt tosi motivoitunut toipuja ja odotan innolla paluuta treenien pariin. Ehkä ne kehonpainotreenit olis mua varten, ei mitään repimistä enää. Kysyin varmuuden vuoksi onko punnerrus ok? Entä uinti? Hiihto?Leuanveto? “On, on, on, on…” 🙂 Maltilla vaan ja hyvällä tekniikalla.

Vaaleanpunaiset pilvenhattarat

Voi teitä, rakkaat ihmiset! Kiitos ihan älyttömästi kannustavista, lämpimistä ja kauniista kommenteistanne. Enpä olisi arvannut minkälaisen kävijäryöpyn tuo muutamalla rivillä raotettu tunnustus tuo tänne blogiin. Mua hieman hirvitti aamulla tulla katsomaan minkälainen vastaanotto postauksella oli.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa masennuksesta. Ensin mietin, että kerron teille toisen masentuneen ihmisen tarinan. En kuitenkaan uskaltanut. Sitten ajattelin, että kirjoitan masennuksesta yleisesti. En halunnut sitäkään, ei sellainen uppoa. Sitten viimein rohkaistuin kertomaan, että minä olen yksi heistä. Nyt kun maailma on valoisampi paikka, on etäisyyden päästä helpompi sanoa, että olipahan kivikkoinen taival, mutta tulipahan rymyttyä läpi. Mä selvisin siitä! Aina on matkaa taivallettavana, eikä ihminen koskaan ole valmis, mutta olen tyytyväinen siihen missä olen nyt. Masennus ei ole häpeä, eikä se saisi olla tabu. Mä en ainakaan suostu olemaan b-luokan kansalainen tämän sairauden takia.

En ala raottamaan matkaani tähän pisteeseen, mutta sanon vain sen saman minkä olen sanonut ennenkin. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrottavanaan. Meillä jokaisella on se oma polku, joka tekee meistä sen kuka on. Ei pitäisi koskaan väheksyä tai aliarvioida ihmistä kuulematta sen tarinaa tai antamatta mahdollisuutta. Ulkonäkö voi pettää.

Itse olen oivaltanut sen, että heikkous on vahvuutta.

Kuvat ovat perjantain pakkasaamun työmatkapyöräilyltä, kun taivaalla oli vaaleanpunaiset pilvenhattarat ja korvissa soi Coldcut – Autumn Leaves. Se oli kombona sellainen, että vatsanpohjassa tuntui onnelinen hyrinä. Näin mä mun maailman nyt näen.

Kaapista ulos

Postaustahti ei päätä huimaa. Mielen on vetänyt hieman matalaksi oikean olkapään tilanne. Tilannehan ei siis ole mitenkään kovin vakava, mutta mun pitää nyt pitää taukoa nosto- ja työntöliikkeistä ja katsotaan mihin suuntaan käden tilanne kehittyy. Mitä yläkropan liikkeitä jää jäljelle? En tiedä. Ortopedi soitti mulle keskiviikkona ja kertoi, että olkapäässä ei ole mikään ihan rikkirikki, mutta tilanne ei ole mikään paras mahdollinen myöskään. Hän epäili, että takakapseli on löystynyt käsilläseisontaharjoituksista. Hauiksen jänne on rispaantunut ja pientä turvotusta on AC-nivelessä ja subarcomiaalibursassa. Lääkäri pyysi käymään vastaanotolla, että voidaan miettiä konkreettisemmin jatkoa. Fyssarille pitäisi kans varata aika, että hän voisi miettiä mulle jotain korvaavia harjoitteita – mitä ne on? Ehkä Sami tietää. En tiedä miksi tämä vetää nyt niin maihin. Lääkäri meinasi, että jos tilannetta ei saa rauhoittumaan, niin viimekädessä leikataan. Ei kuulosta kyllä yhtään kivalta mun korviin. En ihan äkkiä ole valmis siihen samaan leikkaus- ja kuntoutusrumbaan kuin puolitoista vuotta sitten.

Kävin näyttämässä kättä myös Helsingin Urheiluhieronnan Tuukalle. Tuukkakin meinasi, että olkapään kuppi on löysä ja olkapään lihaksetkin on ihan jumissa. Olkapäätä hierottiin varovaisesti ja Tuukka teippasi sen kinesioteipillä parempaan asentoon. En tiedä mikä muhun meni hieronnan jälkeen kun vaan itketti. Ystäväni Sari meinasi, että ihminen kun on psykofyysinen kokonaisuus, niin joskus kosketus laukaisee ihmisessä tunteita. Näin se varmaan oli. Lisäksi sitten tämä harmistus koko käsiasiasta. Vitsi jos olisin tiennyt, että olkapää ei kestä käsilläseisontaa, niin olisin jättänyt ne kyllä tekemättä. Paskempi homma on nyt olla käyttämättä käsiä kokonaan.

Olen viime aikoina huomannut pohtivani menneitä. Olen palannut lähimenneisyyteen ja kauemmaksikin. Elämä on muuttunut vuodessa todella paljon. Aika tarkalleen vuosi sitten olin tosi syvällä. Mulla oli tosi paha olla. Menin lääkäriin, sain diagnoosiksi pitkäaikainen masennus ja kouraan reseptin masennuslääkkeisiin ja lähetteen psykoterapiaan. Vuoden intensiivisen psykoterapian avulla olen nyt omanarvontuntoinen ja hyväksyn itseni tällaisena kuin olen. Mun ei tarvitse enää syödä lääkkeitäkään. Mun 33-vuoden mittaiseen elämään on mahtunut paljon tapahtumia. Niistä ei nyt sen enempää. Ehkä joskus toiste.

Kaikkea tätä se tunnemylläkkä hieronnan jälkeen varmaan myös oli. Mua ajoittain harmittaa se, että masennusta pidetään jonkinlaisena heikkoutena ja epäonnistumisena. Sellaisena olen itsekin sitä ehkä pitänyt, koska olen tätä asiaa salannut. Ei ole ihme, jos mieli väsyy, kun elämä tuo eteen monenlaisia koettelemuksia. Vaikka olen ollut masentunut, se ei ole poistanut mun perusluonnetta ja kokonaan työkykyäni.

Nyt asiat on hyvin, tai paljon paremmin. Olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Elämä ei vieläkään ole kevyttä ja helppoa. Milloin se olisi? Se vain menee niin, kun elämässä tapahtuu isoja asioita, niin sitä aina palaa vuodenaikojen vaihtuessa edellisvuoden tapahtumiin. Ehkä ensi syksynä viime vuoden muistot tuntuvat kaukaisemmilta ja helpommilta.

Olen edelleen perusluonteeltani iloinen ja optimistinen, välillä en sitä pystynyt olemaan. Jos palataan aloittamaani aiheeseen, olkapäähän, niin pystyn kaikesta huolimatta iloitsemaan siitä, että mun jalat toimii. Pystyn juoksemaan ja pyöräiemään – se on paljon!

Tämä blogi ja blogin aihepiirin asiat ovat niitä, jotka on pitänyt mua pinnalla vaikeinakin aikoina.

Vereslihalla,
Elina, masennuksesta toipuva

Lepopäivää ja potilaan hoitoa

Heipsan! Päivä on mennyt taas potilasta hoitaessa ja kotitöitä puuhastellessa. Suunnittelin pitkälle iltapäivään lähteväni lenkille sitten kun mies tulee töistä. Onneksi löysin sykemittarin, jossa luki “lepopäivä”, joten unohdin iltalenkit. Jalat, erityisesti lonkankoukistajat, on ihan tosi kipeet eilisen joogan jäljiltä. Eilinen jooga oli muutenkin aika rankka ja vaikea. En mä vaan taivu vielä, mutta jonakin päivänä taivun.

Tätä päivää kuvina.

Turbaanipäinen “kodinhengetär”

Potilas

Yhden nukkuessa kaksi muuta katsoi aipädillä lastenohjelmia

Potilaalta lähti hammas

Iltapäivän ohjelmanumero. Oli päässyt vähän tilanne ryöpsähtämään käsistä. Ollaan oltu ilman kuivausrumpua nyt varmaankin neljä kuukautta ja tuona aikana puhtaan pyykin määrä on pysynyt hallinnassa, koska kuivaustelineeltä tulee useimmiten viikattua pyykit suoraan pois ennen kun edes laittaa seuraavaa koneellista pyörimään. Nyt oli kiireessä homma jäänyt puolitiehen.

Nyt on koti puhdas, pyykit silitetty ja viikattu kaappeihin. Mä jopa jalomielisesti silitin kaikki miehen kauluspaidatin. Lapsetkin nukahtivat ilman mitään kitinöitä ennen yhdeksää. Ihan rento ja mukava kotipäivä tällä kertaa. Keskimmäinen oli niin leppoinen sairastaja. Pelaili mun puhelimella ja jaksoi maalatakin.

Huomenna on mun vuoro mennä töihin ja mies jää kotiin. Saa nähdä milloin pieninkin sairastuu…