Neuloin itselleni himoitsemani palmikkoneuleen

Äitini osti venemessuilta kohta kymmenen vuotta sitten ihanan valkoisen merinovillaisen palmikkopaidan (kuva alla). Olen yrittänyt mankua paitaa itselleni tuloksetta. Jokaisella purjehdusreissulla lainaan tuota täydellistä paitaa. Se on kaikkea, mitä neulepaidan pitääkin olla: lämmin, hengittävä, kaunis ja käytännöllinen.

Näiden vuosien ajan olen yrittänyt löytää kaupasta vastaavanlaista paitaa. Halusin, että paita on riittävän ohut ja hengittävä poolokauluksinen palmikkoneule. Etsinnän ohella pohdin, että pitäisikö neuloa paita itse, koska silloin saisin juuri sellaisen kuin itse haluan. Tuossa vaiheessa elämää olin neulonut vasta yhden paidan, yhdeksännellä luokalla koulun käsityötunnilla. Tuolloin neulottu paita oli valtavan suuri palmikkopaita, jonka selkäpuoli oli helmineuletta. Paidan neulominen oli kovatöinen projekti, mutta lopputulos oli onnistunut. Mihinköhän tuo paita on joutunut?

Viime syksynä kaivoin pitkästä aikaa puikot lankakorin pohjalta ja innostuin neulomaan uudestaan monen vuoden tauon jälkeen vähän enemmänkin. Innostuin kirjoneuleen tekemisestä ja yllätyin, että se olikin helpompaa kuin miltä se näyttää. Lueskelin erilaisia neuleohjeita ja vähitellen ne kryptiset merkinnät alkoivat avautua erilaisten videotutoriaalien avulla. Lopulta koronakeväänä päätin tarttua härkää sarvista ja neuloa himoitsemani palmikkoneuleen itse. Ostin repullisen Novitan Baby Wool -merinovillalankaa. Googlettelin erilaisia paitaohjeita ja päädyin neulomaan Dropsin ilmaisella ohjeella Waiting for Snow -nimisen paidan.

Luin ohjetta moneen kertaan ennen kuin loin ensimmäistäkään silmukkaa. Lopulta loin silmukat ja aloitin paidan ja tein tämän alkuvaiheen KAHDEKSAN KERTAA ennen kuin pääsin kunnolla vauhtiin. Aina tuli jokin virhe. Alku on haastavaa, kun kuvio ei vielä hahmotu selvästi ja täytyy olla tarkkana laskujen kanssa. En kuitenkaan luovuttanut, vaan päätin saada paidan valmiiksi. Neulominen on minulle tehokkain tapa harjoitella kärsivällisyyttä. Muistan ajatelleeni näin jo teini-ikäisenä, kun virheen tullen teki mieli heittää koko neuletyö seinään ja jättää se siihen. Neuloessa kärsivällisyys aina palkitaan, kun viimein onnistuu. Sama pätee muussakin elämässä, mutta neuloessa sen näkee niin konkreettisesti.

Omat sovellukseni ohjeeseen

Halusin tehdä paidasta väljän, joten noudatin ohjetta L-koon mukaan. Käsialani on melko tiukka, niin halusin varmistaa, etten tee paidasta liian pientä. Paidan helman resorin tein eri tavalla kuin ohjeessa, muuten noudatin ohjetta aika kirjaimellisesti kainaloihin saakka. Ensin tein hihat ja vartalo-osan kokonaan ohjeen mukaan, mutta kun kiinnitin hihan paitaan, en ollut tyytyväinen siihen, miltä se näytti – pääsin jälleen purkamaan. Purin hihat ja paitaosan kainaloihin saakka ja päätin liittää hihat paitaan raglankavennuksena (jätin 10 silmukkaa hihasta ja paidan kainalosta odottamaan päättelyä), koska olen todennut tällä vähäisellä paitojen neulomiskokemuksella, että tällä tavoin saan saan sellaista jälkeä, johon olen tyytyväinen. Tein kavennukset joka toisella rivillä siihen saakka, kunnes hihan sileän neuleen silmukat oli kavennettu. Tämän jälkeen kavensin joka kerroksella vain paitaosan puolelta siihen asti, että molemmat reunimmaiset isommat palmikot oli kavennettu pois. Sen jälkeen kavensin palmikko-osasta puolet silmukoista ja neuloin poolokauluksen.

Raglankavennus saattaa näyttää vaikealta, mutta se on todella helppo. Tällä tavoin paidan voi neuloa loppuun asti suljettuna neuleena. Kavennus tapahtuu siten, että hihat yhdistetään paitaosaan kainaloiden kohdalla ja kavennukset tehdään liitoskohdan molemmin puolin ja kavennuksia tehdään langan paksuudesta riiippuen joka kerroksella tai harvemmin.

Ohje: Drops Waiting for Snow
Lanka: Novita Baby Wool
Puikot: 4 ja 4,5
Koko: L (vastaa kokoa)

Sunnuntailenkkinä kokonainen maraton

Teini-ikäisillä oli tänä kesänä villitys kävellä maratonin mittainen matka. Villityksen alullepanijana oli tubettaja Pinkku Pinsku. Kuopukseni ystävineen käveli tuon matkan kesän alussa. Suunnittelin heille reitin ja ohjeistin eväistä ja riittävästä juomisesta. Tytöistä inspiroituneena ehdotin kesän alussa #endorfiinikoukussaRUN-juoksuporukan Whatsapp-ryhmässä seuraavaa: “Jos teinit kävelevät tuon matkan, niin kai me tehdään tuo sama juosten?” Eiköhän nuo mun ihanat ja pöljät juoksukaverini innostuneet heti. Sovimme, että juoksemme maratonin vähän myöhemmin, että olisi aikaa vähän treenata alle. Päiväksi valikoitui lopulta 2.8.

Valmistautuminen maratonille

Kukaan meistä ei varsinaisesti valmistautunut maratonille, vaan jokainen juoksi kesän aikana miten mieli teki ja aikatauluihin sopi. Päivä lähestyi uhkaavasti, mutta onneksi jengi oli sitoutunut tähän tempaukseen eikä lähtenyt viime hetkellä perumaan – kaikki olimme samassa liemessä.

Suunnittelin maratonin reitin Garmin Connectissa ja latasin sen kelloon. Päätimme, että juoksemme syvältä Espoosta rantoja pitkin Helsinkiin niin pitkään, että matka tulee täyteen. Lähtöpisteeksi valikoitui Kivenlahden venesatama ja juoksimme sieltä rantoja pitkin Helsingin tuomiokirkolle.

Minulla oli koko kesän ajan tarkoitus käydä ostamassa Salomonin juoksuliivi, johon saa juomarakon ja lötköpulloja, mutta en saanut tuota asiaa hoidettua. Olin myös kovasti suunnitellut hankkivani Noshtin energiamarmeladeja, mutta juoksupäivä olikin yhtäkkiä liian lähellä, että kaikki valmistautuminen oikeastaan jäi. En ymmärtänyt ostaa edes geelejä, koska vatsani ei niitä oikein siedä. Edeltävänä päivänä tankkasin syömällä pitsaa, johon mieheni totesi sarkastiseen sävyyn “ootko kuullut, et monet tankkaa hiilarilla eikä rasvalla”. Haha. Mä tankkasin rasvalla.

Edellisenä iltana iski pieni paniikki siitä, mitä pakkaan juoksureppuun ja miten tulen selviämään juoksusta? Olin ostanut samoja eväitä, joilla olen selviytynyt Vaarojen maratonista eli 5 karjalanpiirakkaa, 3 banaania, pikku pussi sipsiä, pullollinen urheilujuomaa ja 1,5 litraa vettä. Yhtäkkiä tuntui siltä, että mitä ihmettä olen ajatellut. Enkö tosiaan ole ostanut geelejä ja meinaanko oikeasti syödä karjalanpiirakoita ja banaania maratonilla. Enää ei auttanut katua, vaan tyytyä siihen mitä on.

Jengimme Kivenlahden venesatamassa valmiina lähtöön

Maratonpäivä

Olimme sopineet, että lähdemme juoksemaan klo 10 ja treffaisimme sitä ennen Tapiolassa, josta menisimme yhteiskyydityksellä Kivenlahteen. Aamulla puhelin alkoi piippailla kiihtyvällä tahdilla. VIestejä tuli milloin mistäkin aiheesta: mitkä vaatteet kannattaa pukea päälle, mitkä kengät, mikä reppu, vai kenties juomavyö, onko kellään ylimääräisiä geelejä…

Vakuutuin siitä, etten selviä ilman geelejä ja päätin mennä kaupan kautta treffipaikalle. Kauppa ei kuitenkaan ollut auki, joten nyt viimeistään oli tyydyttävä aiemmin tehtyihin valintoihin. Juoksukavereita nauratti, kun raotin repun sisältöä – sieltä tursusi banaanit, sipsit ja karjalanpiirakat. Erityisesti sipsit ja banaanit herättivät hilpeyttä.

Jännitystä oli ilmassa, samoin hellettä ja kirkasta auringonpaistetta koko sinisen taivaan täydeltä. Kivenlahdessa vielä puskapissat ja kellosta reitti esille. Juuri ennen lähtöämme satamaan ilmestyi Instagram-seuraajani Piia, jolle olin kertonut lähtöpaikan ja -ajan. Hän tuli kannustamaan meitä ensimmäisille kilometreille.

Lähdimme leppoisasti liikkeelle. Vauhti oli yhdessä sovittu etukäteen: noin 7 minuuttia/kilometri. Olimme kaikki hyväntuulisia ja jännitys purkaantui puheen pulputuksena. Matka eteni mukavasti Espoon rantaraitin kauniita maisemia edeten. Piia pyöräili mukanamme ensimmäiset viisi kilometriä ja toivotti onnea loppumatkaan.

Kymmenen kilometrin paikkeilla, Soukan ja Kaitaan välimaastossa reitti kulki ihanaa metsäpolkua noin parin kilometrin verran. Nuottaniemen jälkeen (16 km) alkoi jo tuntua siltä, että tauko voisi olla paikallaan ja kaipaisi jotakin muutakin kuin vettä. Repun sivutaskuun sujauttamani lötköpullollinen urheilujuomaa oli pudonnut todennäköisesti lähtöpaikalle. Jatkoimme kuitenkin matkaa, kunnes Haukilahden venesatamassa näimme Mirjan kotijoukkojen pystyttämän huoltopisteen! Niin ihana yllätys. Mirjan mies oli ostanut meille urheilujuomaa, tarjoili Siripirejä, patukoita, vettä – juuri kaikkea sitä mitä ei edes osannut toivoa. Pienen breikin jälkeen juoksu kulki taas hiukan paremmin.

Mirjan miehen yllätyksenä järjestämä huoltopiste Haukilahden kohdalla. Takana 16 kilometriä.
Puolimatkan huolto Westendissä.

Seuraavan tauon pidimme puolimatkassa, Westendin uimarannalla, koska siellä oli myös vessa. Söin tällä tauolla karjalanpiirakan ja kourallisen sipsejä. Tässä vaiheessa mun eväät eivät enää naurattaneetkaan muita, vaan sipsit kelpasivat myös muille. Sain aina tauoista lisää virtaa, minulle tuollainen pysähdys ja jopa pieni hetki makoillen/istuen teki hyvää. Muut valittelivat, että tauon jälkeen liikkeelle lähteminen oli vaikeaa.

Reitti eteni meille sunnuntailenkeiltä tutuissa maisemissa, kunnes Koivusaaren kohdalla lähdimme juoksemaan Lauttasaaren rantaviivaa pitkin. Vielä oli ihan hyvin voimia, mutta jälleen Mirjan miehen huoltopiste ilmestyi kuin enkeli taivaasta Lauttasaaren Kasinonrannassa, 27 kilometrin kohdalla. Tarjolla oli jälleen kylmää juomaa, energiageelejä, -patukoita ja -tabletteja – ja kannustavia sanoja. Liikuttavan huomaavaista toimintaa, josta edes Mirja ei tiennyt etukäteen. <3

Yllätyshuolto Lauttasaaren Kasinonrannassa. Matkaa taitettu 27 kilometriä.

Lauttasaari on muuten aika iso saari, etenkin, jos sen juoksee rantaviivaa pitkin ympäri. Saaren Ruoholahden päässä alkoi jo jalkoja painaa ja ensimmäisen kerran mielessä kävi, miten tämän hullutuksen jaksaa loppuun saakka. Seuraava taukopaikka oli Hietalahden torin kupeessa 34 kilometrin kohdalla. Pötköttelin nurmikolla hetken ja nostin jalat puistonpenkkiä vasten. Vitsit alkoivat olla vähissä, samoin reppuun pakatut eväät, mutta vielä oli vahva luotto siihen, että kyllä tästä selvitään. Onneksi vettä oli vielä, kiitos Mirjan miehen. Kaivarin lähestyessä tuntui jo toiveikkaalta – Kaivopuiston jälkeen enää Katajanokka ympäri ja maaliin Tuomiokirkolle.

Välipötköttelyt Hietsussa 34 kilometrin kohdalla.
MAALISSA!!!

Katajanokan kierros tuntuikin sitten yksistään maratonilta, vaikka matkana se oli enää neljä kilometriä. Nuo neljä kilometriä olivat koko matkan vaikeimmat. Viimeisen kahden kilometrin jutusteluyritykset olivat koomisia. Minä nähdessäni Urhon ja Sisun: Ovatko nuo jäänmurtajia? Noora: Joo. Marika: –.

Jouduimme pysähtymään liikennevaloihin vielä ennen Tuomiokirkolle vievää tietä. Loppumatka meni tahdonvoimalla. Kaikkien mittareissa oli hiukan eri lukemat, joillakin matka päättyi ennen kirkkoa, minulla ihan kirkon kupeessa, joidenkin täytyi juosta vielä hiukan ohi. Tuossa vaiheessa pari sataa metriä oli pitkä matka.

Aiemmin kellonsa pysäyttäneet raahustivat Tuomiokirkon portaille juhlimaan maratonin suorittamista. Vitsit, miten hieno kokemus tämä oli näiden ihanien naisten kanssa. Parille tuo maraton oli ensimmäinen laatuaan, eikä varmasti viimeinen, vaikka niin uhkailivat. Juoksimme koko matkan näköyhteyden päässä toisistamme. Välillä oli kiva juosta ihan vain omien ajatusten kanssa, välillä toisen vieressä hiljaa ja välillä yhdessä vitsaillen.

Mitä sitä sitten seuraavaksi keksisi?

Jyrkkävaarasta Muorravaarakkaan

*Sisältää mainoslinkkejä

Ensimmäisen päivän kertomus
Aittajärveltä Jyrkkävaara

Riippumatossa yöpyminen on siitä jännää, että nukkumismukavuus on paljon siitä kiinni, miten riippumaton on kiinnittänyt. Reissun edetessä opin koko ajan vain paremmin katsomaan sopivan puiden etäisyyden ja minulle mieleisen “asetuksen” riippumatolle. Tykkään, että riippumatto on jokseenkin vaakatasossa, mutta kuitenkin jalkopää hiukan pääpuolta ylempänä, ettei yöllä valuisi jalkopäähän.

Jyrkkävaarassa nukuttu yö meni vähän levottomissa merkeissä, koska riippumatto oli vähän liian löysällä ja asento ei sen vuoksi ollut paras mahdollinen. Yö oli myös kylmempi kuin edellinen, mutta onneksi aamu oli aurinkoinen.

Makuupussini: Rab Ascent 700 W

Tuttujen aamutoimien jälkeen pääsimme lähtemään matkaan noin puoli kahdeltatoista aikoihin. Päivän reittimme kulki koko matkan Muorravaarakanjoen vartta. Alkumatkasta reitillä oli upeaa vanhaa kangasmetsää, josta olin aivan haltioissani. Hengitin sydämeen saakka sitä ihanaa metsän tuoksua ja yritin tallettaa mieleen lapsuudesta tuttua havupuiden huminaa. Päivän matka oli lopulta melko pitkä, lähes 17 kilometriä, jonka kulkemiseen meni reilut viisi tuntia. Vaikka maasto oli helppokulkuista, niin se kävi pidemmän päälle raskaaksi ja maisemat alkoivat alun kangasmetsäihastelun jälkeen tuntua tylsältä.

Ennen Muorravaarakkaa bongasin polun varresta huikeat mustikka-apajat ja oli pakko pysähtyä poimimaan marjat aamupuuroon. Muorravaarakassa oli paljon vaeltajia. Telttoja oli kuin festareilla ja joka puolella paljon ihmisiä. Tiesimme, että joen vartta kun kävelisi vielä vähän matkaa tuvasta etelään päin, niin siellä on yksi katettu tulipaikka. Tulipaikalla ei ollut ketään, joten laitoimme leirin heti tulipaikan läheisyyteen. Ilta oli uskomattoman kaunis ja aurinkoinen.

DD Hammocks Tarppi, DD Hammocks whoopie slingit ja DD Hammocks puunhalaajat, DD Hammocks Underquilt

Jyrkkävaara–Muorravaarakka 16,88 kilometriä
Matka yhteensä: 28,50 kilometriä

Aittajärveltä Jyrkkävaaraan

*Sisältää mainoslinkkejä

Ensimmäisen päivän kertomus

Heräsin aamulla todella hyvin nukutun yön jälkeen jo kahdeksalta ihanan aurinkoiseen aamuun. Katselin riippumatosta ympärilleni ja ihastelin maisemaa. Mun teki mieli nousta ylös, mutta jäin kuitenkin haaveilemaan riippariin ja nukahdin uudestaan. Heräsimme lopulta kymmenen aikoihin laittelemaan aamupalaa. Oli ihana olo riippumatossa nukutun yön jälkeen, kun mihinkään ei kolottanut.

Kömmin tukka pystyssä laavulle aamupalahommiin, kun samaan aikaan työkaveri puolisoineen olivat jo reippaina rinkat selässä lähdössä vaeltamaan. Aamutoimissa menee aina oma aikansa ja nyt, kun ensimmäisiä kertoja purki ja pystytti riippumattoleiriä, niin emme turhaan kiirehtineet. Tosin kiire ei muutenkaan kuulu sanavarastoomme lomalla. Teemme aina asiat juuri siihen tahtiin, kun sopivalta tuntuu.

Rami oli laatinut meille reitistä jonkinlaisen hahmotelman etukäteen, mutta mitään kovin yksityiskohtaista suunnitelmaa meillä ei ollut. Reitti täsmentyi sitä mukaa, kun matka eteni. Ensimmäisenä päivänä meillä oli tarkoitus lähteä ensin Aittajärveltä kohti Itää ja siitä Suomujoen ja Muorravaarakanjoen yhtymäkohdassa suuntaisimme Muorravaarakanjoen suuntaisesti kohti etelää. Sovimme, että päivän aikana päätämme, menemmekö yöksi tulipaikalle joen varteen vai koukkaisimmeko Jyrkkävaaran tuvan ympäristöön. Emme olleet koskaan aiemmin käyneet tuolla suunnalla ja jotenkin Jyrkkävaara tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta, niin päätimme mennä sinne.

Ensimmäinen vaelluspäivä on aina vähän totuttelua ja sitä se oli tälläkin kertaa. Mun jätti-iso rinkka painoi enemmän kuin koskaan aiemmin. Rinkalle tuli painoa noin 23 kiloa. Aikaisemmilla reissuilla Rami on kantanut rinkassaan teltan ja minun on tarvinnut kantaa vain omat varusteeni. Nyt kannoin omat riippumattovälineeni, joista tuli painoa yhteensä noin kolme kiloa. Tämän lisäksi pakkailin vähän huolettomasti, joten rinkassa oli muutamia ylimääräisiä vaatekappaleita ja herkkuja yli tarpeiden. Pienistä puroista kertyy yllättävästi lisäpainoa.

Kävely tuntui raskaalta ja kuten ensimmäiseen vaelluspäivään kuuluu ja mieli laukkasi joka suuntaan. Välillä olin aivan riemuissani, onnellinen ja helpottunut siitä, että viimein olen metsässä ja saan levätä. Toisena hetkenä mietin, jäikö jokin työjuttu kuitenkin hoitamatta. Aluksi menee aina pari päivää, että pääsee arjesta irti ja pystyy olemaan täysin läsnä.

Tässä se jätti-iso rinkka: Jack Wolfskin Denali 85 litraa. *rinkka saatu

Jack Wolfskin Denali 85 

Tässä yksi ylityskohta monista.

DD Hammocks Tarppi, DD Hammocks whoopie slingit ja DD Hammocks puunhalaajat, DD Hammocks Underquilt

Reitti Jyrkkävaaraan vaati tosiaan joen ylityksen. Rami oli tapansa mukaan selvittänyt etukäteen parhaan ylityspaikan. Itse aloin siinä ylityshetkellä kyseenalaistamaan, onko tämä nyt varmasti paras mahdollinen kohta ylittää. En erityisemmin pidä kahlaamisesta jääkylmässä vedessä ja siksi olin aivan varma, että ylitys olisi kannattanut tehdä kapeammasta joen kohdasta. Jupisin mennessäni, mutta silti kiltisti kahlasin, koska tiesin, että Rami ei jätä asioita puolitiehen vaan on oikeasti selvittänyt asian perusteellisesti. Kahden joen risteyskohta oli leveä ja piti kahlata useampaan kertaan ennen kuin viimein olimme Muorravaarakkajoen toisella puolella.

Saavuimme Jyrkkävaaraan noin neljän tunnin vaeltamisen jälkeen. Jyrkkävaara on hieno paikka. Tupa on lammen rannalla ja lammen toisella puolella on nimensä mukaisesti seinämänä nouseva jyrkkä vaara. Laitoimme leirimme ihan lammen rantaan tulipaikan viereen. Jyrkkävaaraan saapuessamme siellä ei ollut ketään muita. Päivä oli iltaan saakka upean aurinkoinen ja ilta-aurinko värjäsi vaaran rinteellä olevien puiden latvat keltaisiksi.

Ilta hujahti tutuissa rutiineissa: leirin pystytys, poimin marjat aamupuuroon, kirjoittelin päiväkirjaa, iltaruuan laitto, tulilla lämmittelyä ja jutustelua, seuraavan päivän reitin suunnittelua ja lopulta kömmimme riippumattoihimme nukkumaan.

Päivän reitti: Aittajärvi–Jyrkkävaara
Matka: 11,60 kilometriä

Ps. Keitimme lammen veden ennen käyttöä. Ei kannata ottaa juomavettä lammesta.

Jälleen kerran Urho Kekkosen kansallispuistoon

*Sisältää mainoslinkin

Tänä vuonna jokavuotinen syysvaelluksemme suuntautui jälleen Urho Kekkosen kansallispuistoon, vaikka viime vuonna puhelimme, että seuraavalla kerralla menisimme johonkin toiseen kansallispuistoon. Tämä oli jo kuudes reissumme noihin maisemiin.

Urho Kekkosen kansallispuisto on ihana paikka. Yhdestä puistosta löytyy monenlaista maisemaa ja sopukkaa – on tunturimaisemaa, kivikkoa, suota, joenvartta, järviä ja upeaa vanhaa kangasmetsää. Se, miksi me päädymme aina uudestaan ja uudestaan Kekkospuistoon, johtuu siitä, että autottomina tuonne on helppo päästä julkisilla kulkuvälineillä. Helppojen yhteyksien lisäksi tänä vuonna valintaan vaikutti majoitteet: Päätimme tänä vuonna majoittua kesällä hankkimissamme riippumatoissa. Tuttu puisto mahdollisti reittisuunnittelun paremmin myös tästä näkökulmasta. Tiesimme ennalta hyvät paikat, joissa voi yöpyä riippumatoissa. Riippumattomajoitus ei nimittäin ihan kaikkialla Lapissa onnistu.

Tänä vuonna reissuun lähtö oli minulle harvinaisen hektinen. Lähtöä edeltävänä päivänä oli keskimmäisen tyttäreni rippijuhlat, joiden valmistelut veivät kaiken vapaa-ajan reissua edeltävällä viikolla. Lisäksi töissä oli todella kiireinen viikko juuri tuolloin. Onneksi vaellusreissuille pakkaaminen on tuttua. Suurin osa varusteista oli jo tietysti jo olemassa, ruuat oli ostettu hyvissä ajoin ja reissua ennen piti vain kerran käydä rinkan sisältö ajatuksella läpi. Ainoa viime hetken hankinta oli uusi aluspeitto riippumattoon. Tätä pähkäilin ihan viimeiseen asti, kun mietin ottaisinko ohuemman aluspeiton ja talvimakuupussin. Päätin kuitenkin ostaa DD Hammockin underblanketin (comfort -5°C), koska tiesin, että tulen tarvitsemaan sitä myöhemminkin.

Tyttären rippijuhlat päättyivät lauantaina alkuillasta, jonka jälkeen kävin rinkan sisällön läpi aivan umpiväsyneenä. Päätin ottaa mukaani Jack Wolfskinilta saamani uuden jätti-ison 85-litraisen rinkan, ettei tavaroita tarvitsisi pelata joka kerta tetriksenä 60-litran rinkkaan. Mua nauratti rinkan koko, nimittäin tuntui, että mahtuisin rinkan sisään itsekin. Tavarat humpsahtivat sujuvasti isoon rinkkaan, sinne saattoi livahtaa vahingossa vähän liikaakin tavaraa, koska tilaa oli. Amatöörin moka.

Vaelluskengät: Lowa Renegade

Sunnuntaiaamuna suuntasimme lentäen kohti Ivaloa, siitä lentokenttäkuljetuksella Saariselälle, mistä ostimme kaasut keittimiin ja kävimme syömässä tukevat lounaat. Iltapäivällä puoli neljän aikaa hyppäsimme tilattuun taksiin, joka kyyditsi meidät lähtöpaikkaan Aittajärvelle. Taksimatkalla vettä satoi kaatamalla ja ulkona oli melko kolea sää, mutta mieli oli kepeä. Vihdoinkin olimme Lapissa! Nyt saa rentoutua ja nauttia luonnosta.

Reittisuunnitelmamme olivat oikeastaan vain hahmotelmia ja olimme sopineet, että päätämme vasta Aittajärvellä vaellammeko ensimmäisenä päivänä lainkaan, vaan jäämmekö yöksi siihen laavun läheisyyteen. Sateinen keli helpotti päätöksentekoa. Istuimme laavuun joidenkin vaeltajien seuraksi odottelemaan sateen hellittämistä.

Sateen lakattua seurue lähti jatkamaan matkaansa ja me pystytimme leirin, jonka jälkeen laitoimme iltaruuat nuotion ääressä. Illan hämärtyessä nuotiolle käveli laavun takaa pariskunta, jonka tutun kuuloinen ääni totesi “täällähän on tuttuja”. Aluksi en siinä hämärässä erottanut kasvoja ja hämmentyneenä mietin, ketä nämä voisivat olla. Kohta välähti, että siinähän seisoi työkaverini vuosien takaa tyttöystävänsä kanssa. Mikä yhteensattuma! He lähtivät nopeasti etsimään telttapaikkaa ennen pimeäntuloa. Istuimme vielä hetken nuotion ääressä odottamassa sen hiipumista ja siirryimme iltapesujen kautta riippumattoihimme nukkumaan.

Aamulla alkaisi varsinainen vaeltaminen, suuntana Jyrkkävaara.

Telakalla jälleen – tällä kertaa plantaarifaskiitti

Elokuisen omatoimimaratonin kertomus on roikkunut luonnoksissa pitkään. Siellä se kirvelevästi muistuttelee siitä, etten voi tällä hetkellä juosta. Vasemman jalan kantapää alkoi ilmoitella itsestään kesällä lenkkien jälkeen, mutta rauhoittui kuitenkin aina ennen seuraavaa treeniä. Maraton taisi kuitenkin olla sen verran suuri ponnistelu jalalle, että se otti ja suuttui siitä oikein kunnolla.

Palasimme reilu viikko sitten viikon vaellukselta. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut jalkojen kanssa mitään ongelmaa vaelluksilla. Tällä kertaa reissun puolivälissä tuo samainen kantapää ärtyi ihan tosissaan. Pari päivää kävely oli suoranaista tuskaa, mutta runsaalla burana-annostuksella jalka kuitenkin rauhoittui sen verran, että reissu ei mennyt pilalle.

Urheiluvammat ovat aina yhtä ärsyttäviä, koska ne luonnollisesti rajavat mahdollisuuksia liikkua. Juuri nyt, kun olisi parhaat juoksusäät, en voi juosta. Viime viikolla piti alkaa Vauhtisammakon juoksukoulu, jota olin innolla odottanut ja tulevana lauantaina mun piti juosta Helsinki Half Marathon. Kumpikin jää nyt välin. Harmittaa!

Nyt vasta, kun pahin ärsyyntyminen on hälventynyt, sain selvitettyä, miten plantaarifaskiittia kuntoutetaan. Sain myös Instagramissa hyviä vinkkejä sen hoitamiseksi, kiitos! Nyt vaan pitäisi kuntouttaa jalkaa ahkerasti ja innostua korvaavista treeneistä.

Vaatteet saatu: Björn Borg, lenkkarit: Saucony

Mun viime aikojen treenit ovat olleet harvinaisen vähäisiä. Urheiluvammat nakertavat motivaatiota kaikkeen treenaamiseen, koska nyt pitäisi miettiä koko paletti ihan uudestaan. Se tuntuu jotenkin lannistavalta. Olen sentään innostunut Heidin ulkona järjestettävistä kahvakuulatreeneistä. Ne ovat itse asiassa olleet mun viikkojen kohokohtia. Oon tykännyt Heidin treeneistä ihan hurjasti. Ne ovat olleet juuri sopivan tehokkaita ja on ollut palkitsevaa huomata kehitystä.

Sain myös Heidin ja Lauran perustamalle Twogether Training -sivustolle tunnukset, joilla pääsen testaamaan heidän video-ohjattuja treenejä. Olen testannut vasta yhtä taukojumppaa. Tässä vielä kovasti yritän itseäni saada opetettua lyhyisiin taukoihin ja siihen, että kotitreeni on ihan hyvä vaihtoehto ja se voi olla mun ennakkoluuloista poiketen mukavaa ja tehokasta.

Nyt sitten täytyy vain ottaa ja testata. Raportoin myöhemmin, miten tilanne etenee.

Reitin suunnittelu Garmin Connectissa

*Garmin Fenix 6 S Pro Solar -kello testilainassa, sisältää mainoslinkkejä

Juoksimme pari viikkoa sitten #endorfiinikoukussaRUN-juoksuporukan kanssa omatoimimaratonin. Suunnittelin meille reitin Garmin Connectissa. Päätimme, että juoksemme syvältä Espoosta rantoja pitkin Helsinkiin niin pitkään, että matka tulee täyteen. Lähtöpisteeksi valitsimme Kivenlahden venesataman ja siitä reitti kulki rantaviivaa mukaellen Lauttasaaren rantojen kautta lopulta Kaivopuiston ja Katajanokan kiertämisen jälkeen maaliin Tuomiokirkolle, jossa mittariin tuli 42,2 kilometriä.

Garmin Fenix 6S Pro Solar

Olin testannut reittisuunnittelua Garmin Connectissa kerran aiemmin pyörälenkillä ja ilahduin, miten hyvin se toimi ja siksi uskalsin käyttää tätä toimintoa myös tällä meidän omatoimimaratonilla. Ensimmäisellä kokeilukerralla minulla meni hetki ennen kuin opin kartan mittasuhteet, mutta sen jälkeen kellon ohjeiden mukaan kulkeminen oli helppoa. Kello piippaa aina ennen risteävää kohtaa ja näyttää nuolella, mihin suuntaan ja kuinka monen metrin päästä käännytään.

Garmin Fenix 6s Pro Solar -kello on minulla testilainassa

Omatoimimaratonin reitti oli minulle suurilta osin ennestään tuntematon, varsinkin alkumatkasta. Kello konkreettisesti opasti meidät pysymään reitillä. Yhdessä kohtaa epäilin hetken näyttääkö kello reitin todella oikein, kun kello opasti siirtymään hiekkatieltä metsäpolulle. Reitti kulki noin parin kilometrin pätkän metsäpolkua. Kello opasti ihan oikein ja tuo pätkä oli yksi reitin kohokohtia – ainakin minulle.

Garmin Connectissa reittiä suunnitellessa voi valita, mihin lajiin reittiä suunnittelee, jolloin kartalla näkyy tummempana reitit, joita muut lajin harrastajat suosivat. Suunnittelin reitin tietokoneella, koska se on mielestäni helppokäyttöisempi kuin puhelimen sovelluksella suunnitteleminen. Kun olin tyytyväinen reittiin, tallensin ja nimesin sen ja latasin reitin kelloon applikaation avulla. Kellosta ladatut reitit löytyvät, kun valitsee ensin sen lajin, sitten asetukset (nuoli ylös) > reitit > suunnittelemasi reitti. Muista vielä painaa kello erikseen käyntiin liikkeelle lähdettyäsi, vaikka kello ilmoittaa, että reitti on aloitettu, jos et paina ajanottoa käyntiin, et saa suorituksesta tallennettua dataa.

Aion jatkossakin suunnitella pitkien pyörälenkkien reitit ja pidemmät juoksulenkit Garmin Connectin avulla, niin pääsen uusiin maisemiin.

Jos haluat ladata kelloosi suunnittelemani reitin, löydät sen täältä.

Masennus ja liikunta

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosin vuonna 2013. Siihen asti olin työntänyt vaikeat ajatukset ja tunteet syrjään ja koittanut vain porskuttaa eteenpäin. Sain tuolloin työterveyslääkärin vastaanotolta kolme paperia: reseptin masennuslääkkeisiin, sairaslomatodistuksen ja lähetteen psykiatrille.

Olin diagnoosista hämmentynyt. Enhän minä ole masentunut, koska olen toimintakykyinen, hymyilen, nauran ja käyn töissä. Seitsemän vuotta sitten masennuksesta ei vielä puhuttu kovinkaan avoimesti ja muistan, kuinka minua hävetti masennusdiagnoosini. Omakin mielikuva masentuneesta oli kummallinen. En tiedä mistä se mielikuva oli syntynyt, että masentunut ihminen olisi mustiin pukeutunut, täysin iloton ja toimintakyvytön, joka vain makaa sängyssä. Muistan, että jouduin vakuuttelemaan jopa läheisille, että masennusdiagnoosini ei ole väärä, vaikka pystyn urheilemaan ja näen elämässä ilon pilkahduksia. Pahimpina hetkinä paha olo näkyi myös kodin ulkopuolella. Hetki ennen sairaslomalle jäämistä purskahtelin itkuun työpaikalla eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Muuten pystyin pitämään kulissit aika hyvin pystyssä, mutta kotona en sitten jaksanutkaan enää mitään. En ollut jaksanut pitkään aikaan. Nykyään tiedetään, että masennus on sairaus siinä missä muutkin, tämä sairaus on vain pään sisällä ja sitä on ulkopuolisten vaikea havaita.

Ennen masennusdiagnoosia ja pitkään sen jälkeenkin, liikunta oli minulle niitä ainoita toimivia keinoja saada oloani helpotettua. Sain toki masennuslääkkeet ja söinkin niitä puoli vuotta helpottaakseni vaikeinta ahdistusta, mutta halusin päästä lääkkeistä mahdollisimman nopeasti eroon ja hoitaa itseäni terapian ja itsetutkiskelun keinoin.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pyrin aina löytämään asioille selityksen. Teen aina olon helpottamiseksi jonkinlaisen toimintasuunnitelman. Koen, että tämä on se syy, miksi olen toipunut masennuksistani aina melko nopeasti. Olen allerginen yltiöpositiivisuudelle ja sellaiselle scheisselle, jossa jauhetaan, että universumi antaa sinulle takaisin sen, mitä itse sille annat. Että hampaat irvessä vaan uskot unelmiin, niin kaikki järjestyy. Minulle toimiva selviytymiskeino on ollut pyrkiä näkemään tulevaisuudessa aina edes yksi, pieni, hyvä ja tavoittelemisen arvoisen asia. Joku syy, jonka takia kannattaa koittaa jaksaa. Tämän lisäksi olen pyrkinyt pitämään itseni voimieni puitteissa aktiivisena.

Liikunta on minulle aidosti yksi tärkeimmistä hyvinvointini ylläpitäjistä ja tärkeä lääke masennuksesta toipumisessa. Mua suututti ihan kamalasti se, kun sairauttani ja sairasloman tarvetta epäiltiin sen takia, kun pystyin harrastamaan liikuntaa. Toipumiseni olisi ollut paljon hitaampaa, jos olisin jäänyt sängynpohjalle itkemään ja kieriskelemään itsesäälissä. Tein sitä jo ihan riittävästi. Muistan lääkäreiden ja psykologien aina kehottavan, että tee sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Yritin pitää sen kirkkaana mielessä. Kirjoitin, otin valokuvia, kuuntelin musiikkia ja liikuin.

Masentuneena koin konkreettisesti sen, kuinka hyvää liikunta ja erityisesti luonnossa liikkuminen ihmiselle tekee. Muistan monet kerrat, kun olin maannut koko pitkän päivän sängyssä itkemässä ja kun lopulta sain kammettua itseni kävelylle, tunsin matkan edetessä, kuinka olo keveni eikä asiat enää tuntuneet aivan niin kamalilta kuin aiemmin. Sen vuoksi ulkoilin ja liikuin aina, kun vaan voimat sen sallivat. Kevyt liikuskelu ja pienten askareiden tekeminen kiinnitti arkeen ja toi vaikeisiin ajanjaksoihin ryhtiä ja rakennetta. Vaikka näen nyt jälkikäteen, että aktiivinen bloggaaminen ja somettaminen oli yksi iso kuormitustekijä ja osatekijä uupumiselle, tuolloin koin, että blogin pitäminen piti minut pinnalla. Se oli mielekästä ja koin, että minulla on edes yksi tehtävä ja syy nousta sängystä.

Vaikeina masennusjaksoina liikkuminen oli fyysisesti vaikeampaa. Silloin minulla istui norsu rinnan päällä eikä henki kulkenut kunnolla. Tuolloin olin vielä aika kova suorittaja, joten urheilin siitä huolimatta hampaat irvessä. Työuupumuksen aikaan ja sen jälkeen, urheilu oli käytännössä mahdotonta. Kroppa tilttasi aivan täysin ja siitä toipuminen kesti kauan. Silloin kykenin vain kävelemään ja pyöräilemään kevyesti. Mitään raskaampaa en voinut tehdä pitkään aikaan. Vasta kahden vuoden päästä uupumisesta olen voinut palata takaisin raskaampien treenien pariin ja yhä edelleen minun täytyy kiinnittää palautumiseen erityisen paljon huomiota.

Olen edelleen taipuvainen masentumaan ja siksi olen opetellut keinoja selviytyä siitä. Alakulon iskiessä pyrin olemaan itselleni armollinen ja keventämään arkea. Tuolloin en yritä väkisin puunata kotia ja koittaa jatkuvasti olla paras versio itsestäni kaikilla elämän osa-alueilla. Annan itselleni löysää ja tiputan arjesta pois kaiken sen, mikä ei ole pakollista. Tuolloin pyrin pitämään itseni sen verran aktiivisena, että tulee tunne, että on tehnyt edes jotakin. Jonakin päivänä se voi olla yksi koneellinen pestyjä pyykkejä, toisena päivänä sängyn petaaminen, kolmantena rauhallinen kävelylenkki tai kevyt salitreeni… Pienin askelin, pienin teoin. Minulle pahinta myrkkyä on juuttua sängynpohjalle, koska sen osaan valitettavan lahjakkaasti. Sieltä ylös kampeaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sängyssä märehtiminen imee minut mustien ajatusten spiraaliin, siksi koitan joka päivä löytää sen yhden kirkkaan ajatuksen, jonka avulla jaksaisin eteenpäin. Enää en juutu sänkyyn päiviksi, vaan korkeintaan tunneiksi.

Onneksi edellisestä vaikeammasta jaksosta on nyt kulunut aika tarkalleen vuosi. Tämänkin vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon lisää. Työkalupakkini karttuu koko ajan.

Elämäni ensimmäinen riippumatossa nukuttu yö

*Kaupallinen yhteistyö: Addnature

Tilasimme tänä kesänä minulle ja miehelleni riippumatot ja siihen tarvittavat välineet. Ajatus riippumatossa yöpymisestä syttyi varmasti Ali Leiniön retkeilyvideoiden ansiosta. Hän yöpyy useimmiten riippumatossa ja se on näyttänyt sen verran mukavalta, että päätimme sukeltaa tähän retkeilyn uuteen ulottuvuuteen.

Aloitimme retkeilyharrastuksen viisi vuotta sitten. Tähän kesään saakka olemme aina majoittuneet teltassa, satunnaisia tuvassa nukuttuja öitä lukuun ottamatta. Meillä ei ole aiemmin käynyt mielessäkään muut vaihtoehdot, kunnes monien katkonaisesti nukuttujen telttaöiden jälkeen ajattelimme kokeilla jotain uutta.

Aluksi ajatus siitä, että lähtisin retkelle pelkkä riippumatto majoitteena, tuntui jotenkin riskialttiilta ja vaivalloiselta. Selvittelimme hiukan vaihtoehtoja, katselimme Ali Leiniön videoita, joissa hän kertoo riippumattoretkeilystä, niin riippumatto alkoi tuntua koko ajan vaan paremmalta idealta. Tilasimme kummallekin hiukan erilaiset riippumatot ja tykötarpeet, mutta aika samanlaisin ominaisuuksin. Kerron nyt minkälaisiin varusteisiin minä päädyin ja miksi.

Tein riippumattotilauksen Addnature-verkkokaupassa, josta löytyy valtavasti varusteita aktiiviseen elämäntyyliin – retkeily, uinti, melonta, kiipeily, juoksu, pyöräily, jooga… Tilasin samalla myös vedensuodattimen, uimalasit ja uimalakin ja nuorimmalle lapselle myös riippumaton (hän on ainoa, joka vielä lähtee meidän kanssa retkelle). Riippumattolähetys saapui jo muutama viikko sitten, mutta pääsin vasta viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa kokeilemaan sitä. Oon aivan myyty! Nukuin riippumatossa paljon paremmin kuin teltassa ja muutenkin riippumatossa yöpyminen oli elämys!

RIIPPUMATTOVÄLINEET

Nopealla selvittelyllä vaikutti, että tämähän on halpa tapa majoittua retkellä ja riippumattovälineet ovat kevyitä ja mahtuu pieneen tilaan, kunnes syvennyin asiaan hiukan enemmän. Kun lähtee retkelle siten, että riippumatto on ainoa majoite, pitää varusteet miettiä vähän tarkemmin. Pelkkä riippumatto on hyvä alku, mutta sen lisäksi tarvitaan muutama muu varuste.

  • Riippumatto, jossa on hyttysverkko tai lisäksi erillinen hyttysverkko
  • Riippumaton kiinnitysvälineet: puunhalaajat suojaamaan puuta ja helpottamaan kiinnittämistä, riippumattonarut kiinnittämistä ja etäisyyden säätämistä varten ja näiden lisäksi vielä karabiinit
  • Aluspeitto, eli underquilt
  • Tarppi ja sen kiinnitysvälineet

Lopulta kaikille varusteille tuli hintaa yhteensä noin 300 euroa.

Välineet vievät rinkasta enemmän tilaa kuin aiemmin, kun mun rinkassa on ollut vain makuupussi ja makuualusta, Rami on aina kantanut meidän telttaa. Nyt makuualustan tilalla on alla olevan kuvan varusteet. Painoa näille varusteille tulee yhteensä vain vähän yli kaksi kiloa.

Kuvassa kaikki riippumattovälineet.

Valitsin Amazonasin Traveller Pro ultra light -riippumaton, koska Ali Leiniöllä on saman merkkinen ja hän oli kehunut sitä. Riippumatto on todella kevyt ja pieni pakkaus (noin 600 g). Riippumatossa on valmiina hyttysverkko, jonka sai helposti viritettyä ylös. Riippumattoa valitessa kannattaa huomioida sen kantokyky ja pituus, jos olet iso ihminen, kuten mieheni. Tuo valitsemani riippumatto kestää 150 kiloa ja sen pituus on 220 cm.

Aluspeitoksi valikoitui todella kevyt (440 g) Lesovik underquilt, joka on kesälämpötiloihin suunniteltu. Joudun todennäköisesti ostamaan lämpimämmän syysvaellukselle. Viime viikonloppuna oli yölläkin niin lämmin, että tuolloin olisi pärjännyt kokonaan ilman aluspeittoa. Aluspeitto suojaa myös hyttysiltä, joten siinä mielessä se on myös kiva.

Päätin tilata itselleni yhtä suuren tarpin kuin Rami osti itselleen, eli 3 x 3 metriä. Neliön mallinen tarppi on hyvä, koska sen saa aseteltua timantin muotoon, jolloin näkyvyys riippumaton alta on parempi ja silti se suojaa riittävästi myös sateella. Tarpin pakkaus on näistä tarvikkeista suurin ja painavin, se painaa kilon. Kevyempiä varmasti löytyisi, mutta en alkanut tässä kohtaa viilaamaan grammojen päälle. Tarpin pakkauksessa oli hyvät kiinnitysnarut ja kevyet kiilat.

RIIPPUMATON KIINNITTÄMINEN

Jännitin riippumaton kiinnittämistä ennen ensimmäistä kiinnityskertaa. Etukäteen tuntui, että välineitä ja naruja on niin paljon, että menen niiden kanssa solmuun. Se meni kuitenkin helpommin ja nopeammin kuin olin ajatellut.

Ennen riippumaton kiinnittämistä täytyy löytää mieleinen leiripaikka. Tässä kuitenkin täytyy huomioida leiriytymiseen liittyvät säännöt. Riippumattoretkeilyssä pätee ihan samat leiriytymissäännöt kuin muulloinkin. Noudata niitä.

Riippumaton kiinnittämiseen soveltuva puu on terve ja sopivan paksu, ettei se väänny painon alla. Puille sopiva etäisyys on noin kahdeksan pitkää askelta.

Ensin kääräisin puunhalaajan molempien puiden ympärille ja laitoin niihin karabiinit valmiiksi riippumattonarua varten. Tämän jälkeen laitoin riippumattonarut puunhalaajan karabiiniin kiinni ja toisen pään karabiinilla riippumattoon kiinni (joihinkin mattoihin saa laitettua narut suoraan mattoon kiinni). Kiristin ensin jalkopään puolen matosta. Jalkopää kannattaa laittaa pääpuolta hiukan korkeammalle, ettei yöllä valu jalkpäähän. Kiristin pääpuolen ja säädin hiukan etäisyyttä ja lopuksi asettelin tarpin riippumaton päälle sateen varalle. Tarppi ei ole kuivalla kelillä välttämätön, mutta se tuo mukavasti suojaa ja leirin tuntua, jolloin tavarat saa aseteltua suojan alle.

ENSIMMÄINEN YÖ RIIPPUMATOSSA

Viime viikonlopun purjehdusreissulla pääsin viimein kokeilemaan riippumaton kiinnittämistä ja siinä yöpymistä. Reissun ensimmäisen yön nukuin veneessä. Nukun yleensä veneessä tosi hyvin, mutta tuo yö oli katkonainen. Toisena yönä saavuimme ihanaan luonnonsatamaan Stora Svartöön, joka on Porkkalan edustalla. Stora Svartö on Helsingin kaupunkin virkistysalue. Siellä ei ole sähköä, juomavettä, tai palveluita, mutta huussit ja keittokatokset löytyy. En ole koskaan ennen nähnyt tuolla telttailijoita, mutta tällä kertaa sataman läheisillä maisemakallioilla oli yksi teltta. Löysin riippumatolle sopivan paikan aamuauringon puolelta läheltä rantakallioita, huussia ja keittokatosta.

Kuinka onnellinen voi olla!
Näkymä riippumatosta.
Onnellinen naama aamulla heti herättyäni.
Aamu-uinnilla leirin pakkaamisen jälkeen.

Sain leirin nopeasti pystyyn sillä aikaa, kun muut valmistivat ruokaa: äiti onki seuraavan päivän lounasahvenia ja sisko puolisoineen valmisti illan ateriaa nuotiolla. En meinannut malttaa lähteä leiriltä syömään, mutta kävin nopeasti hotkaisemassa nuotiolla paistetut kasvikset ja muut herkut naamaan ja houkuttelin muut ihastelemaan leiripaikkaani.

Loppuillan ihastelin riippumatossa maaten taivaan vaihtuvia pastellin sävyjä enkä meinannut malttaa nukkua. Uni tuli silmään samaan aikaan kun viimeinenkin valo hävisi taivaalta. Heräsin yön aikana pari kertaa ja toisella kertaa herätyskelloon, jonka olin laittanut soimaan auringonnousun aikaan. Pieneksi pettymykseksi aamu oli niin sumuinen, ettei toivomastani kauniista auringonnoususta ollut tietoakaaan. Nukuin hämmästyttävän hyvin. Mikään paikka ei puutunut ja pystyin vaihtamaan asentoa riippumatossa. Nukuin kyljellään ja selällään.

Minulla oli riippumatossa sama makuupussi, mikä minulla on aina: Rab Ascent W700 -untuvapussi. Se on parhaimmillaan melko kylmällä säällä (+2°C). Nyt oli lämmin yö ja minulla oli riippumatossa aluspeitto ja sen lisäksi paksu makuupussi. Nukuin pelkissä alushousuissa ja t-paidassa ja makuupussi kokonaan auki. Oli tosi hyvä nukkua. Ei ollut kylmä eikä kuuma. Nukuin riippumatossa yhtä hyvin kuin kotona sängyssä. Jäin ihan koukkuun. Tekee mieli lähteä heti uudelle retkelle.

Vinkit avovesiuintiin

Vesi on minulle mieluinen elementti, vaikka pelkään sitä sen verran, että muistan kunnioittaa sen voimaa. Kokeilin avovesiuintia ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten. Olin tuolloin kylmiltäni ilmoittautunut avovesiuintikilpailuun. Ajattelin, että sinne vain, osaanhan mä uida. Ei tullut mieleenikään ajatella, että avovedessä uiminen olisi jotenkin erilaista kuin hallin kirkkaassa vedessä pohjaan maalatun viivan mukaan uiminen.

Olen harrastanut uintia epäsäännöllisen säännöllisesti lapsesta asti. Uin pelkästään rintauintia aina vuoteen 2015 asti, jolloin triathlonhaaveet sai minut opettelemaan vapaauinnin tekniikkaa. Aluksi räpistelin itsekseni, mutta onnekseni olen saanut uimaopetusta Noora Valkoselta, Matti Rajakylältä, Anne Hiltuselta ja FitPit-uimakurssilla. Uimaopetuksen ansiosta tekniikkani on parantunut merkittävästi, jonka avulla olen saanut liu’un paremmaksi, uinnin rennommaksi ja tämän myötä myös lisää vauhtia.

Vaikka olen kehittynyt uimarina, avovesiuinti on silti lajina aivan toinen kuin halliuinti. Ensimmäiset kolme avovesiuintikertaa uin saman viikon aikana. Ensimmäinen kerta oli lyhyt pulahdus kylmässä merivedessä. Toisella kerralla uin selvästi lämpimämmässä järvivedessä Kuusijärvellä. Ja saman viikon kolmas kerta olikin jo tuo uintikilpailu.

Nuo kolme ensimmäistä uintikertaa opettivat jo paljon. Ensimmäinen kerta oli vain tunnustelua. Toisella kerralla sain pienen paniikkikohtauksen vedessä, mutta Annan rauhoittelujen avulla sain sen menemään ohi. Kolmas kerta oli yllättäen onnistunein, vaikka kisatilanne oli stressaava. Kisat ovat aina jännittäviä, puhumattakaan kun kyseessä on haastavat olosuhteet. Merivesi oli tuolloin todella kylmää, samoin ilma ja vettä satoi kaatamalla. Kisan alussa meinasi iskeä taas sama paniikki kuin edellisellä uintikerralla enkä meinannut löytää hengitysrytmiä. Uin hetken rintaa ja sain itseni rauhoiteltua. Hengitysrytmikin löytyi ja selvisin kisasta lopulta oikein hyvin ja siitä jäi hyvä mieli.

Minun pitää joka kerta ennen avovesiuintia tehdä jonkinlaiset mielikuvaharjoitukset. En voi koskaan mennä veteen suinpäin ja kylmiltään. Mieli täytyy rauhoittaa ja keho valmistaa uintiin. Mielestäni avovesiuinnissa täytyy olla nöyrä. Jokainen päivä on erilainen. Jos tänään ei uinti kulje tai mieli poukkoilee, niin sitten se on niin. Uidessa on pakko olla rauhallinen, hyvä ja varma olo, muuten uimisesta ei tule mitään, ainakaan minulla. Menen aina veteen tunnustellen. Laitan varovaisesti kasvot veteen ja puhaltelen sinne hetken. Lähden liikkeelle todella rauhallisesti ja totuttelen veden lämpötilaan. Usein Suomessa vesi on melko kylmää ja kylmä vesi salpaa helposti hengityksen. Minulla menee aina jonkin aikaa ennen kun hengitysrytmi löytyy ja uinti lähtee sujumaan.

Nykyään en saa paniikkikohtauksia vedessä, mutta välillä mieltä täytyy rauhoitella ja tuolloin puhun itselleni rauhoittelevaan sävyyn. Sinä osaat uida. Ei ole mitään hätää. Ui rauhallisesti. Ei ole mihinkään kiire. Nauti.

Silloin kun tuttu ja turvallinen uintirytmi löytyy ja mieli on rauhallinen, niin uinti on todella nautinnollista. Vedessä olen niin yhtä luonnon kanssa kuin vain voi. Se on kuin meditointia. Uimisesta tulee kokonaisvaltaisesti todella hyvä olo.

AVOVESIUINTIVARUSTEET

Märkäpuku
En mielelläni ui matkaa avovedessä ilman märkäpukua. Märkäpuku kelluttaa sen verran, että se tuo turvallisen olon. Märkäpuku myös lämmittää, mikä mahdollistaa viileämmissä vesissä uimisen. Triathlon-kilpailussa on säännöt märkäpuvun käyttöön:

  • Märkäpuku on pakollinen alle 17-asteisessa vedessä.
  • Uintiosuutta ei järjestetä, jos veden lämpötila on 13 astetta tai sen alle.
  • Märkäpuku on kielletty, jos veden lämpötila on reitin etäisimmässä kohdassa 60 cm:n syvyydessä vähintään 22 astetta, kun uintimatka on 1 500 metriä tai alle; vähintään 23 astetta, kun uintimatka on 1 501–3 000 metriä ja vähintään 24 astetta, kun uintimatka on yli 3 000 metriä.

    Lähde: Juoksija-lehti

Uimapuku
Treeneissä puen märkäpuvun alle tavallisen uimapuvun, mutta triathlon-kilpailuissa uin triathlon-asussa, jolla suoritetaan myös kilpailun muut lajit ajan säästämisen vuoksi.

Uimalasit
Avovesiuimalaseja myydään erikseen, mutta itse olen uinut hallissa ja avovedessä samoilla laseille. Tärkeintä on, että lasit eivät falskaa ja tuntuvat miellyttäviltä päässä. Kirkkaissa vesissä, esimerkiksi ulkomailla, tummemmat lasit voisivat olla ihan järkevät, mutta suomen sameissa ja tummissa vesissä en ole kokenut tarpeelliseksi.

Uimalakki
Olen käyttänyt avovedessä mahdollisimman kirkkaan väristä uimalakkia, että erottuisin vedestä paremmin. Lisäksi avovesiuinnissa käyttämäni lakki on hiukan hallilakkia paksumpi, jolloin se lämmittää aavistuksen enemmän. Kylmiin vesiin myydään erikseen ihan sellaisia kypärälakkiversioita, jotka lämmittävät vielä paremmin. Myös uintikäsineitä ja -sukkia on olemassa, mutta itse en ole sellaisia käyttänyt.

Turvallisuusvarusteet: uimarinpoiju
Uimarin poiju on kahdestakin eri syystä tärkeä varuste avovesiuimarille. Pelkkä kirkkaan värinen uimalakki ei ihan hirveän pitkälle erotu vedestä, kun veden pinnan yläpuolella liikkuu vain kaksi mustaa kättä. Pienessäkin aallokossa voi olla vaikea erottaa uimaria. Toinen uimarinpoijun tärkeä tehtävä on olla turvana, jos vedessä tulee paniikkikohtaus, suonenveto tai kramppi, niin poijun päällä voi levätä ja kerätä voimia.

VINKIT AVOVESIUINTIIN

Älä ui yksin avovedessä
Yksin ei kannata mennä uimaan avoveteen, ainakaan kovin kauaksi rannasta. Jos kuitenkin menet yksin, niin pysyttele rannan tuntumassa ja ui rantaviivan myötäisesti. Jos olen mennyt yksin uimaan, niin yleensä olen värvännyt jonkun rannalle katsomaan mun perään. Vaikka luotan omiin uimataitoihini, niin ei sitä koskaan tiedä, jos tulee ongelmia.

Lämmittele ennen avovesiuintia
Aina on hyvä valmistaa keho tulevaa harjoitusta varten lämmittelemällä urheilulajista riippumatta. Avovesiuinnissa tämän merkitys korostuu. Jos et ole lämmitellyt, niin keho voi reagoida voimakkaammin kylmään veteen.

Totuttele veteen
Mene veteen rauhalllisesti ja anna itsellesi aikaa sopeutua veden lämpötilaan. Laita pää pinnan alle ja puhaltele muutamia kertoja veteen. Ennen varsinaista uintitreeniä ota muutamia vetoja. Minulle rennoin uintivauhti on sellainen, että hengitän joka neljännellä tai viidennellä vedolla. Tällöin uinti on rentoa ja leppoisaa. Täytyy vain muistaa suunnistaa välissä, ettei löydä itseään rantakaislikosta.

Ole rauhallinen ja nöyrä
Avovedessä ei kannata lähteä yrittämään ennätyksiä. Itse pyrin uimaan avovedessä aina vähän rauhallisemmin kuin altaassa. Tärkeää on, että hengitysrytmi on tasainen ja saa puhallettua keuhkot tyhjäksi veteen, jolloin myös saa otettua keuhkot täyteen happea. Kylmä vesi tekee monesti sen, ettei keuhkoja saa puhallettua ihan tyhjäksi. Tähän jos vielä yhdistää liian kovan vauhdin, niin tilanne saattaa laukaista avovesipaniikin, jolloin hengittäminen muuttuu vaivalloiseksi ja tuntuu kuin märkäpuku painaisi keuhkoja kasaan. En ole itse koskaan saanut ihan kunnollista paniikkia, mutta ensimmäisinä avovesiuintikertoina pieni paniikki oli enemmän sääntö kuin poikkeus ennen, kun opin ottamaan alun riittävän rauhassa. Heti, jos hengittäminen tuntuu vaikealta, kannattaa hidastaa vauhtia, nostaa pää pintaan ja potkia vaikka hetken selällään tai uida rintaa ja tasoittaa hengitys. Tämän jälkeen uusi yritys aivan kaikessa rauhassa. Pitää muistaa, että avovedessä ei koskaan kannata alkaa leikkimään mitään sankaria. Ei ole pätkääkään noloa sanoa kaverille, että mulla ei nyt suju, odota hetki. Kaveri voisi muuten olla aika pulassa, jos toiselle iskee ihan kunnon paniikki vaikkapa 500 metrin päästä rannasta.

Suunnistaminen
Avovedessä uiminen ei onnistu samalla tavalla suoraan kuin altaassa, vaan eteneminen vaatii suunnistamista. Monessa paikassa veteen on laitettu poijuja, jotka helpottavat vedessä suunnistamista, mutta jos poijuja ei ole, niin kannattaa ottaa rannasta jokin kiintopiste, jota kohti ui. Avovedessä on usein myös pientä aallokkoa, joka tekee hengittämisestä ja suunnistamisesta haastavampaa, tämä kannattaa ottaa huomioon. Uintipaikaksi kannattaa valita sellainen, missä ei ole veneliikennettä, ettei tarvitse pelätä jäävänsä alle. Tämänkin vuoksi rantaviivan tuntumassa uiminen on turvallisinta. Kannattaa kysellä muilta lajin harrastajilta hyviä uimapaikkoja. Pääkaupunkiseudulla sellaisia ovat esimerkiksi Oittaa, Kaitalampi ja Kuusijärvi. Itse olen uinut myös meressä tässä meidän kodin lähellä Westendin rannassa.