Korona-arki

Melkein kaikilla suomalaisilla on nyt menossa aivan uudenlainen arki. Minullakin. Aloitin uudessa työpaikassa samana päivänä, kun Suomen hallitus aloitti poikkeuslain käsittelyn eduskunnassa. Töistä kotiin tultuani löysin lapset katsomasta telkkarista hallituksen tiedotustilaisuutta. Minä liityin seuraan. Oli vaikea sisäistää, mitä siellä sanottiin. Sanottiin, että kaikkien tulee välttää kontaktia muiden ihmisten kanssa ja koulut suljetaan huhtikuun puoliväliin saakka. Itketti. Päässä risteili monenlaisia ajatuksia käytännönjärjestelyistä isompiin kysymyksiin.

Sulattelimme kuulemaamme hetken, vedimme lenkkarit jalkaan ja lähdimme lasten kanssa kävelylle. Ilta pimeni siinä kävellessä, kun pohdimme ääneen tilannetta ja elämää muutenkin. Kotona lämmitimme vielä saunan, jonka lämmössä jatkoimme juttua.

Seuraavana päivänä oli edessä uusi ihmeellinen arki. Ensimmäinen etätyöpäivä oli hermoja raastava, koska lapset eivät olleet vielä saaneet etäopiskeluohjeita ja hilluivat turhautuneena nurkissa ja minun piti yrittää ottaa uutta työtä haltuun. Kaikilla oli hermo kireällä. Sovimme uuden arjen pelisäännöistä. Yksi sääntö oli se, että joka päivä jokaisen täytyy ulkoilla.

Keskiviikkona lapset saivat kouluilta opiskeluohjeet. Raivasimme jokaiselle oman opiskelunurkkauksen ja laitteen, jonka avulla opiskella. Tässä kohtaa heräsi huoli niistä, joiden kotona ei ole ei välttämättä ole tietokonetta, saati niin montaa kuin perheessä on lapsia. Miten niissä perheissä pärjätään? Entä vähävaraiset, joiden lasten ainoa lämmin ateria nautitaan koulussa?

Opiskeluohjeiden tultua minunkin etätyöskentelyni helpottui merkittävästi. Kaikki työskentelivät motivoituneesti omissa huoneissaan lounaaseen asti. Puolenpäivän aikaan pidimme yhteisen lounastauon ja sen jälkeen taas jatkoimme omia hommiamme iltapäivään saakka. Olin ihan ihmeissään, miten hienosti hommat lähtivät sujumaan. Opettelin heräämään sen verran aiemmin, että saan tehtyä aamulla töitä hetken ennen lasten heräämistä ja etteivät työpäivät venyisi mahdottoman pitkiksi. Iltaisin tuntui, että seinät kaatuvat päälle, kun kaikki pyöri siinä samassa tilassa. Ulkoilu toi tervetulleen rauhoittumisen iltoihin. Aluksi ulkoilimme yhdessä, mutta päivien kuluessa kaikille tuli tarve olla myös omissa oloissaan. Iltaulkoilut yksin ovat olleet nautinnollisia. Nautin nyt ulkoilusta aivan uudella tavalla.

Vietämme nyt paljon normaalia enemmän aikaa yhdessä. Kaikesta uudesta ja hämmentävästä huolimatta tämä on ollut myös ihanaa. En ole pitkään aikaan jutellut lasteni kanssa niin paljon kuin nyt. Alun änkyröinnin jälkeen arvostan tätä yhdessäoloa ja kaikkia näitä keskusteluita.

Olen päässyt yllättävän nopeasti kiinni uuteen työhöni. Olosuhteista huolimatta olen saanut perehdytystä puhelimitse, videopuhelun välityksellä ja muita digivälineitä hyödyntäen. Virtuaalikahvihetkien avulla olen vähitellen päässyt myös osaksi työyhteisöä, jonka kaikkia jäseniä en ole vielä ehtinyt kunnolla tavata.

Vaikka maailma on nyt aivan sekaisin ja kaikki on epävarmaa, olen siitä huolimatta pysynyt pääosin positiivisena ja optimistisena. Päällimmäisenä tunteena minulla on kiitollisuus. Tuntuu onnekkaalta, että minulla on mielekäs työ ja mukavan tuntuinen työyhteisö. On mahtavaa tuntea itseni energiseksi ja innostuneeksi. En muista olleeni pitkään aikaan näin innostunut. Saan siitä virtaa myös muuhun elämään.

Tiedostan olevani todella onnekas. Aina en ole ollut yhtä onnekas. Tämän seurauksena mieleen palaa tunnelmat finanssikriisin ajalta (2008–), jolloin meidän perheeltä meni kaikki. Meni asunto ja toimeentulo ja jäi järjetön määrä velkaa. Nyt monelta muulta menee kaikki. Tiedän myös miltä se tuntuu. Se on aivan hirveää, mutta siitäkin voi selvitä. Jos jotakin hyvää voi tässä nähdä – nyt löytää vertaistukea, koska niin moni on samassa tilanteessa. Me olimme tuolloin yksin asian kanssa ja koimme siitä suurta häpeää, vaikkei se ollut meidän syy.