Ei se kunto ihan niin huono ollutkaan

Tänään juoksin puolimaratonin Espoon Rantamaratonilla. En ole pitkään aikaan jännittänyt puolimaratonin juoksemista noin paljon. Tosin ensimmäinen puolimaraton taisi jännittää hiukan enemmän, ja ensimmäinen täyspitkä maraton, mutta silti, tämä tuntui uudelta ja tuntemattomalta, koska en oikein tiennyt mikä mun kunto tällä hetkellä on.

Juoksin maanantaina 11 kilometriä hiipien. Keskivauhti oli 6’33 min/km ja lenkin keskisyke oli 148. Juoksu tuntui tahmealta ja epämiellyttävältä. Tuota edeltävän juoksulenkin juoksin heinäkuun lopussa ja sitä edellinen kesäkuun alussa, muuten kesä on mennyt salitreenien ja pyöräilyn parissa. En siis osannut yhtään arvioida, miten juoksu kulkisi tänään.

Asetuin realistina starttiviivalle hiukan taemmaksi ja lähdin juoksemaan täysin omaa juoksuani ja tunnustellen oloa. Maanantain perusteella ajattelin, että 6 min/km -vauhti voisi olla liikaa tässä tilanteessa. Lähdin juoksemaan sitä vauhtia mikä hyvältä tuntuu. Samassa kohtaa matkaan lähti Karoliina, jonka selkää katselin ensimmäiset pari-kolme kilsaa, kunnes hän lähti menemään menojaan. Päätin, etten katso sykelukemia koko juoksun aikana, vaikka vauhti, syke, kesto ja mitä vielä, näkyy koko ajan samalla kellon näytöllä. Yritin vain pitää katseen kellon vasemmassa ylälaidassa, jossa näkyi vauhti. Lähdin aika varovaisesti liikkeelle. Ensimmäiset viisi kilsaa vain viuhahti ohi. Tämähän kulkee. Ihmettelin vauhtia kellossa, se näytti 5’20 min/km tai jopa alle. Tuntui ihmeellisen hyvältä enkä uskaltanut kiihdyttää vauhtia yhtään. Jokaisen kilometritolpan kohdalla mietin, että ihanaa kun vielä on helppoa ja kivaa, paina mieleen tämä tuntemus. 

Kymmenen kilometrin tolpan jälkeen ajattelin, että nyt voin aloittaa nautiskelun. Tänään on hyvä juoksupäivä, voin rentoutua ja nauttia matkasta. Yhdentoista kilometrin paikkeilla reitin varrella seisoi tuttu hahmo – mun oma rakas mies kameran kanssa hymyilevänä. ❤️  Tuttu hahmo tuntuu yllättävänkin mukavalta nähdä kesken juoksun. Kaikki kannustukset tuntuvat kivalta, yritän aina hymyillä jokaiselle kiitokseksi. Hymyilinkin pitkälti koko juoksun ajan ihan jo siitä onnesta, että juoksu kulkee.

Puolivälissä matkaa lopetin pelkäämisen, että reissu jäisi kesken. Ei se jää, nyt tuntuu hyvältä, anna mennä.

Rami ilmestyi aina reitin varrelle kameroineen. Westendissä, noin 4 kilometriä ennen maalia, pyörään nojaili mun äiti. Huutelin äitille, että täältä tullaan. Äiti kannusti isoon ääneen ja pyöräili jonkin matkaa vierellä. Juoksu kuulemma näytti hyvältä ja että hänkin haluaisi taas juosta. 😀

Viimeiset kaksi kilsaa alkoi tuntua pohkeissa ja vauhti meinasi hiukan hiipua. Keskivauhti painuikin lähemmäksi kuutta minuuttia kilometriä kohden. Kiristin kuitenkin jonkinlaisen loppukirin ja pääsin maaliin ajassa 1:53 ja joitain sekunteja.

Juoksu tuntui hyvältä ja tuntui erityisen hyvältä se, että kunto ei ollutkaan ihan niin huono kuin pelkäsin sen olevan. Toki tekemistä on, jos mistään enkkareista haaveilisi, mutta aivan huippu suoritus tähän saumaan. Täytyy olla tyytyväinen!

Espoon Rantamaraton oli jälleen kiva kokemus. Kyllä kotikaupungin tapahtumassa on voimaa! Tämä juoksutapahtuma on hyvään aikaan, koska ei ole enää kuuma, vaan sää oli paras mahdollinen. Tapahtuma oli vimpan päälle järjestetty: oli bajamajoja riittävästi ja juomapisteitä sopivin välein. Tapahtuma on myös vielä kivan pieni. Yksi yllättävän kiva juttu oli kerrankin sopivan kokoinen kisapaita ja kisapaidan värikin on mun mieleen. Tämä taitaa olla ensimmäinen juoksukisapaita, joka jää käyttöön.

Juoksin neitsytlenkin noilla kuvissa näkyvillä New Balance Vazee -juoksukengillä, jotka ostin 50 eurolla kisaexposta edellisenä päivänä! Saman mallin kengillä olin juossut jo aiemmin, mutta tuo väri houkutteli mut ostamaan kengät kotiin. Hyvin kulki myös kenkien puolesta.

Nyt vain seuraavia treenitavoitteita miettimään… Mitä ne voisi olla?

*Tapahtuman osallistumisen mahdollisti New Balance, kiitos!