Valoa tunnelin päässä

Vihdoinkin lähes neljän viikon sairastaminen näyttää siltä, että loppu todellakin häämöttää. Enpä olisi voinut huonompaan saumaan tilata tällaista flunssaa. Ehkä se oli vaan nyt tarpeen, vaikka kärsivällisyyttä koeteltiin ihan urakalla. Tulipahan katsottua telkkaria, neulottua pitkästä aikaa ja urpoiltua kotona neljän päivän sisällä siihen pisteeseen saakka, että Rami sanoi mulle, että “mene ulos, mene edes seisomaan tuohon pihalle hetkeksi”. 😀 Minulle ei sovi liikkumattomuus, vaikken mikään himotreenaaja ole ollut enää ainakaan vuoteen, ehkä jopa kahteen vuoteen.

Neljän viikon sairastaminen tarkoittaa myös neljän viikon lähes totaalista treenitaukoa. Arvaatteko jo? Ei, en silti ole perumassa Saariselkä MTB:tä, mutta tässä tilanteessa alkuperäistä suunnitelmaa on ollut pakko muuttaa. Lopullista päätöstä matkan ja etappien määrästä emme ole tehneet, mutta ainakin perjantain etappi jätetään väliin. En osaa sanoa vielä muuta. Mua harmittaa ihan hirveästi, kun suunnitelma muuttui. Tuntuu, että olen pettänyt Heidin ja yhteistyökumppanit, mutta ei sairastumiselle voi mitään (tietenkään). Terveydellä en aio leikkiä, kolmen lapsen äidin ei ole varaa hölmöillä. Ja nyt varsinkin osaa arvostaa terveyttä kun on ollut monta viikkoa sairas/puolikuntoinen.

Treenitauon aikana on tullut mietittyä jälleen omaa suhdetta liikkumiseen ja mikä minua kiinnostaa ja motivoi. Tykkään tehdä monenlaisia juttuja, mutta tekemiseni vaatii jonkin punaisen langan. Tarvitsen tavoitteen jota kohti mennä että tekeminen tuntuu mielekkäältä ja sitä myöten usein myös treeneistä tulee johdonmukaisempia ja suunnitelmallisempia. Nyt syksyksi on jo yksi tavoite, se on Espoon Rantamaratonilla puolikas New Balancen tiimissä. Alunperin olin ajatellut kokonaista, mutta tällä sairastelemisella varmaan parempi tyytyä puolikkaaseen.

Nyt kuitenkin lopetan jaarittelun ja painun pehkuihin, huomenna aamulla aikaisin (jo klo 05) lähtö kohti Lappia. Kuullaan. Ehkäpä jo autosta päivitän jotakin. 🙂