Olen pohtinut viime aikoina keskustelua ja elämänohjeita, jota käydään unelmoinnista ja unelmien tavoittelusta. Olen jostakin syystä ärsyyntynyt tästä keskustelusta ja siitä, miten kaikkeen pitäisi suhtautua positiivisesti, että universumi vastaisi samalla mitalla sinulle.
Oikea elämä ei aina kuitenkaan mene niin. Tiedättekö kun joskus elämä tuo eteen kasan paskaa? Välillä se on sellaista liejua, että sen pois lapioiminen on käytännössä mahdotonta ja lapioidessa siihen sotkeutuu väistämättä itsekin. Joskus se on nätti kikkare, jonka voi kevyesti vippasta pois tieltä. Pahoittelen kuvottavaa kielikuvaa, mutta aika totta, vai mitä? Vaikea siihen liejuun on suhtautua positiivisesti, ainakaan ihan äkkiä, jos on yltä päältä paskassa.
Omalla asenteella on ihan älyttömän paljon merkitystä, tietysti. Mutta sellainen mustavalkoinen ajattelu siitä, että täytyisi aina suhtautua kaikkeen hymyssä suin, että saisi sitä hymyä takaisinkin, on suoraan sanottuna ärsyttävää. Että jotenkin pitää pinnistellä ja tukahduttaa aidot tuntemukset ansaitakseen positiivisuutta elämään?
Ratkaisevaa on se, miten suhtaudut elämän eteen tuomiin vastoinkäymisiin. Mielestäni päälle liimattu hymy ei auta mitään, vaan sen pitää olla aitoa. Väkisin pinnistelty positiivisuus ei myöskään pelasta universumin kostolta. 😉 Mielestäni tunteiden saa antaa tulla, mutta joskus on hyvä miettiä mikä on oikea osoite tunteiden purkamiseen. Tunteet pitää käsitellä ja sitten siirtää taakse. Vastoinkäymisistä voi aina oppia jotakin uutta. Negatiivisiin kokemuksiin ei kannata jäädä kylpemään eikä varsinkaan kantaa niitä mukanaan katkerana. Ohimenevä katkeruus on ihan ok, mutta happamana jatkuvasti eläminen myrkyttää huolellisesti kaikki lähellä olevat, itsesi mukaan lukien.
Positiivisessa asenteessa on toki paljon hyvää. Positiivisella ja uteliaalla asenteella saatat havaita sellaisia mahdollisuuksia, joita joku urautunut ja katkera ihminen ei kaikelta rypemiseltään kerkeä huomaamaan. Itse yritän muistaa vaikeuksien keskellä, että voin vaikuttaa vain siihen, miten itse hoidan oman osuuteni ja teen kaiken sen mihin voin itse vaikuttaa. Niiden asioiden murehtiminen on turhaa, joihin et voi mitenkään vaikuttaa.
Unelmien tavoittelu
Unelmia on eri tasoisia ja varmasti jokainen saavuttaa elämässään useampia unelmia. Se, mitä näillä blogien ja kirjojen sankaritarinoiden unelmien toteutumisella tarkoitetaan, on menestystä työelämässä, kasapäin rahaa, hulppeita lomamatkoja, taloudellista riippumattomuutta… Tarkoitusperät näihin inspirointitarinoihin on tietysti hyvät, näin ainakin haluan uskoa. Mutta nämä unelmat eivät ole ihan yhtä simppelisti kaikkien saatavilla. Suomessa kaikilla on näennäisesti samat mahdollisuudet. Kaikilla on mahdollisuus käydä ilmaista koulua tohtoriksi saakka. On sosiaaliturva, joka vähentää mahdollisuutta tipahtaa yhteiskunnan ulkopuolelle. En silti voi sietää sitä, kun sanotaan, että kaikilla meillä on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä. Väittäisin, että kantakaupungin arvoasunnoissa neljättä sukupolvea asuva perijä saa hieman erilaiset lähtökohdat elämään, kuin vaikkapa kaupungin laitaman lähiössä asuvan alkoholistiperheen lapsi, jolla ei ole minäkäänlaista mallia työntekoon, kouluttautumiseen tai edes omasta hygieniasta huolehtimiseen. Jälkimmäisen perheen lapsi saattaa joutua varastamaan ruokaa pysyäkseen hengissä. Miten sä siitä tilanteesta ponnistat niihin porukoihin, jotka lapioivat kultalusikalla kaviaaria suuhunsa? Nehän ovat kaksi eri maailmaa.
Unelmointi on tärkeää. Jos ei ole unelmia, ei ole toivoa. Se, mikä mielestäni näissä unelmointitarinoissa jää painottamatta, on se valtava työmäärä, joka niiden unelmien saavuttamiseen täytyy tehdä. Mikään ei tule ilmaiseksi. Puhuisin unelmien sijaan tavoitteista. Nyt tässä kohtaa valtava lamppu syttyi pääni yläpuolella. Nyt mä ymmärrän miksi mua ärsyttää tämä niin paljon. Unelma on sana, joka mulle itselleni merkitsee jotakin saavuttamatonta, se on jotakin sellaista jota on suorastaan mahdotonta saavuttaa. Kuten vaikkapa se, että haluaisin lentää. Unelmia pitää olla, että uskaltaa edes ajatella mitä elämä olisi, jos voisi itse päättää kaikesta. Unelmoiminen mahdollistaa mahdottomien ajattelemisen, että itselläkin olisi joskus mahdollista tehdä jotakin sellaista, joka tuottaisi suurta nautintoa ja eläisi vailla minkäänlaisia huolia. Toinen asia mikä tässä unelmakeskustelussa monesti särähtää on se, miten usein se unelmointi tarkoittaa materian tavoittelua. Onko elämässä ainoa tavoittelemisen arvoinen asia raha?
Kärjistin nyt aika huolella ja tein tahallani vääränlaisia tulkintoja. Haluan nyt vain vähän herätellä keskustelua.
Minkälaisia ajatuksia herää?
Ihanaa, että jotakin muutakin ärsyttää 😀 Olen tässä jo hetken pohtinut, että onkohan mulla vaan vikaa jossain, jos se elämä ei ole aina sitä unelmaa tai edes unelmien tavoittelua. Postiiivisuus on hyvästä ja sitä pitää olla, mutta välillä on päiviä kun ei jaksa olla positiivinen. Nykyisin sosiaalinen media on täynnä hymyä ja unelmia. Olenkin lähiaikoina joutunut miettimään, että onko normaalia olla välillä kiukkuinen ja vihainen? Nyt taas tajuan, että todellakin on!
🙂 Todellakin on!!
Mä peräänkuulutan myös aitoutta monessa muussakin asiassa. Tästä aiheesta mulla on luonnoksissa postaus odottelemassa viimeistelyä. Ehkäpä mä pian julkaisen senkin.
Kiitos virkistävän realistisesta postauksesta. Ensimmäistä kertaa lähden kommentoimaan ja se on herättelysi ansiota.
Ajattelen samaa kuin sinäkin: pelkkä positiivinen ajattelu on hanurista 😀 Negatiivinen ja realistinen ajattelu auttaa näkemään kehityskohtia itsessä ja muualla. Hiljattain Hesarissa kirjoitettiin siitä kuinka lievä masennus voi olla hyvä juttu. Se laittaa ihmisen pysähtymään ja miettimään ratkaisuja elämäänsä. Positiivisuuden ja negatiivisuuden välillä oleminen on tasapainottelua ja joskus on enemmän toiseen päin kallistunut.
Tuo kohta unelmista oli hyvä kuvaus siitä miten sanalla on vaikutusta omaan mielikuvaan. Itse ajattelen, että myös niitä mahdottomia unelmia pitää olla. Ne pitää jotain hyvää yllä ja tavoitteet saakin olla konkreettisempia ja saavutettavissa olevia 🙂
Tosi kiva kun kommentoit!
Tuossa on kyllä pointtia! Pikkuisen kriittinen kannattaa olla, että kehittyy.
Loistava ja realistinen kirjoitus. Elämä ei todellakaan ole kultalusikalla kauhomista eteenpäin. Siihen kuuluu ylä- ja alamäet kaikkinen tunteineen.
Sanopa muuta!
Tosi huippu postaus elämän kulusta! Kaikki ei tosiaan aina oo yltiöpositiivista. Musta on tärkeetä antaa tilaa kaikille tunteille ja kokea ne aidosti kaikki. Olis typerää kulkea joku tekopyhäonnellisuusvirne kasvoilla _aina_ , ei kai kukaan voi olla hymyilevä, jaksavainen tai iloinen aina?! Mä en edes ymmärrä, miksi aina täytyy unelmoida ja tavoitella jotain suurempaa… eikö joskus vois olla hyvä ihan tässä näin, kaikkine iloine ja suruineen :)??
Niinpä!! Suomessa on kyllä ihme kulttuuri. Jos olet onnellinen, et saisi hehkuttaa sitä, mutta jos sulla menee huonosti, sitäkään ei kannattaisi kauheasti kertoa. Silloin on hyvä, kun kuulut tasapaksuun massaan. 😀
Hyviä ajatuksia! Mä olen sairastanut vakavan masennuksen ja mulle oli erittäin tärkeää oppia se, että välillä voi vihata ja ketuttaa! Et ne tunteet ei ole pahasta, vaikka joka puolella hoetaankin et pitää olla positiivinen. Mä ihailen peruspositiivisia ihmisiä, mutta Hei oikeasti jos asioita ei saa surra ja olla raivostunut ni on se aikamoista vähättelyä. Saatetaan myös jättää yks iso osa ihmisestä itsestään pois.
Hyvä postaus!
Mulle jäi masennuksen jälkeen vähän kammo negatiivisia tunteita kohtaan. Mä vähän pelkään, että ne vie mukanaan. Pitää aina muistutella itseään, et ne on ihan ok, kaikki tunteet saa tulla.
Mukava postaus hymyjen ja auringon keskelle. Itsellä on usein niin, että joka kerta kun sieltä syvästä paskalammikosta on noustu (ja niitä kertoja on ollut paljon) ja elämään osuu aurinko, en uskalla nauttia. Kun ilo kuplii sisällä ja tuntuu että pakahdun onnesta. Miten yhtäkkiä taas yksinkertainen arki voi olla kaunista ja voimaannuttavaa ja samalla taustalla häälyy ajatus että kohta se paska lävähtää taas. Juuri kuten kirjoitit : hymyn on oltava aitoa, myös vihan ja kiukun. Ja tästä hetkestä on nautittava, se voi olla viimeinen koska tahansa.
Mä olen yrittänyt taistella tuota pelkoa vastaan ja yritän nauttia niistä onnenhetkistä kahta enemmän. Aina niitä paskakasoja jostain putoilee eteen, mutta kyllä niistäkin selviää. Yrittää aina välillä unohtaa vaikeudet ja nauttia täysillä niistä hetkistä, kun menee hyvin.
Kiitos Elina sinulle että kirjoitat näin maanläheisiä, tärkeitä ja aitoja postauksia! Melkein tippa tulee linssiin kun ajattelen että jossain voi tulla vastaan niin fiksuja ihmisiä kuin sinä.
Mä inhoan sitä painetta olla positiivinen. Ennen opiskelin sellaisessa luokassa jossa oli jatkuva positiivisuuden paine, piti koko ajan olla niin ***positiivinen, koska elämähän on helppoa..se on hirveetä kun aina sanotaan että ole oma itsesi mutta tuo sanotaan ei vaan pidä paikkaansa. Ja jos et ollut positiivinen, olit automaattisesti vaikea ihminen ja vaikean ihmisen roolia taitaa olla vielä raskaampi kantaa, jos sellaiseksi leimautuu.
Epäaitous, se on juttu jota mä mietin usein : feikkaanko jotain? Enkö kelpaa sellaisena kuin olen? Saako tunteita ilmaista?
Feikattu positiivisuus varmaan kuormittaa ihmistä tosi paljon.
Oi että, kiitos!
Teeskentely kuormittaa ihan hirveästi ja nakertaa. Negatiiviset tunteet on ihan yhtä sallittuja kuin positiiviset, tärkeintä on mun mielestä vaan se, ettei hallitsemattomasti oksenna omaa pahaa oloa muille niin, että muut kärsivät siitä. Toisille ihmisille tiuskiminen syyttä suotta ei ole kovin kivaa. Asioista keskusteleminen on ihan eri asia.
Ihanaa kesää sulle!
Olen kokenut elämässäni valtavan raskaita asioita ja elämäni on ollut vuosikausia minusta riippumattomista asiosta painajaista. Minun on kielletty tuntemasta negatiivisia tunteita ja sanottu että ajattele positiivisesti, voi vee sanon minä. Ihokarvat nousee pystyyn.
Olen kehittänyt itselleni keinot, joista saan voimaa eli pysähdyn nauttimaan minulle tärkeistä asioista, herättelen aistini esim. luonnossa tai omaa koiraa suukotellessa, lisäksi muistutan itseäni siitä miten monesta asiasta voin olla kiitollinen. Tää toimii mulla paremmin, kuin “positiivinen ajattelu”. Monesti nämä minulle rakkaat asiat saavat sydämeni melkein pakahtumaan, tunnen ilon ja onnen tunteita.
Unelmat minulla liittyy siihen, että karsin asioita elämästäni varsinkin maallista mammonaa ja keskityn sitä kautta enemmän olennaiseen eli perheeseen, luontoon yms. Minusta on kauheaa seurata minkälaisia esikuvia sosiaalisessa mediassa on. Opetetaan lapset ja nuoret siihen, että kuluttaminen ja pinnallisuus on sitä mihin heidänkin pitää pyrkiä. En yhtään ihmettele, että moni velkaantuu, kun pitää olla kaikkea ja kappas, se ei tuonutkaan onnea.
Kiitos ajatuksia herättelevästä kirjoituksesta! Hyvää kesää ?☀️
Kuulostaa tutulta! Itsekin hain vaikeina aikoina voimaa luonnosta ja iloitsin pienistä asioista, kun moni muu asia oli niin päin hanuria.
Tuosta kiitollisuudesta meinasin itsekin kirjoittaa, mutta postaus olisi venynyt vielä vähän lisää. Kiitollisuus on mun mielestä parempi tapa löytää elämästä elämisen arvoisia asioita, kuin sellainen päälleliimattu positiivisuus.
Samoja huolenaiheita on mullakin noista somen esimerkeistä. Nuoremmat bloggaajakollegat eivät ehkä hoksaa vielä ajatella kuinka suuri vastuu heillä on.
Hyvää kesää sullekin! 🙂