Valmistautuminen Helsinki Half Marathoniin ei olisi voinut mennä paljon paremmin. Olin jo vuosia seurannut satunnaisesti Elina Hovisen Endorfiinikoukussa-blogia ja kun luin alkuvuodesta hänen järjestävän ilmaisia yhteislenkkejä lähellä kotiani, päätin lähteä kokeilemaan yhteisjuoksua.
Juoksen arviolta 80 prosenttia lenkeistäni yksin ja ajatus juoksuporukasta tuntui mukavalta vaihtelulta. Pian yhteislenkkien alettua Elina kertoi kokoavansa juoksuryhmää myös Helsinki Half Marathonille ja lenkkeihin tykästyneenä päätin pistää hakemusta menemään.
Suureksi ilokseni minut valittiin mukaan EndorfiinikoukussaRUN-juoksuryhmään, jonka päätavoite oli kesäkuun alun Helsinki Half Marathon. Kevät oli minulle muutenkin hyvin poikkeuksellista aikaa. Irtisanouduin todella pitkäaikaisesta työpaikastani ja jäin hetkellisesti kotiin, oli minulla nyt hyvin aikaa ja tarmoa satsata juoksutreeneihin. Pian ryhmän aloituksen jälkeen sain todeta, että meillä on kasassa huippuryhmä! Ikähaarukka oli laaja ja minulla oli ”kunnia” olla ryhmän seniori. Myös kunto- ja juoksutasoissa oli eroja, mutta se ei vaikuttanut tippakaan ryhmämme henkeen, joka oli alusta asti todella rento ja hauska!
Koko kevät meni siis juostessa. Treenasimme lumessa, vesisateessa, kuin myös huhtikuun yllättävän lämpimissä keleissä. Teimme ”pitkiksiä”, vetotreenejä ja tekniikkatreenejä. Itse en olisi näitä harjoitteita tehnyt, vaan olisin luultavasti junnannut tuttuja lenkkejä samalla tahdilla kuukaudesta toiseen.
Juoksukunto kasvoi. Sen huomasi lenkkejä tahkotessa kevään mittaan. Myös pahemmat urheiluvammat jäivät väliin, mitä nyt välillä polvi tai alaselkä hieman vihoitteli.
H-hetken lähestyessä myös ilmat lämpenivät. Viimeisellä viikolla paukahtikin sitten kesäkuun alkuun nähden poikkeuksellisen kovat helteet. Saimme Elinalta todella hyvät ohjeet tankkaukseen ja vaikka kuinka noudatin niitä, mietitytti miten kestäisin lähelle +30 kipuavan helteen. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että startti olisi aikaisin aamulla, jo klo 8.30.
8 kilometrin jälkeen vaikeudet alkoivat: lämpötila tuntui nousevan koko ajan ja jalat alkoivat painaa. Jano oli hirmuinen. Pahin vastus kuitenkin oli jälleen kerran oma pääkoppa, joka väitti, että en selviä tästä. Ei tunnu hyvältä, liian kuuma.
Kauan odotettu kisa-aamu lopulta koitti. Olin mielestäni tankannut hyvin ja etenkin nestettä. Myös geeliä ja hunajaa ja tilkka lisänestettä oli mukana. Ei kun Finlandia-talolle ja tapahtumatorille. Tunnelma oli iloinen ja jännittynyt samanaikaisesti, tosin moni manaili hellettä, minä muiden mukana. Hiljaa mielessäni päätin koettavani parhaani, mutta tiedostaen sään haasteellisuuden.
Lähtölaukaus kajahti ja singahdin osan ryhmän kanssa 1:45-tavoiteryhmän mukana. Tämä oli ensimmäinen virheeni, sillä aloitusvauhti oli itselleni rivakka. Tämä selkeästi kostautui myöhemmin matkasta. Ensimmäiset 8 kilometriä olivat silti melko mukavat, nautin adrenaliinikuohusta, yhdessä juoksemisesta ja kauniista kesäaamusta.
Kuitenkin jo pian 8 kilometrin jälkeen vaikeudet alkoivat: lämpötila tuntui nousevan koko ajan ja jalat alkoivat painaa. Jano oli hirmuinen. Pahin vastus kuitenkin oli jälleen kerran oma pääkoppa, joka väitti, että en selviä tästä. Ei tunnu hyvältä, liian kuuma. Yritin keskittyä kuuntelemaani musiikkiin ja tolkuttaa itselleni, että pahin vihollinen on todellakin oma psyykeeni, kroppa jaksaa uskomattoman paljon. Vesipisteitä odotin kuin olisin harhaillut aavikolla päiväkausia. Niillä hulautin jotenkuten sekä urheilujuomaa sekä vettä, myöhemmin myös kaadoin vettä päälleni, mikä auttoi huomattavasti.
Juoksin eteenpäin. ”Kitukilometrit”, eli 10-15 kilometrin, osuus koitti. Ja kylläpä ne tuntuivatkin raskailta. Yleensä 15 kilometrin jälkeen on helpottanut, kun tietää olevansa jo paremman puolella, mutta ei tällä kertaa. Juokseminen muuttui koko ajan vain raskaammaksi ja jouduin kävelemään useita lyhyitä pätkiä. Myöskään vesipisteiden nestemäärä ei riittänyt. Toinen iso virheeni olikin, etten ottanut kunnollista vesipulloa suolalisällä mukaan. Nestehukka tuntui joka puolella, sormet muuttuivat aivan turvonneiksi nakeiksi ja muutenkin koko kroppa oli juoksun jälkeen koko loppupäivän aivan turvoksissa.
Viimeiset kilometrit Pasilan ympäristössä olivat kerta kaikkisen kamalat. Juoksin ja kävelin. Päätin vakaasti, että nyt loppuu itseni kiusaaminen. Lopetan maratonhommat tähän. This is it, never again. Lopulta maaliviiva ilmestyi näkyviin ja päätin tiristää kropasta kaiken irti. Otin vielä loppuspurtin – paitsi se ei ollutkaan maaliviiva! Olin käsittänyt väärin ja vielä piti juosta muutama sata metriä lisää. Melkein itku tuli.
Pääsin kuin pääsinkin lopulta maaliin, jossa mieheni ja kaksi lastani odottivat. Silmissä lähes musteni. Kroppa oli totaalisen poikki. Tutisevin jaloin ja perheeni tukemana etsin sen osan juoksuporukastani, joka oli jo tullut maaliin. Makasin aivan reporankana nurmikolla. Sain kuulla aikani olleen 1:53. Yllätyin, sillä luulin kaiken kävelyn kostautuneen loppuajassa, mutta pienen tuumailun jälkeen olin tosi tyytyväinen tulokseeni – oli päivän olosuhteet sen verran haastavat. Sain kuulla kaikilla muillakin olleen erittäin haasteellista ja yhdessä totesimme kaikkien olevan voittajia.
Kaksi päivää myöhemmin kyselin ihanalta EndorfiinikoukussaRUN-ryhmältäni, että mitäs jos menisimme syksyllä juoksemaan porukalla Vantaan puolimaraton. Jäi vähän kaivelemaan mikä aika olisi voinut olla jos aurinko ei olisi meitä niin kovasti kurittanut. Se siitä maratonien lopettamisesta…
Onerva
