Saariselkä MTB: Viimeinen etappi

Ensimmäisen etapin fiilikset
Toisen etapin fiilikset

Viimeisen kisapäivän aamuun heräiltiin huonosti nukutun yön jälkeen. Martina oli ollut jo pari tuntia hereillä kun minä vihdoinkin luovutin nukkumisyritysten kanssa. Yö meni siis levottomasti. Pyöräily tuli uniin. Erityisesti ensimmäisen etapin vasemman jalan lonksutus ja irtoamiset polkimesta kummitteli unissa. Aina uudestaan unessa jalka irtosi ja kolisi polkimeen.

Nousin ylös ja menin hörppimään kahvia ja heräilemään Martinan seuraksi. Tuttuun tapaan Martina oli keittänyt molemmille kahvit ja kaikki varusteet oli sotilaallisessa rivissä. Sieltä riveistä tarjoiltiin minullekin magnesiumia, c-vitamiinia, b-vitamiinia ja urheilujuomaa. 🙂

Olo oli sanalla sanoen hirveä. Peilistä katsoi umpiturvonnut naama ja jokaista kropan lihasta särki. Oli aivan kiljuva nälkä ja samaan aikaan hiukan huono olo. Konkoilimme taas aamupalalle ahtamaan itsemme täyteen. Aamupalalla meitä odotti tutusti Katariina, joka jo lopetteli omaa aamiaistaan. Katariina oli nukkunut tunnin.

Aamupalan jälkeen taas “mökille” laittamaan kamoja kasaan. Molemmilla oli paha olo. Hiukan oksetti. Oliko jännitystä vai mitä. Kroppa tuntui olevan aivan sekaisin. Puhistiin taas jännitystä ulos. Tänä aamuna oli aika hiljaista meidän pirtissä. Keskeyttämisajatukset oli kummallakin käyneet mielessä ja uhoaminen oli aika vähissä. En muista kumpi meistä totesi, että nyt vaan suoritetaan tämä loppuun.

Ajokamat päälle. Kolmatta päivää pesukoneen kautta samat aivan huippuhyvät 2XU:n thermalpöksyt jalkaan, Salomonin midlayeria päälle ja päällimmäiseksi kerrokseksi vielä tuulta pitävä takki. Kenkien päälle aivan riekaleiksi kuluneet sadesuojat. Satulaan istuminen tuntui aivan hirveältä. Hotellilta lähdimme pyöräillen tietysti lähtöalueelle, aivan kuten kaikkina muinakin päivinä. Reidet tuntuivat aivan voimattomilta ja kipeiltä. Yllättäen polvissa tuntui pistävää kipua jokaisella polkaisulla. Odotukset eivät olleet kovin korkealla tulevan etapin suhteen.

Sinne me kuitenkin asetuimme jälleen porukan sekaan lähtövalmiiksi. Three, two, one, GO. Alku asfalttitietä, tällä kertaa alamäkeen ja soratielle ja siitä sitten suolle ja kohta taas soratielle. Tiesimme, että tämä reitti tulee olemaan tasaisempi, joskin sisältäen pitkiä loivia nousuja ja muutaman kunnollisen nousun peräti 500 metriin.

Tällä reitillä se vihaamani Ruijanpolku tuli melko alussa reittiä. Polvet tuntuivat todella kipeiltä ja se tekninen polku tuntui aivan mahdottomalta. Tuntui, etten saa millään pyörää tottelemaan. Sanoin itselleni monta kertaa, että tätä ei kestä kauaa, jaksa nyt vain. Tämä on se pahin pätkä. Ja olikin. Minulle. Pysähdyin poroaidan ylityksen jälkeen puskapissalle ja pyysin saada Martinan repusta kipulääkettä. Heitin pari buranaa naamariin ja toivoin, että istuinluiden ja polvien kipu hellittäisi sillä. Kipu hellitti, tai unohtui, tai sitten kroppa vain lämpesi. Tälläkin kertaa tunnin pyöräilyn jälkeen tuntui, että tämähän alkaa sujua. Ensimmäiset 20 kilometriä meni taas aika helposti.

Tämän reitin huoltopisteitä tai reittiprofiilia en ollut ehtinyt opiskelemaan kummemmin. En tiennyt etukäteen kovinkaan tarkasti mitä on luvassa. Ensimmäinen huolto tuli uskomattoman kauniissa paikassa, jonka jälkeen nousimme tunturin huipulle. Sieltä avautui reitin hienoimmat maisemat. Nappasin huollosta vain kourallisen suklaata, en jotenkin malttanut ajatella järkevästi. Olin aiemmin kiskonut ensimmäisen geelin ja juonut ilmeisen paljon vettä, koska koko ajan pissatti.

Raututunturin päälle nousut ja laskut tuntuivat aivan huikealta. Taas lauloin ääneen ja tuulettelin pudotellessani Martinan perässä tuntureita alas. Aivan mieletön fiilis. Todella etuoikeutettua. Tulin miettineeksi, että olen kehittynyt pelkästään tällä reissulla kuskina ihan älyttömän paljon. Täällä ei auta pelätä kiviä ja juurakoita, se on vain mentävä vauhdilla eteenpäin. Kotona en olisi uskaltanut ikinä ajaa vastaavia reittejä, vaan olisin nopeasti hakeutunut tasaisemmille poluille. Tältä reissulta kertyi valtavasti itseluottamusta ajamiseen.

Raututunturin jälkeen laskettelimme viime vaellusreissulta tutulle paikalle: kauniin Rautulammen autiotuvan pihapiiriin. Tutut maisemat tuntuivat turvalliselta. Rautulampi oli tälläkin kertaa kaunis ja sää oli tuona päivänä kirkas, joka teki kokemuksesta entistäkin ihanamman. Rautulammelta lähdettiin hurjastelemaan pieniä ja kapeita mätäs- ja pensasmaastoa (fiilistelyä tältä pätkältä voi katsoa tuolta toiselta videolta ajasta n. 1:20 eteenpäin. Samalta videolta näkee myös hyvin sen mitä se ajaminen tuossa maastossa on). Ihanaa pujottelua ja vauhti tuntui hurjalta, vaikka tosiasiassa vauhti oli melko maltillinen. Tämä oli koko reitin paras pätkä mun mielestä, samoin Martina hihkui, että “tämä on ihan sairaan siistiä”. Hihkuin takaisin “niin on”. Kohta tuli pieni puron ylitys. Siitä vain Martina edeltä ja minä perässä. Jälkikäteen ajattelin, että olisi voinut riisua kengät ja sukat pois, mutta eipä käynyt edes mielessä. Sukkien kasteleminen koitui virheeksi, sillä varpaita rupesi palelemaan ihan kauheasti.

Pujottelujen jälkeen pääsimme lähestymään Kiilopäätä, tällä kertaa vähän eri suunnasta. Mulla rupesi olemaan nälkä ja nousut puhallutti koko ajan pahemmin ja maitohapot oli aivan liipaisimella. Pienikin reippaampi polkaisu hapotti jopa pakaroita myöten. Sanoin Martinalle, että mun on pakko vetää hotelliaamiaiselta nyysimäni metukkaleipä tai en kohta jaksa enää. Istuttiin mättäälle ja teki mieli käpertyä sinne varvikkoon päikkäreille. Martina suunnitteli pyörän myymistä ja julisti vihaa louhikkoa kohtaan. Evästauon jälkeen matka jatkui paremmilla energioilla. Kiilopään alla oli huolto, jossa sain tsemppiterveiset Minnalta. Kiitos! <3

Loppumatka olikin osittain tuttua viime vuodelta ja aikaisemmilta päiviltä. Ahopään kivikkoa ja lopuksi taas Iisakkipään, joka päivä pidemmältä tuntuva, ylitys. Päätin tässä vaiheessa vaihtaa sukat. Olin ollut aamulla yllättävän fiksu ja pakannut reppuun varasukat. Sanoin Martinalle, että menee edeltä. Sukkien vaihtaminen helpotti oloa. Samalla kaivoin repusta sinne piilotetun toisen metukkaleivän. Lähdin leipä hampaiden välissä polkemaan Martinaa kiinni.

Olin jotenkin onnistunut unohtamaan, että Iisakkipään jälkeen täytyy nousta vielä toiselle saman tunturin nyppylälle, josta alkaa laskettelurinteen alastulo. Päätin mennä sen sitten kunnolla vauhdilla ylös. Kivikkoinen ylämäki rupesi nyppimään. Martina totesi jo toistamiseen, että “en halua nähdä näitä kiviä enää koskaan”. Nauroin vastaukseksi.

Viimeiset nousut menivät aivan pelkän päättäväisyyden voimin. Sanoin niissä viimeisissä soratienousuissa, että otetaan pari polkaisua isommalla vaihteella pienessä alamäessä, että saadaan vauhdit ylämäkeen. “En pysty.” “Pystyt.” “Ei oo voimaa.” “On.” Ja olihan sitä, kun päätti vain. Sieltä vaan sinnillä naamat irvessä viimeiseen alamäkeen. Yritin samalla raivopääasenteella ajaa suon läpi, mutta takarengas upposi kokonaan suohon, niin ajattelin, että sama taluttaa.

Saavuimme maaliin aivan huikean pitkän ja raskaalta tuntuvan suorituksen päätteeksi juuri palkintojenjaolle. Kohta meidän perässä maaliin ajoi kisasiskomme, se toinen sarjamme duo-pari. Naureskellen hyppäsin elämäni ensimmäistä kertaa podiumille. 😀 Saimme oikein mitalit ja palkinnotkin.

Stage 3
Matka: 51,02 km
Kesto: 5:50’19

Tapahtuma oli aivan huippuhyvin järjestetty. Kaikki sujui aivan mielettömän hyvin. Erityisen ihanaa oli joka etapin jälkeen päästä valmiille ruualle Pirkon pirttiin. Pyörän sai pestä painepesurilla puhtaaksi. Oli pyörähuoltoa, varustemyyntiä. Huolloissa oli riittävästi ja monipuolisesti syötävää. Reitit olivat sopivan monipuolisia ja eri tavoin haastavia. Tapahtumassa oli ihana tunnelma.

Kiitos kaikille järjestäjille! Kiitos Evokelle reissun mahdollistamisesta, Saariselkä MTB:lle osallistumisoikeudesta ja Santa’s Hotel Tunturille majoituksesta! Kiitos Martina hyvästä seurasta niin reitillä kuin muutenkin! Olet kyllä kova mimmi, jolla on lämmin sydän. Kyllä voisin melkein sanoa, että tulen ensi vuonna uudestaan. Aivan mieletön kokemus.