Elämää raakana

Äitini sanoi hyvin, että loman jälkeen ei kannata jatkaa arkeaan kuten ennenkin, vaan loman jälkeen voi muuttaa vanhoja tapoja ja aloittaa tekemään jotakin eri tavalla. Loman jälkeen näkee vanhat tutut asiat aina hetken uusin silmin ja kokee asiat hieman eri tavalla. Tuon pienen hetken kannattaa olla hereillä ja vähän kyseenalaistaa omia toimintatapojaan. Viikon mittaisen loman jälkeen ei nyt ihan hirveän kauas ole siitä tutusta ja turvallisesta päässyt, mutta jotain tämä elämänmuutos kaikkinensa taas liikautti pääkopassa vähän eri asentoon.

Tuntuu, että olen tämän saman asian ympärillä pyöriskellyt nyt viimeiset kaksi vuotta. Teistä saattaa tuntua, että mulla on jäänyt levy päälle, mutta kirjoitan tästä siitä huolimatta taas. Olen kääntänyt ja katsonut joka kulman ja vähitellen se ydin on kirkastunut. Kaikella tällä kääntelemisellä olen siis tavoitellut onnea, omaa hyvinvointia ja tasapainoa. Nyt tuntuu, että olen sillä tiellä vihdoinkin. Tiedän mitä haluan ja mitä onnellisuuteni vaatii. Käsittelen tätä aihepiiriä nyt vain liikkumisen näkökulmasta.

Edelleenkin tykkään urheilla, mutta se ei ole enää keskiössä elämässäni. Elämäni keskiössä on nyt ihan muut asiat. Enää ei tunnu tärkeältä lähteä lenkille aina kun vain mahdollista ja treenata x-määrää viikossa. Treenaan sen verran kuin huvittaa, mutta esimerkiksi viikonloppuisin hengaan paljon mieluummin yhdessä perheeni kanssa kuin lähden treenaamaan moneksi tunniksi. Saan edelleenkin mielettömän hyvän fiiliksen treenistä ja vartaloni ja mieleni kaipaa liikkumista voidakseen hyvin. Enää en kuitenkaan tee sitä niin pakonomaisesti. Pakko näin jälkikäteen myöntää, että sitä se taisi olla aikanaan. Osaltaan liikkuminen oli myös ainoa tapa purkaa pahaa oloa.

Olen oppinut nauttimaan myös kävelystä ja luonnon merkitys on korostunut entisestään. Aiemmin en kyennyt tekemään yhtäkään treeniä ilman sykemittaria. Ennen oli pakko aina juosta, kävely tuntui ajan haaskaukselta. Piti hikoilla mahdollisimman paljon ja näännyttää itseni ihan väsyneeksi. Edelleenkin saattaa tulla hieman orpo olo, jos sykemittari on jäänyt kotiin, mutta nautin liikkumisesta ihan yhtä paljon ilmankin.

Viime aikoina olen mennyt työpaikalle kävellen. Työmatkareittini kulkee koko matkan merenrantaa. Huomaan olevani paljon rauhallisempi noina päivinä, jolloin olen saanut katsella kauas jäätyneen merenpintaa pitkin ja hengittää kirpeää pakkasilmaa ennen työpäivää ja työpäivän jälkeen. Varsinkin tänä pimeänä vuodenaikana nuo hetket, jolloin on vielä valoisaa, tuntuu suorastaan luksukselta. Luontokin on juuri noina hetkinä erityisen kaunis.

Edelleenkin olen vahvasti liikkumisen ja tervellisten elämäntapojen puolestapuhuja, mutta tärkeintä olisi kaikessa, että jokainen tekisi niitä itselleen mieluisia asioita omasta halusta ja ilosta, eikä siksi, koska pitää tehdä jotakin. Mä treenasin ennen ihan hirveästi, koska mun oli pakko. Muuten musta tuntui, että hajoan palasiksi. Treenaaminen oli jollakin tapaa mun pelastuskin, etten joutunut siinä masennuskuopassa niin syvälle kuin ehkä ilman urheilua olisin joutunut. Tähän nykytilaan ja asennoitumiseen pääseminen vaati pääkopan melkoista tonkimista. Olen istunut terapeutin vastaanotolla aika hemmetin monta tuntia. Ja arvatakaas mitä? Terapia päättyy huomenna kokonaan. 🙂

Työ näyttelee isoa roolia elämässäni, niin kuin hyvin monelle muulle. Töitä täytyy tehdä elääkseen, mutta olen siitä onnellisessa asemassa, että saan tehdä töitä, joista pidän. Olen ollut viime aikoina suorastaan poikkeuksellisen hyväntuulinen. Tämä johtunee monestakin asiasta, mutta koen, että uusi mielekäs työ on yksi iso tekijä.

Olen ehkä hieman ristiriitainen edelleen, mutta se mitä olen tästä kaikesta oppinut, on se, että pakonomainen suhtautuminen liikkumiseen ja vähän myös syömiseen (kurinalaisuus), oli mun keino selviytyä henkisestä pahoinvoinnista. Nyt olen oppinut käsittelemään asioita muilla tavoin, voin nyt nauttia elämästä ihan raakana. 🙂 Mieli on levollisempi ja elämä tuntuu ihanammalta. Elämää nähneet ihmiset sanovat, että tämä sen kuin paranee iän myötä. Täytän ensi kuussa 35-vuotta. Se tuntuu paljolta, muttei tunnu pahalta. 🙂