Ensimmäinen vaelluspäivä
Toinen vaelluspäivä
Kolmas vaelluspäivä
Ramin kello soi jälleen seitsemältä aamulla, mutta nousimme ylös vasta kolmen torkutuksen jälkeen. Aamu ei tuntunut yhtä kylmältä kuin edellinen. Olin kuitenkin yöllä laittanut toisen makuupussin peitoksi. Alkuyöstä olin hikoillut, koska Rami oli laittanut illalla viimeiseksi kamiinan täyteen puita. Uni tuli illalla melkein väkisin. Yritin lukea kirjaa, mutta silmät eivät vaan enää pysyneet auki, niin napsautin valon pois ja annoin unen korjata. Täytyy lukea illalla viimeisenä lukemani sivut vielä uudestaan, koska en muista niistä sivuista mitään.
Aamu oli harmaa ja tuulinen. Jostakin syystä päättelin, että sää pysyy koko päivän tuollaisena. Lepopäivän jälkeen oli energiaa ja suoritin aamutoimet nopeasti. Olisin ollut jo puoli kymmeneltä valmiina lähtemään. Rami ei pitänyt pakkaamisen kanssa mitään kiirettä. Pääsimme kymmenen aikaan lähtemään.
Lähdimme hiihtelemään takaisin samaa reittiä eli Lankojärveltä Rautulammen suuntaan. Ensimmäiset viisi kilometriä sujui aika kevyesti seuraten lumen alla hennosti erottuvaa hiihtouraa. Paikoitellen ura hävisi näkyvistä ja heti, jos poikkesi umpihankeen, hiihtäminen oli todella raskasta.
Ramilla oli liukulumikenkien kanssa ongelmaa. Ylämäissä nousukarva ei pitänyt vaan sukset lipsuivat ja umpihangessa kengät eivät meinanneet pysyä siteissä, koska siteet liikkuivat itsekseen. Reissun jälkeen selvisi, että tätä ongelmaa olisi voinut ratkoa poistamalla lumen ja jään siteestä yhdestä tietystä kohdasta. Minä sain siis tehtäväkseni toimia ladun avaajana.
Päivästä muodostui raskas. Viimeiset kaksi kilometriä ennen Rautulampea rämmimme umpihangessa, jossa eteneminen oli uskomattoman raskasta. Yritimme väsyneinä löytää maastosta puron ylityspaikkaa. Viimein ylityspaikka löytyi puoliksi tuurilla. Vielä oli viimeiset koettelemukset edessä. Eteneminen kävi niin raskaaksi, että sadan metrin välein täytyi pysähtyä puuskuttamaan. Jalkoja hapotti, hiki virtasi ja syke oli korkealla.
Viimein Rautulammen tupa ilmestyi näkyviin. Saavuimme tyhjälle tuvalle kahden aikaan. Ihan ensiksi laitoin tulet kamiinaan, että saisimme hikiset vaatteet kuivumaan. Sen jälkeen kävimme ruokatermarissa valmiina olevien ruokien kimppuun. Seuraavaksi olisi vuorossa veden hakeminen tai lumen sulattaminen. Rami kävi puron suunnalla vähän tunnustelemassa, onnistuisiko vedenhaku. Rami ensin meinasi, että lunta on niin paljon, ettei se onnistu.
Levättyäni tuvan lämmössä jonkin aikaa päätin, että minähän en lunta sulata. Lähdin hiihtelemään ja tamppaamaan reittiä purolle. Ehdotin, että hakisimme veden tiimityönä. Toinen hakee veden purolta ja kuljettaa sen kukkulan luo ja toinen kantaa vesiämpärin kukkulalta tuvalle. Täyden vesiämpärin kanssa hiihtäminen yhdellä sauvalla umpihangessa oli jo itsessään aika haastava tehtävä ja pieni kukkula olisi ollut käytännössä sula mahdottomuus. Suunnitelma onnistui ja saimme kuin saimmekin vettä seuraavan päivän ruokia varten.
Samalla reissulla huomasin, että päivätuvan ovi oli sepposen selällään ja tuvan sisään oli satanut lunta. Kävin lakaisemassa lumet pois ja laitoin oven kiinni. Ovesta oli säppi irronnut, joten ehkä se ei vaan pysy itsekseen kiinni.
Ilta kului tuvan lämmöstä nautiskellen. Oli ihana olla kahdestaan. Illan lopulla ajatukset karkailivat jo tulevan päivän etappiin. Tarkoituksenamme olisi mennä tuntureiden yli Kiilopään lähellä olevalle Sivakkaojan laavulle viimeiseksi yöksi. Meitä mietitytti, millainen maasto meitä odottaisi ja kuinka raskasta etenemisestä tulisi, koska lunta oli satanut niin paljon edellisinä päivinä.
