Saariselkä MTB: Stage 2/3

Toisen ajopäivän aamuun valmistautuminen sujui hiukan rutinoituneemmin. Ahdoimme aamupalaa niin paljon kuin vain pystyimme, meinasi tulla samaa tietä ylös. Pakko syödä, että jaksaa. Huoneistossamme rupesi kuitenkin jälleen kuulumaan vuorotellen jännityksen puuskahduksia ja huokauksia. Edessä oli kuitenkin pisin etappi: 80 kilometriä ja pahimmat nousut. Vuorotellen tsemppasimme toisiamme ja uhosimme. Me niin tehdään tämä! Me ei olla mitään velliperseitä! Meitä motivoi myös pieni kilpailuasetelma, josta kuulimme edellisen maaliintulon jälkeen. Duo-kisassa oli vain kaksi paria. Me ja serkkuni ja hänen ystävänsä muodostama duo-pari. He voittivat ensimmäisen etapin ja päätimme, että näin ei tapahdu toista kertaa, koska alun tekniset ongelmat veivät meidän ajasta sen 20 minuuttia. 😀 Se on jännä, miten kilpailuasetelma tuo lisää boostia hommaan. Se auttoi jaksamaan tiukoissa paikoissa.

Saavumme lähtöpaikalle aika viimetinkaan. Ei paljoa houkutellut kylmettyä sateessa yhtään ylimääräistä, saadaan kuitenkin olla sateessa koko pitkä päivä. Ehdin juuri ja juuri hakea geelit matkalle ja siirtyä lähtöviivalle, kun meidät jälleen päästettiin matkaan. Olin vaihtanut pyörääni uuden toimivan lukkopolkimen eilen kiveen kolahtaneen tilalle, päällä oli edellisenä päivänä toimiviksi todetut sadekamat ja Martinan pyörän satula oli kunnossa. Tästä päivästä tulee hyvä! Nyt mennään. Alku oli tuttua pitkää ja piinaavaa nousua Kaunispäälle. Tulipahan ainakin heti lämmin. Martinan pyörän vaihteet rupesi heti ensimmäisessä nousussa oikuttelemaan. Pienellä vaihteella vaihde ei pysynyt paikallaan, vaan sahasi kolmen rattaan väliä ja vaihteista kuului huolestuttava ääni. Mietin, mitäköhän tästä 80 kilometrin vaikeasta taipaleesta tulee tuollaisilla vaihteilla. Keskeyttäminen kävi mielessä, mutta en sanonut sitä ääneen. Martina näytti ensin mietteliäältä, mutta sanoi kohta päättäväisesti “kyllä minä pärjään, mennään nyt vaan”. Muistuttelin nousuissa, että vaihtaisi vaihteita hellästi ja ennakoi vaihteiden vaihdot hyvissä ajoin, ettei tiukassa nousussa tule vaarallisia yllätyksiä, sillä vaihde kun se pomputtaa, niin välillä jalka potkaisee tyhjää ja siinä voi käydä jyrkässä mäessä hassusti. Nousut olivat tästä syystä asteen verran haasteellisempia, sillä pyörään ei voinut vaihtaa aina sitä optimaalisinta vaihdetta, vaan se mikä suostui pysymään.

Reitti oli todella raskas ja pitkä. Välillä oli helppojakin pätkiä, mutta sen herkuttelun jälkeen tietenkin seurasi jokin ihan kamalan vaikea ja täristävä juurakko- tai kivikkorynkytys, jossa kilometrit taittuivat aivan järkyttävän hitaasti. Ensimmäiset 20 kilometriä otimme lämmittelyn kannalta ja ne sujuivatkin ihan leikiten, vaikka heti ensimmäisen kympin jälkeen Martinan pyörästä puhkesi takarengas. Olin jo hetken katsonut rengasta takana ajaessani, että se on vähän turhan löysä ja miettinyt, että siihen pitäisi lisätä ilmaa. Eiköhän rengas sitten osu terävän kiven reunaan ja tyhjentynyt kokonaan. Kaivettiin vararengas repusta, rengasraudalla ulkokumi pois ja muut tutut kuviot. Tätä olen onneksi harjoitellut. Meitä tuli auttamaan lyhyen matkan kisaaja ja hän pumppasi miehisellä voimalla renkaaseen riittävästi ilmaa. Matka jatkui ja tuntureiden yli kohti ensimmäistä huoltoa. Ensimmäisessä huollossa lisäsimme renkaisiin vielä vähän ilmaa, otimme vähän Evokea ja muita eväitä. Kummallakin oli tosi hyvä fiilis. Matka oli jo hyvällä mallilla ja hyvin menee. Ei muuta kuin eteenpäin. Seuraavaan huoltoon oli matkaa n. 20 kilometriä.

Matka seuraavalle huollolle sujui aika mukavasti. Ensin oli vähän matkaa helppoa ja sen jälkeen parit kevyemmät nousut. Tiesimme, että toisen huollon jälkeen alkaa kovat nousut ja rupesimme valmistautumaan siihen henkisesti.

40 kilometrin huollossa söin kaksi karjalanpiirakkaa ja puoli pakettia metukkaa mättäällä sateessa istuen. Maistui aika herkulliselta juuri siinä tilanteessa. Tähän asti pyöräily oli sujunut melko leppoisasti ilman mitään erityisempiä vaikeuksia. Puoliväli. Seuraava huolto olisikin sitten 55 kilometrissä.

Sieltähän ne nousut sitten alkoivat ja nousujen mukana upeat maisemat! Ensin Kiiloselälle ja välissä vähän huikean hienoja pieniä polkuja havumetsässä ja lopulta Kiilopään nousu, joka oli aivan mahdotonta päästä näillä ajotaidoilla pyöräillen ylös. Nousua kun kestää kaksikin kilometriä putkeen, niin ne viimeiset jyrkät nousut tuntuivat kertakaikkiaan mahdottomilta. Nousut tuossa maastossa oli tosi haastavia. Maasto on irtokiveä ja hiekkaa, muhkuraa ja töyssyä, ei todellakaan mitään pyörätietä. 😀 Yksikin väärä ajolinjavalinta kostautuu vauhdin pysähtymiseen tai jopa kaatumiseen. Jatkuvasti täytyy olla tarkkana ja hereillä.

Nousujen jälkeen tulee aina lasku. Mitä jyrkempi ja raskaampi nousu, sitä hurjempi lasku. Kiilopäältä tuli alas melko helppokulkuinen kivikkotie ainakin alkuun. Päästelimme mäkeaä alas reiät päässä peräkanaa pyrstöt penkin takana sellaista vauhtia, että heikompia hirvittäisi. Martina tutusti edellä ja minä perässä. Vaikeissa laskuissa teki mieli välillä laittaa silmät kiinni ja toivoa, että rengas osuu kivien väliin eikä töksähdä kiveen. Ohjaustankoa piti puristaa rystyset valkoisena, että pyörä pysyy hallinnassa. Lauloin ääneen laskuissa “Hit The Road, Jack”. 😀 Tänään sain pyörän pysymään paremmin jaloissa toimivien lukkojen takia ja pysyin melkein Martinan perässä laskuissa. Sain itsekin vähitellen lisää varmuutta alastuloihin ja uskalsin löysätä lisää käsiä jarruilta. Jos vauhtia on liian vähän, homma on vieläkin vaarallisempaa.

Odotimme 55 kilometrin huoltoa hartaudella. Se olikin lopulta 58 kilometrissä ja taas pistelin kaksi karjalanpiirakkaa ja loput metukkapaketista. Huollossa oli jälleen ihania talkoolaisia, joiden kasvot rupesivat olemaan jo tuttuja aikaisemmilta päiviltä. Sieltä tuli ihanaa kannustusta. Tälle saavuimme väsyneenä, vähän evästä ja Martina letkautti “nyt rupeaa riittämään tämä metsäretki, nyt ruvetaan polkemaan pyörää”. 😀 Kaikkia nauratti. Metsäretkellä tässä ollaan. 😀 Tästä lähti mun eniten vihaama pätkä koko viikonlopun aikana, taisimme ajaa saman vaikean Ruijanpolun joka hemmetin päivä. Aivan kamalaa kivikkorynkytystä ja ikävää nousua. Tämä veti mehut kyllä aika tehokkaasti, kun piti keskittyä niin älyttömästi ja hallita pyörää kaikilla lihaksilla. Tämän jälkeen edessä oli vielä monta haastavaa paikkaa. Viimeisimpänä Iisakkipään ylitys ja sen jälkeen vielä kipuaminen Saariselän laskettelurinteen päälle ja sieltä pudottelu alas. Joka päivä vimeisteltiin tällä samalla reitillä, joka olikin pitkän päivän päätteeksi melko pelottavaa ja haastavaa. Ei meinannut enää lihakset jaksaa pitää. Ei kädet, ei jalat, jopa vatsalihakset ja pohkeet oli väsyneet. Eikä tässäkään vielä kaikki. Lopuksi vielä todella ikävystyttävä soratienousu lähelle kisakeskusta, sen jälkeen pieni alamäkihurjastelu, suopätkä ja maalisuora ylämäkeen.

Stage 2
Matka: 77,03 km
Kesto: 8:18’50

Otti kyllä kertakaikkiaan koville. Ilta meni aivan nollat taulussa. Tuntui kun olisi joko ihan kamalassa humalassa tai krapulassa. Silmät turposi melkein kiinni ja piti työskennellä pysyäkseen hereillä. Martina kuukahtikin täysissä pukeissa sänkyyn, kunnes patistelin vielä iltapuurolle, että jaksaisi vielä seuraavanakin päivänä pyöräillä. Pyöräilyt tuli uniin ja yö meni aika levottomasti.

Seuraava päivä hirvitti jo valmiiksi. Voitelimme itsemme Voltarenilla, otimme kipulääkettä ja nukahdimme. Täällä oli sen verran loistokas pyörähuoltopalvelu, että he hakivat Martinan pyörän huoneemme ovelta huoltoon ja palauttivat sen samaan paikkaan ennen aamua. <3

Reissun maksoi: Evoke Natural Goods
Kilpailun osallistumisen tarjosi: Saariselkä MTB
Majoitus: Santa’s Hotel Tunturi