Tätä #evokegoesjukola-projektia suunnitellessani uumoilin, että laji voisi olla sellainen, josta tykkäisin. Ajattelin, että tästä voisi tulla todella huippu juttu, jos saisin mukaan sopivat tyypit, jotka innostuisivat suunnistamisesta. Mietin, että suunnistus saattaisi olla uusi polkujuoksu – niin itselleni kuin kaikille muillekin.
Silti jännitti, että mitä jos en opi suunnistamaan ja mitä jos tästä projektista ei tulekaan yhtään mitään. Nyt projekti on puolessavälissä ja voin tässä vaiheessa sanoa, että tämä laji on vienyt minut mennessään.
Viime tiistaina kun arki rytisi hirveällä raivolla päälle neljän päivän pääsiäislepäilyjen jälkeen pää ei meinannut kestää sitä puhelimen pimputtelua, sähköpostitulvaa ja minuuttiaikataulutettua elämää. Olin koko päivän sykkinyt paikasta toiseen ja mietin siinä suunnistusvaatteita vaihtaessani, samalla lapsiani ohjeistaen, että onko tässä itse aiheutetussa kiireessä mitään järkeä. Onko pakko olla taas ilta pois lasten luota? Jalkakin estää juoksemisen ja voi voi.
Hyppäsin kuitenkin Olarin perälle kulkevaan bussiin. Ehdin paikalle etuajassa. Istuin siinä hetken auringonpaisteessa odottelemassa joukkuekavereitani ja puhuin samalla siskon kanssa jokapäiväisen puhelun. Kohta aurinkoiset joukkuekaverini saapuivat paikalle, tällä kertaa mukana oli minun Nella ja Veera, sekä kuvaaja Jesse.
Valitsimme reitin Espoon Suunnan puheenjohtajan avustuksella, nappasimme emitit, eli leimauslaitteet matkaamme, ja painelimme metsään. Ei siinä taas kauaa tarvinnut olla metsässä kun mieli kirkastui ja kireys oli poissa. Mahtavaa oli jälleen huomata, että myös joukkuekaverini fiilistelivät upeaa auringonpaistetta ja metsässä oloa ihan ääneen.
Itse suunnistaminenkin alkaa jo sujua aika kivasti. Enää en epäröi suuntaa ottaessa enkä tipu kartalta (ainakaan enää niin totaalisesti) rastille tultua, vaan alkaa olla jo rutiinia miten sen kompassin ja kartan kanssa taas pyöritään. Nyt tuntuisi, että vähitellen uskaltaisi lisätä vauhtia maastossa, mutta jalkavaiva hidastaa vielä menoa.
Iltarasteilla hurahti pari tuntia aivan hetkessä. Lapsetkin olivat sillä välin käyneet ohjeiden mukaisesti kaupassa ja laittaneet ruuan. Kotiin päästyäni pääsin suoraan syömään ja saunomaan. Aika huippua, että tytöt ovat jo näinkin isoja, omatoimisia ja reippaita!
Tunnelmia treeneistä pääset katsomaan vielä alla olevalta videolta. 🙂
Kuvat ja video: Jesse Väänänen
