Vaakakapina

Eilen Vaakakapina-sivustolla julkaistiin haastattelu minusta. Mua jännitti jutun julkaisupäivä ihan kamalasti. Juttu käsittelee matkaani itseäni inhoavasta ja ruoskivasta himotreenaajasta tähän pisteeseen, jolloin olen itselleni myötätuntoisempi ja hyväksyn itseni tällaisena. Vaikka olen näistä asioista täälläkin kirjoittanut, niin koko polun niputtaminen yhteen artikkeliin tuntui melkoisen hurjalta. Olo oli todella alaston.

Haastattelu ja koko jutun rakentuminen sujui tosi kivasti. Minua haastatteli Mira Pelo, joka myös kirjoitti jutun. Hän on todella ammattitaitoinen toimittaja. Joidenkin antamieni haastattelujen jälkeen on ollut hiukan omituinen olo – on tuntunut, että toimittaja on hakenut haastattelussa jotakin sellaista näkökulmaa, jota minä en pysty hänelle tarjoamaan. Miran kanssa tuntui heti synkkaavan ja tuntui, että molemmat olemme samalla kartalla siitä minkälainen juttu on syntymässä.

Muistan kun minulta kysyttiin kiinnostusta tähän haastatteluun. Päätin heti suostua. Koen tämän Vaakakapinan tärkeäksi asiaksi, joskin haastavaksi ja osin ristiriitaiseksikin. Päätin heti, että suostun haastatteluun ja mietin, että jos tähän haastatteluun lähden, niin en ala kertomaan mitään pikkusievää tarinaa, jossa on onnenhattaraa ja vaaleanpunaista höttöä, vaan kertoa oikeasti asiat niin kuin ne on. Jos kerron tarinani puolivillaisesti jättämällä rumimmat yksityiskohdat pois, siitä ei saa kukaan yhtään mitään. Siksi halusin olla rohkea ja avautua kunnolla. Eilen saamieni kommenttien perusteella kannatti.

Ihanaa viikonloppua! ❤️ Kertokaa mitä ajatuksia haastattelu teissä herätti.

8 thoughts on “Vaakakapina”

  1. Kirjoitin sulle muutama vuosi sitten kuinka blogisi lukeminen inspiroi mut aloittamaan juoksuharrastuksen ja kuinka juoksin elämäni ekan kympin. Ihailin sua kovasti! Sitten vanha sairaus selässä paheni, en pystynytkään enää liikkumaan niin paljon kuin ennen ja aloin lihomaan, paljon. Lopetin blogisi seuraaamisen ja instakuvistasi tykkäämisen, koska tunsin itseni huonoksi ihmiseksi joka menetti itsekurin ja päästi itsensä huonoon kuntoon, en ollutkaan kaltaisesi superihminen. Nyt kun luin tuon haastattelusi tajusin että samojen asioiden äärellä tässä tavalliset ihmiset painitaan. Josko liikunnallisuutesi inspiroi mua, niin tämä kirjoitus osui ja upposi vielä syvemmälle. Toivottavasti ihmiset vihdoin alkavat hyväksyä niin itsensä kuin toisensakin sellaisena kun ovat. Hyvää jatkoa sinulle =)

    1. Ihanaa kun palasit Marjaana. En tainnut itsekään tuohon aikaan ymmärtää, miksi toimin kuten toimin. Ihmisiä me kaikki ollaan ja kaikki painii omien haasteiden kanssa. Kuten haastattelussa sanoin, täydellistä elämää ei ole olemassa.

      Kuluneen vuoden olen vakavasti miettinyt blogin jatkoa ja oon monta kertaa päättänyt lopettaakin, mutta olen kuitenkin jatkanut, sillä koen velvollisuudeksi kertoa myös tästä muutoksesta, joka on tapahtunut.

      Sanon vielä sanasen tuosta ärsyyntymisestä toisen somekuvista. Itsekin välillä ärsyynnyn joidenkin somepäivityksistä ja mies monesti ihmettelee miksi silti haluan seurata niitä. Haluan selvitää mikä niissä jutuissa minua ärsyttää. Usein se vastaus löytyy itsestä, eikä siitä, että se toinen ihminen olisi jotenkin viallinen. 🙂

      Ihanaa ja lempeää kevättä sinulle! ?

  2. Hei,

    Luin vasta nyt tuon kirjoituksen matkasta itseesi. Aivan kuin olisit kirjoitaanut tarinan minusta. Miksi me (erityisesti naiset?) sorrutaan tuohon valtavaan itsekriittisyyteen… Meidän pitäisi olla vahvoja ja taistella noita loputtomia vaatimuksia vastaan ulkonäkömme suhteen. Kaikkea hyvää sinulle. Pysytään vahvoina!

    1. Kiitos Tiina kommentistasi! <3 Mä luulen, että tuo heijastuu siitä, kun naisena pitää vielä kuitenkin taistella ihan jo tasa-arvoasioiden takia, että sekin jo uuvuttaa. Joka asiassa pitää vaan niin sikana yrittää.

  3. Hei Elina!

    Musta tuntuu, että tällä hetkellä kuljen samassa suossa, jota kuvailit Vaakakapinan sivuilla. Olen pahasti koukussa urheiluun ja suorittaminen vie voimia. Googlaan ylikunnon oireita ja toivon, että joku pakottaisi minut hetkeksi jäähylle, sillä en jaksa tätä jatkuvaa itseni piiskaamista. Silti joka päivä menen ja teen treenin, koska tahdonvoimaa muuttaa suuntaa ei ole tarpeeksi. Tai tahdonvoimaa olisi, mutta pelot seurauksista voittavat sen. Miten sinä onnistuit ottamaan ensimmäiset askeleesi kohti sallivuutta? Miten käänsit ajatukset positiivisiksi, jos huomasit moittivasi itseäsi mielessäsi?

    1. Voi äitileijona! <3 Pahoittelun, kun vastaukseni on viipynyt. Eihän tämä elämä mitään keyvttä tanssia ole vieläkään, vaan opettelu itseni kanssa elämiseen jatkuu.

      Minun ainoa vinkkini on, että kuuntele itseäsi. Uskalla kuunnella mitä sisimpäsi sanoo, uskalla tehdä ratkaisuja, joita tilanteen muuttuminen vaatii ja luota itseesi.

      Itselläni ensimmäinen askel oli myöntää, että kaikki ei ole hyvin. Sen jälkeen hakeuduin terapiaan. Terapian kautta ja pitkällisen itsetutkiskelun myötä rupesin vähitellen pitämään itseäni arvossa, siitä se kaikki lähti. Ei ole mitään oikotietä tai pikaratkaisua, matka itseensä on tehtävä, jos haluaa muutosta.

      Kukaan meistä ei tietyllä tapaa koskaan tule valmiiksi ja sitten taas toisaalta olemme jo valmiita. Meidän täytyisi hyväksyä omat puutteemme.

      Kovasti voimia ja ihanaa joulua!

Leave a reply to Elina Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *