Aloitin blogin kirjoittamisen tammikuussa 2010. Moni teistä varmasti muistaa tämän tarinan. Aloitin blogin kirjoittamisen ylläpitääkseni kirjoitustaitoa. Jouduin tuolloin jättämään juuri aloittamani toimittajaopinnot kesken ja menemään töihin. Tuli finanssikriisi, joka vei meidän perheeltä kaiken. ...
Continue reading
En tiedä muistatteko, tai tiesittekö, että aloitin säännöllisen liikkumisen vasta aikuisena? Olin lapsena ja nuorena jonkin verran liikunnallinen. En kuitenkaan erityisemmin syttynyt urheilusta, kilpailemisesta tai varsinkaan joukkuelajeista. Perheessämme kannustettiin liikkumaan, mutta harrastukseni olivat kuitenkin musiikin parissa ja liikkuminen tapahtui pihapelien, leikkien ja itsenäisten lenkkien muodossa. Muistan käyneeni silloin tällöin hiihto- tai juoksulenkeillä, samoilemassa metsässä tai uimassa. Mitään säännöllisyyttä hommassa ei ollut, mutta muistan pitkään pitäneeni kiinni siitä, että saisin koska tahansa punnerrettua 20 punnerrusta suorin vartaloin. Ja vähän nuorempana pyrin aina voittamaan pojat kädenväännössä. [caption id="" align="alignnone" width="2848"] Syksyllä 2008, Elina 27-vuotta[/caption] Aloitin säännöllisen liikunnan vasta odottaessani ensimmäistä lasta. Olin tuolloin 22-vuotias. Raskausaikana havahduin siihen, että haluan pysyä terveenä ja hyväkuntoisena, jos minusta tulee suurperheen äiti. Se oli tuolloin realistinen tulevaisuudennäkymä, koska olin...
Continue reading
Blogini täytti tämän viikon torstaina 9 vuotta. Viime päivinä on tullut muisteltua tapahtumia blogihistorian varrelta. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin - huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Olen kirjoittanut tätä muistelmapostausta koko viikon. Tämä on ollut samalla itselleni jälleen yhdenlainen terapiaistunto. Tässä nyt sitten tulee katsaus yhdeksän blogivuoden ajalta. Postaus on todella pitkä. 2010: Perustin blogin pysyäkseni positiivisena Perustin Endorfiinikoukussa-blogin tammikuussa 2010. Olin kokeillut bloggaamista muutaman kerran ennen Endorfiinikoukussa-blogia, mutta näistä yritelmistä puuttui punainen lanka. Muoti ei ollut tarpeeksi mun juttu, eikä neulominen, eikä siskon kanssa aloitettua blogia tullut päivitettyä säännöllisesti. Arjesta en halunnut kirjoittaa, sillä se oli tuolloin suorastaan ahdistavaa. Elettiin taantuman jälkeistä aikaa. Taantuma valitettavasti rutisti perhettämme isolla kouralla ja ravisteli vielä päälle oikein kunnolla. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja tarkoituksena oli siirtyä kokonaan...
Continue readingVietän parhaillaan aikuisen elämäni pisintä kesälomaa. Näin pitkä kesäloma tuskin tulee toistumaan ennen eläkettä, jos meidän sukupolvi edes joskus pääsee nauttimaan sellaisesta. Edeltävä vuosikymmen on tuonut eteen monenlaisia haasteita. Näinä vuosina olen kasvanut aikuiseksi ja löytänyt identiteettini. Välillä kohtuuttomaltakin tuntuneet vastoinkäymiset ovat olleet tärkeitä matkalla minuksi. Kävin terapiassa vuosina 2013-2015, mutta vasta viimeisen puolen vuoden aikana olen uskaltanut käsitellä silloin käsittelemättä jääneitä asioita. Viime vuoden lopulla tapahtunut työuupumus ja masennus oli itsetunnolleni ja työidentiteetilleni sen suuruusluokan kolaus, että nuolen haavoja vieläkin. Arvojeni perinpohjainen tutkiskelu on ollut varsin terveellistä, mutta se on aiheuttanut sen, että olo on yhä useammin ristiriitainen ja kahtiajakautunut. Ristiriitaisuus on osa ihmisyyttä, mutta haluaisin päästä eroon sellaisista ristiriidoista, jotka sotivat arvojani vastaan. Kuuntelin juuri kolme äänikirjaa, joissa kaikissa oli jotakin...
Continue reading
Otsikko liittyy #olisinpatiennyt-haasteeseen, joka lähti tästä Helsingin Sanomien jutusta, jossa Maaret Kallio kysyi viideltä suomalaiselta julkkikselta, mitä sanoisi nuorelle itselleen nyt. Itku tuli heti, kun lähdin ajatusleikkiin. Voi minua, pientä ahdistunutta ja vihaista tyttöä. En tiennyt, miksi olin niin vihainen. En tiennyt, miksi koin aina vaan olevani ulkopuolinen. Tunsin oloni vääränlaiseksi. En koskaan kelvannut itselleni. En, vaikka vanhemmat uskoivat minuun ja maalailivat minulle kunnianhimoisia tulevaisuudennäkymiä. En, vaikka ympärilläni oli välittäviä ja rakastavia ystäviä. Kyse oli siitä, että en itse tiennyt, että minullakin on arvo. Koko elämäni tähän päivään saakka olen etsinyt paikkaani maailmassa ja opetellut hyväksymään itseni tällaisena. Sisälläni lepattaa levoton liekki, joka tuskin koskaan tulee sammumaan, mutta liekkiä voi oppia hallitsemaan, ettei se roihahda hallitsemattomaksi. Kerroin Instagramin tarinoissa tällä viikolla, kuinka yllättynyt olen...
Continue reading
Eilen Vaakakapina-sivustolla julkaistiin haastattelu minusta. Mua jännitti jutun julkaisupäivä ihan kamalasti. Juttu käsittelee matkaani itseäni inhoavasta ja ruoskivasta himotreenaajasta tähän pisteeseen, jolloin olen itselleni myötätuntoisempi ja hyväksyn itseni tällaisena. Vaikka olen näistä asioista täälläkin kirjoittanut, niin koko polun niputtaminen yhteen artikkeliin tuntui melkoisen hurjalta. Olo oli todella alaston. Haastattelu ja koko jutun rakentuminen sujui tosi kivasti. Minua haastatteli Mira Pelo, joka myös kirjoitti jutun. Hän on todella ammattitaitoinen toimittaja. Joidenkin antamieni haastattelujen jälkeen on ollut hiukan omituinen olo - on tuntunut, että toimittaja on hakenut haastattelussa jotakin sellaista näkökulmaa, jota minä en pysty hänelle tarjoamaan. Miran kanssa tuntui heti synkkaavan ja tuntui, että molemmat olemme samalla kartalla siitä minkälainen juttu on syntymässä. Muistan kun minulta kysyttiin kiinnostusta tähän haastatteluun. Päätin heti suostua. Koen tämän Vaakakapinan tärkeäksi asiaksi,...
Continue readingTänään, ystävänpäivänä, tulin pohtineeksi ystävyyttä. Olen joskus tuntenut oloni yksinäiseksi, vaikka olen ollut aina ihmisten ympäröimänä. Olen ajatellut, että ystäviä pitäisi olla iso liuta. Ja että ystävien lukumäärä kertoisi kuinka hyvä tyyppi olet. Elämä on tuonut eteeni tilanteita, joissa minulla olisi ollut mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Ystävystyä. Opiskelupaikassa, harrastuksissa, bloggaajapiireissä, juoksukouluissa, työpaikoissa...
Continue reading
Tämä viikko on ollut #tissiviikko ja eri medioissa on puhuttu asiasta jos jonkinmoisesta näkökulmasta. Tuonpa minäkin oman näkökulmani tähän keskusteluun. Lapsena ja teininä olin hyvinkin hoikkarakenteinen, suorastaan laiha. Laihaan tai hoikkaan vartaloon harvemmin kuuluu isot rinnat, enkä ollut poikkeus tässä asiassa. Olin suhteellisen sinut vartaloni kanssa siihen asti, kunnes luokkakavereille alkoi kasvamaan rinnat. Itse ihmettelin sileää rintakehääni, johon sitten hartaan odottelun tuloksena alkoi hyvin hitaasti kasvamaan jotakin rintojen tapaista. En ole vieläkään unohtanut sitä, kun minua haukuttiin laudaksi. Se satutti. Ne sanat kaikuivat päässäni tosi pitkään. Tiesin tietysti, etten voi rintojen kasvua vauhdittaa ja ymmärsin, että jo saman perheen sisällä on erilaisia vartaloita. Meitä nyt vaan syntyy tänne eri kokoisia, näköisiä ja muotoisia, johon emme voi mitenkään vaikuttaa. Lapsena olisin myös halunnut ihan hirveästi olla tummaihoinen. Minun mielestäni tumma...
Continue reading
Olen useaan otteeseen blogissani kertonut aloittaneeni säännöllisen liikkumisen vasta aikuisiällä. Onneksi aloitin, nimittäin nykyään nautin liikkumisesta erityisen paljon. Olette ehkä saattaneet huomata tämän? ;) Nautin myös niistä lajeista, joita lapsena kammoksuin. Luistelu yhtenä esimerkkinä. En pitänyt yhtään luistelusta, enkä oikein osaa sanoa sille syytä. En tuntenut lajia kohtaan minkäänlaista paloa tai kiinnostusta, enkä sitten jaksanut vaivautua edes opettelemaan koko hommaa. Lasten myötä on tullut raahauduttua luistelukentälle muutaman pakollisen kerran talvessa ja samalla on tullut vedettyä itsellekin luistimet jalkaan. Viime vuosina olen laittanut jalkaani kaunokkien sijaan hokkarit. Voi vitsit, että se tuntui aluksi vaikealta. Miten näillä jarrutetaan? Miten kääntyminen tapahtuu? Enhän mä pysy edes pystyssä, koska kumpaankaan suuntaan ei voi nojata yhtään kaatumatta. Olen jostakin kaivanut innon opetella uusia asioita näin aikuisiällä. Siitä koko #endorfiinikylässä-videosarjakin sai alkunsa....
Continue reading
Tänään Hesarissa oli juttu erään entisen fitnessurheilijan näkemyksistä ja lajin nurjasta puolesta. Aihetta on käsitelty blogeissa monesta eri näkökulmistsa aiemminkin ja aihe on melkoisen tulenarka. Uskaltaudun silti vähän raapaisemaan aihetta. Mielestäni lajin nurjien puolien käsitteleminen julkisesti on tervetullutta. Arvostan lajin urheilijoita ja heidän saavutuksiaan siinä missä yleisurheiljoidenkin, mutta miksi tästä fitnessurheilusta täytyy nyt puhua? Mielestäni siksi, koska kyseessä on trendilaji ja tuntuu, että vähän jokainen mamma ja mimmi treenaa kisoja varten. Katselen ja kuuntelen välillä ihan haavi auki, ai että tuokin kisaa? Hirvittää siksi, koska osa lähtee leikkiin niin vähillä treenaamisilla ja urheilutaustalla. Sohvaperunasta kilpaurheiljaksi vuodessa. Miten tuo yhtälö kuulostaa aika hullunkuriselta. Vai olenko yksin tämän ajatuksen kanssa? Miksi kaikkien pitää päästä sinne lavalle ja miksi pitää vetää itsensä ihan kuivaan kuntoon? Toisaalta mikä...
Continue reading