Aloitin blogin kirjoittamisen tammikuussa 2010. Moni teistä varmasti muistaa tämän tarinan. Aloitin blogin kirjoittamisen ylläpitääkseni kirjoitustaitoa. Jouduin tuolloin jättämään juuri aloittamani toimittajaopinnot kesken ja menemään töihin. Tuli finanssikriisi, joka vei meidän perheeltä kaiken.
Elämä kuljettelikin sitten melkoisen töyssyistä tietä tähän pisteeseen. Aikamoinen matka on tullut kuljettua. Viime päivinä olen käynyt läpi blogin alkuaikojen tekstejä. Vaikka etenkään alussa en kirjoittanut niistä asioista, jotka aiheuttivat elämässäni myllerrystä, niin minä muistan ne tunnelmat selvästi. Ajattelinkin tehdä jonkin koostepostauksen näistä vanhoista postauksista. Ajatuksia-kategorian loppupäästä löytyy kaikenlaisia kryptisiä ajatelmia ja nauruntyrskähdyksiä aiheuttivat Treenipäiväkirja-kategorian alta löytyvät belfiet ja muut kummalliset poseeraukset. Aika paljon olen muuttunut ja kasvanut noista vuosista. Suhtautumiseni on muuttunut niin monella tavalla.
Välillä tekee mieli listata kaikki kamalat vastoinkäymiset ja kirjoittaa auki kaikki se kokemani tuska. Mutta mitä menneessä rypeminen auttaisi? Heikkona hetkenä muistan vain kaikki vastoinkäymiset, mutta juuri nyt muistan myös onnistumiset ja ajatukseni tulevaisuudesta ovat valoisia.
Tällä viikolla opintorekisteriin napsahti ammattikorkeakouluopintojen viimeinen suoritus. Viimeisen kurssin suorittaminen oli yllättävän vaikeaa henkisesti. Pelkäsin jostakin selittämättömästä syystä, etten pääsisi kurssia läpi. Kirkkaasti hyväksytty suoritus käynnisti tunnemyrskyn. Silmieni edessä vilisivät vuodet 2006–2019. Muistin ne kaikki kompuroinnit ja haasteet. Olen selviytynyt niistä kaikista ja nyt olen tässä. Aika kova suoritus. Juuri nyt pystyn näkemään sen, että olen selviytyjä. Nyt on kaikki hyvin ja edessä on varmasti hyvä tulevaisuus.
Aloitin blogin harrastuksena ja päätän bloggaajaurani siihen, että teen tätä jatkossa vain harrastuksena. En lupaa vilkasta julkaisutahtia, vaan kirjoitan silloin kun minulla on halu kirjoittaa tai jakaa kuvia. Tämä uusi blogipohja on täydellinen myös valokuvien jakamiseen. Bloggaaminen on antanut mulle valtavasti. Tuskin ilman blogia olisin tullut pohtineeksi elämääni, arvojani, ajatuksiani, mielipiteitäni ja kaikkia valintojani näin juuria myöten. Se on ollut paikoitellen todella raskasta ja ahdistavaa, mutta olen oppinut paljon. Muun muassa sen, miten paljon helpommalta elämä tuntuu ilman säännöllistä blogin ja somen päivittämistä.
Olen saanut teiltä seuraajilta valtavasti. Olen saanut vertaistukea, lohdutusta, vinkkejä, viisautta ja maailmankuvan avartamista. Yhtenä todella konkreettisena esimerkkinä on tänään vietettävät kemut, joihin tulee viime kevään #endorfiinikoukussarun-juoksuporukka. Elämääni jäi nippu upeita ihmisiä.
Blogin hienosäätö on vielä hiukan kesken. Jos huomaat toimimattomia linkkejä, puuttuvia kuvia tai muuta kummallista, niin laittaisitko mulle viestiä tai kommenttia aiheesta? Blogin bannerikuvakin on nyt vain joku, että päästään alkuun. Mun silmä on jo tottunut tuohon. Tuossa hetkessä mulla oli hetken hyvä olla, vaikka kesä muuten vaikea olikin.
Mikäli jaksat vielä roikkua mukana, kertoisitko minulle, mikä saa sinut tulemaan blogiini?
En tiedä muistatteko, tai tiesittekö, että aloitin säännöllisen liikkumisen vasta aikuisena? Olin lapsena ja nuorena jonkin verran liikunnallinen. En kuitenkaan erityisemmin syttynyt urheilusta, kilpailemisesta tai varsinkaan joukkuelajeista. Perheessämme kannustettiin liikkumaan, mutta harrastukseni olivat kuitenkin musiikin parissa ja liikkuminen tapahtui pihapelien, leikkien ja itsenäisten lenkkien muodossa.
Muistan käyneeni silloin tällöin hiihto- tai juoksulenkeillä, samoilemassa metsässä tai uimassa. Mitään säännöllisyyttä hommassa ei ollut, mutta muistan pitkään pitäneeni kiinni siitä, että saisin koska tahansa punnerrettua 20 punnerrusta suorin vartaloin. Ja vähän nuorempana pyrin aina voittamaan pojat kädenväännössä.
Syksyllä 2008, Elina 27-vuotta
Aloitin säännöllisen liikunnan vasta odottaessani ensimmäistä lasta. Olin tuolloin 22-vuotias. Raskausaikana havahduin siihen, että haluan pysyä terveenä ja hyväkuntoisena, jos minusta tulee suurperheen äiti. Se oli tuolloin realistinen tulevaisuudennäkymä, koska olin vielä tuolloin vanhoillislestadiolainen. Pelkäsin myös jostakin syystä, että raskausaikana muutun ihan toisennäköiseksi. Pelkäsin lihovani ihan muodottomaksi.
Näin jälkikäteen ajateltuna aloitin liikkumisen ihan vääristä syistä. Liikkumisen ohessa opiskelin vähitellen asiaa ravinnosta ja treenaamisesta. Ennen tätä en tiennyt mitä tarkoittaa hiilihydraatti tai proteiini. Olin pyrkinyt olemaan hoikka syömällä mahdollisimman vähän, juomalla kahvia ja polttamalla tupakkaa. Tupakoinnin lopetin ennen kun tulin raskaaksi.
Talvi 2009. Takana jo kolme vuotta säännöllistä treenaamista. (Eikä missään näy.)
En ole aina tykännyt urheilusta
En ihan heti rakastunut urheilemiseen. Muistan alkuun pakottaneeni itseäni treenaamaan, koska niin vain piti tehdä enkä erityisemmin pitänyt siitä. Olin aluksi kuntosalilla aivan hukassa, kun en tiennyt mistä aloittaa ja mitä tehdä.
Todellinen rakastuminen tapahtui kun löysin juoksun. Tai olin minä juossut elämän varrella useita kertoja, mutta keskimmäisen lapsen syntymän jälkeen aloitin säännölliset ja tavoitteelliset juoksulenkit. Sain äidiltä jonkun juoksuohjelman, jota ryhdyin noudattamaan. Olisiko ollut helmikuu, kun aloin noudattamaan juoksuohjelmaa ja toukokuussa juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin.
Kevät 2006. Keskimmäisen syntymästä oli kulunut 9 kuukautta, kun juoksin ensimmäisen puolimaratonin.
Samoihin aikoihin liityin kuntokeskukseen jäseneksi. Liittymiseen kuului kolme tapaamista personal trainerin kanssa. Kävin aluksi ryhmäliikuntatunneilla ja noudatin kiltisti personal trainerin minulle laatimaa kuntosaliohjelmaa.
Muistan ikuisesti elämäni ensimmäisen 10 kilometrin lenkin. Se tuntui aivan huikealta! Siihen meni 1,5 tuntia aikaa, mutta olo oli kuin voittajalla tuon jälkeen. Vähitellen kilometrimäärät lisääntyivät ja kuntosalilla huomasin voimien lisääntyvän. Tulokset ja kehitys, siitä kehittyi mulle koukku, johon jäin.
Muistan sen, kun vähitellen juoksemisesta tuli minulle muutakin kuin urheilua. Pitkillä lenkeillä tuntui kuin olisin päästänyt varaventtiilistä ulos kaikki elämän huolet ja murheet. Rakastuin luontoon ja jaksoin päivästä ja lenkistä toiseen ihastella maailmaa. En osannut käsitellä tunteitani, mutta lenkillä koin voimakkaita ilon, helpotuksen ja onnistumisen tunteita. Urheilu helpotti mun oloa.
Yrittämistä ja epäonnistumista
Vähitellen rupesin asettamaan itselleni erilaisia treenitavoitteita, joihin yritin omin neuvoin päästä. Menin monta kertaa perse edellä puuhun, kun tiedot ja taidot eivät riittäneet tavoitteen saavuttamiseen. Ja eteen tuli erilaisia urheiluvammoja, koska treenasin liikaa, liian kovaa ja huonolla tekniikalla. Ensimmäisiä kertoja “telakalla” ollessa olin todella turhautunut ja pettynyt. Olin aivan neuvoton kun en pystynytkään tehdä juuri niitä lajeja, joita olisin halunnut. Mulla ei tullut mieleenkään tehdä mitään kuntoutusta tai korvaavia harjoituksia, en ollut koskaan kuullutkaan moisesta. Luulin, että juoksijaksi tullaan pelkästään juoksemalla.
Kesä 2011. Menin aina juosten tai pyöräillen töihin. Muistan kun lapset ihmettelivät niinä kertoina kun hain heitä päiväkodista tavallisissa vaatteissa enkä urheiluvaatteissa ja hikisenä.
Mulla oli treenaamisessa enemmän intoa kuin taitoa. Sain itseni toistuvasti ihan tilttiin enkä suostunut ymmärtämään, että voisin tehdä asioita eri tavalla. Vaadin itseltäni tosi paljon ja liikunta oli minulle pakkomielteistä. Opin vähitellen lisää ja ymmärsin, mikä merkitys on lihashuollolla ja palautumisella. Kantapään kautta toki.
Nyt ajattelen, että urheiluvammojen läpikäyminen on opettanut mua eniten. Urheiluvammojen ansiosta olen aikanaan löytänyt pyöräilyn ja aloittanut uintiharrastuksen. Uusien lajien opettelu on hyvä tapa tutustua itseensä. Saa pohtia, miten reagoin siihen, jos en osaa ja epäonnistun? Miltä se tuntuu ja miksi? Luovutanko vai haluanko yrittää uudestaan ja oppia? Miltä tuntuu, kun pääsee taas tekemään niitä lajeja, joista eniten tykkää? Miltä tuntuu saavuttaa tavoite?
Minä tänä keväänä.
Myös iän myötä on tullut lempeyttä. Enää en vaadi itseltäni sitä, että mun pitäisi pystyä samaan kuin parikymppinen tai olla yhtä timmi kuin joskus ennen. Täytän parin vuoden päästä neljäkymmentä. Minusta on aivan ok, että näytän ikäiseltäni eikä minun tarvitse enää olla timmi. Olen sanonut tämän monta kertaa ennenkin, mutta minulle se itseni rääkkääminen ja timmin vartalon esittely oli merkki huonosta itsetunnosta, jota paikkailin kerjäämällä kehuja ja huomiota.
Pitkä matka on täytynyt kulkea, että tasapaino on löytynyt.
Blogini täytti tämän viikon torstaina 9 vuotta. Viime päivinä on tullut muisteltua tapahtumia blogihistorian varrelta. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin – huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Olen kirjoittanut tätä muistelmapostausta koko viikon. Tämä on ollut samalla itselleni jälleen yhdenlainen terapiaistunto.
Tässä nyt sitten tulee katsaus yhdeksän blogivuoden ajalta. Postaus on todella pitkä.
2010: Perustin blogin pysyäkseni positiivisena
Perustin Endorfiinikoukussa-blogin tammikuussa 2010. Olin kokeillut bloggaamista muutaman kerran ennen Endorfiinikoukussa-blogia, mutta näistä yritelmistä puuttui punainen lanka. Muoti ei ollut tarpeeksi mun juttu, eikä neulominen, eikä siskon kanssa aloitettua blogia tullut päivitettyä säännöllisesti. Arjesta en halunnut kirjoittaa, sillä se oli tuolloin suorastaan ahdistavaa.
Elettiin taantuman jälkeistä aikaa. Taantuma valitettavasti rutisti perhettämme isolla kouralla ja ravisteli vielä päälle oikein kunnolla. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja tarkoituksena oli siirtyä kokonaan työelämään. Olin blogin perustamishetkellä työtön. Työttömyyttä ei kestänyt onneksi montaa päivää, kun sain nopeasti vakituisen työpaikan. Taantuman seuraukset eivät ihan heti hellittäneet. Elämää varjosti monta vuotta ärsyttävä musta pilvi. Blogi oli minulle väylä pysyä positiivisena ja löytää elämästä ilonaiheita. Halusin myös ylläpitää kirjoitustaitoa journalismiopintojen jäätyä kesken.
Tuosta alkaen olen harrastanut työmatkapyöräilyä.
2011 : Blogi siirtyi lehtitaloon ja uskalsin kertoa läheisille blogista
Olin vuoden verran kirjoittanut blogia kaikessa hiljaisuudessa. En kertonut harrastuksestani oikein kenellekään, vain pari ihmistä lähipiiristäni tiesi blogista. Blogini nousi Blogilistalla seuratuimpien blogien listalle ja sain nopeasti paljon lukijoita. Tämä näkyi myös kommenttien määrän lisääntymisenä.
Sain yllätyksekseni yhteydenoton Bonnierilta. He halusivat blogini Evitan uudelle verkkosivulle, johon tuli minun blogin lisäksi muutama muu blogi. Sain blogin kirjoittamisesta pientä palkkiota joka kuukausi. Se tuntui huikealta!
Yksityiselämä oli yhtä sotkua. Olin kolmenkympin kriisissä ja itseni kanssa aivan solmussa. Kesällä yritimme erota. Asuimme muutaman viikon erillään, kunnes palasimme kuitenkin yhteen.
2012: Paikallaan tamppaamista ja ensimmäinen maraton
Pahimpien kriisien hälvettyä vietettiin vuosi myöhässä mun kolmekymppisiä. Tykkäsin työstäni vakuutusyhtiössä. Innostuin entisestään valokuvaamisesta. Kuvasin paljon edellisvuonna ostamallani ammattilaistason kameralla (mulla on sama kamera edelleen käytössä). Bloggaaminen oli kivaa vastapainoa toimistotyölle. Blogin ja treenaamisen lisäksi tienasin yritykseni kautta ylimääräistä rahaa valokuvaamalla asuntoja myynti-ilmoituksia varten. Arki oli aika tiivistä kolmen pienen lapsen kanssa. Vanhin oli jo koulussa.
Vietin paljon aikaa kahden hyvän ystäväni kanssa, joiden kanssa olin myös samassa työpaikassa.
Tytöt olivat vielä niin pieniä, että pystyin vetämään niitä kolmen pulkan letkassa Otaniemen ympäri.
Jokakesäiseltä purjehdusreissulta
Juoksin ensimmäisen maratonin.
Syksyllä minulla oli kaksi koululaista.
2013: Olkapääleikkaus ja masennus
Tämä(kin) oli kamala vuosi. Olin fyysisesti parhaimmassa kunnossa olkapääleikkauksen kuntouksen jälkeen. Olin viimeisen päälle tikissä – ulkoisesti. Henkisesti olin aivan romuna. Olin itseni kanssa aivan umpisolmussa. Olin vuosia työntänyt vaikeat asiat sisälläni yhteen lokeroon, mutta vuonna 2013 tuo lokero tuli täyteen ja räjähti. En osannut tunnistaa mitään varoitusmerkkejä. Yritin suorittamisella peittää kaikki tunteet. Luulin, että mitä kovempaa treenaan, saisin sen lokeron pysymään kiinni. Juoksin pahan olon höyryillä maratonennätyksen. Juokseminen ja raskas treeni ei kuitenkaan auttanut henkiseen pahoinvointiin. Tuli stoppi. Jouduin sairaslomalle, sain lähetteen psykiatrille ja psykoterapiaan. Aloitin terapian. Aloin vähitellen tutustua itseeni ja ymmärtää, että myös minulla on arvo eikä se arvo määräydy ulkokuoren perusteella.
Evita-lehti lakkautettiin ja blogi siirtyi FitFashion-blogiportaaliin. Tänä vuonna aloitin yhteistyön Suunnon kanssa ja tein yritykseni kautta sivuduunina Vapianon somesisältöjä.
Treenejä ei jätetty väliin.
Kaaduin työmatkalla ja satutin olkapään. Vuosi myöhemmin olkapääni leikattiin kuntoon.
Kuvasin itseäni edestä, takaa ja sivulta. Olin tosi tiukassa kunnossa, mutta en siltikään kelvannut itselleni.
Tällainen minä oikeasti olen. Riehakas pelleilijä. Tämän puolen näytän silloin kun olen turvallisella maaperällä luotettavien ihmisten seurassa. Tämä kuva on äidin ja äidin ystävän kanssa tehdyltä pitkältä purjehdusreissulta. Tuolla reissulla purjehdimme viikossa Oulusta Ahvenanmaalle. Tuo reissu on yksi parhaimmista reissuistani. Koin olevani vapaa.
Treenasin hullunlailla. Juoksin toisen maratonin, jonka tulos on edelleen ennätykseni: 3:45.
Ostin maantiepyörän ja rakastuin pyöräilyyn entistä syvemmin.
Tutustuin Heidiin ❤️
Sain masennusdiagnoosin ja olin sen takia reilun kuukauden sairaslomalla. Tämä kuva on sairaslomalla tehdyltä kävelyltä.
2014: Terapiaa ja ero
Toivuin masennuksesta. Kävin terapiassa ja aloin vähitellen päästä jyvälle siitä kuka olen. Aloin nähdä ne asiat, joita olin vuosia juossut pakoon. En ollut vielä keksinyt muuta keinoa helpottaa pahaa oloa kuin urheileminen, vaikka olin oppinut vuosien tauon jälkeen uudestaan itkemään.
Treenasin edelleenkin tosi paljon. Pääsin keväällä adidasheimoon, joka tuntui tosi hienolta. Olin edellisvuonna seurannut ensimmäisen adiasheimo-jengin treenejä somesta ja haaveilin pääseväni mukaan. Tutustuin tämän projektin myötä moneen tyyppiin, jotka ovat edelleen tavalla tai toisella elämässäni mukana. Tänä vuonna löysin Helsingin Urheiluhieronnan.
Kolme vuotta kestänyt pariterapia ja oma terapia auttoi tekemään eropäätöksen meidän kaikkien parhaaksi. Kesän aikana kävimme lukuisia keskusteluita asiasta ja käänsimme vielä ne pienimmätkin kivet ennen erilleen muuttoa.
Minun piti juosta tänä vuonna uusi maratonennätys, mutta eropäätöksen vuoksi jätin Tallinnan maratonin väliin. Loppukesällä aloitin yhteistyön Vauhtisammakon, 2XU:n ja Sykesportin kanssa. 🙂 Jälkimmäisestä tuli seuraavana vuonna lähes vuodeksi minun työpaikka. Blogi siirtyi myös työnantajan sivustolle. Tänä vuonna tein myös yhteistyötä Evoken kanssa, josta tuli myös myöhemmin mun työpaikka.
Minä edestä, minä takaa… Huoh. Hörähtelin ääneen näille kuville ja kuvakulmille.
Niiden kahden työkaverin ja ystävän kanssa jälleen viettämässä iltaa.
Adidasheimo-fiilistelyä.
Ellan kanssa juostiin samaa tahtia.
Vauhtisammakon Mikko teki mulle juoksutekniikka-analyysin ja aloitettiin yhteistyö.
Meriterapiaa eron jälkeen.
Olin ensimmäistä kertaa yksin reissussa. Lähdin Evoken maksamana Laura Peipon järjestämälle Ruska Bootcampille. Oli huippu reissu!
2015: Isoja päätöksiä, elämäni rakkaus ja uuteen elämään sopeutumista
Tämä ja edellinen vuosi oli blogin kulta-aikaa. Sain jatkuvasti uusia isoja yhteistyökumppaneita. Olisin voinut jättäytyä päivätyöstä ja hypätä blogin varaan, mutta en halunnut. En ollut valmis ansaitsemaan elantoa yksityiselämän kustannuksella.
Jälkikäteen tuntuu hurjalta, kuinka tapahtumarikas vuosi 2015 oli. Olin edellisen vuoden viimeisinä päivinä tavannut Ramin. Rakastuimme välittömästi. Kaikki tuntui heti hyvältä ja oikealta. Asiat etenivät todella nopeasti. Tänä vuonna tapahtui uuden parisuhteen lisäksi muitakin isoja asioita. Irtisanouduin viisi vuotta kestäneestä työsuhteesta vakuutusyhtiössä saatuani Sykesportista työtarjouksen. Työsuhde kesti 10 kuukautta ja päättyi talousvaikeuksien takia irtisanomiseen. Opin tuosta lyhyestä työsuhteesta todella paljon, vaikka silloin koko juttu tuntui virheeltä ja epäonnistumiselta.
Yksityiselämä oli täynnä isoja muutoksia ja sopeutumista, joilla keskustelupalstat riemuissaan repostelivat. Olin näistä aivan rikki. Tein jopa rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Kävin edelleen terapiassa. Onneksi. Muuten en ehkä olisi pysynyt kasassa. Harkitsin näiden keskustelupalstan riepottelujen vuoksi bloggaamisen lopettamista. Minusta tuli paljon varautuneempi. Jätin lapset pois blogista ja somesta joksikin aikaa, kunnes myöhemmin uskalsin avata taas enemmän ja aidommin.
Uuden elämäntilanteen vuoksi treenirytmin ylläpitäminen oli vaikeaa. Lapsellisina viikkoina ainoa liikunta oli työmatkaliikuntaa tai lasten kanssa yhdessä liikkumista. Lasten kanssa yhdessä vietetty aika oli ihanaa ja arvokasta. Meistä alkoi muodostua tiimi, perhe.
Blogin kautta tuli paljon menoja. Oli paljon yhteistöitä, tapahtumia ja juoksukilpailuja. Vuosi oli tosi hektinen ja täynnä muutoksia.
Ystävystyin Heidin kanssa
Aloitimme retkeilyn. Rakastuin siihen hyvään oloon mikä luontoretkistä jäi.
Rakastuin myös polkujuoksuun.
Juoksin puolimaratonilla ennätyksen 1:45.
Rakkaat ❤️
Juoksin ainakin yhdeksässä eri juoksutapahtumassa, joista 7/9 juoksin Heidin kanssa. Ajattelin, että menin Vaarojen maratonille treenaamatta, mutta kyllä näköjään tuli kuitenkin juostua ainakin kilpailuissa.
Retkeiltiin koko jengillä.
Tehtiin Ramin kanssa ensimmäinen Lapin vaellus. Tästä jäi perinne, joka toistuu joka syksy.
Tämä kuva on True Challenge #eitekosyille -kampanjan lopetustilaisuudesta, jossa julkistettiin kenen tiimi voitti. Minun sometiimi voitti. Olin kuvanottohetkellä ollut hetken työttömänä Sykesportin tarinan päätyttyä. Tuona päivänä sain Evokelta puhelun, että sain heiltä töitä. Tuo päivä jäi mieleen.
2016: Jälleen uusi työ, tahti kiihtyi entisestään
Olin edelleen tosi rakastunut. Jälkikäteen ajateltuna ne rakkaushuurut varmaankin saivat minut jaksamaan noin kovaa tahtia. Vuoden 2015-2016 vaihteessa aloitin työt Evokella ensin osa-aikaisesti ja myöhemmin työsuhteesta tuli kokopäiväinen. Blogi työllisti edelleen tosi paljon enkä osannut enää tehdä sitä yhtä rennolla otteella kuin ennen. Harkitsin blogin lopettamista vakavasti. Olin valmis siirtymään kokonaan palkkatöihin. Toivoin, että uusi työpaikka olisi sellainen, joka täyttäisi blogin jättämän aukon, jos siihen ratkaisuun päätyisin. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Pään sisällä tapahtuneet muutokset saivat miettimään elämää monilta osin eri tavalla. Luonnossa liikkuminen toi elämään uudenlaista perspektiiviä ja entinen elämäntyyli alkoi tuntua vieraalta.
8.1.2016 menimme naimisiin
Aloin opettelemaan vapaauintia.
Retkeilimme tietysti.
…myös koko porukalla.
Kävin Heidin kanssa kaikissa mahdollisissa juoksutapahtumissa.
Järjestin erilaisia tapahtumia työn puolesta.
Aloitin avovesiuinnin.
Ja maastopyöräilyn.
Heidin kanssa tietysti.
Vaelsimme UKK-puistossa.
Aloitin erkauman kuntoutustreenit Sara Nevalaisen kanssa.
2017: Vuosien kiire päättyi työuupumukseen
Työtahti kiihtyi eikä aika meinannut riittää töiden lisäksi blogiin eikä perheeseen eikä treeniin eikä ihmissuhteisiin. Eikä minua enää kiinnostanut oikein mikään. Nyt voin tunnustaa, että kävin edellisvuoden lopulla työnhakuprosessin, jossa pääsin kahden viimeisen joukkoon, mutten tullut valituksi. Tämä harmitti pitkään, mutta samalla hiveli itsetuntoa ja toi uskoa siihen, että voisin saada töitä alalta, jonka opinnot jätin aikanaan kesken. Työn hakeminen on aika rankkaa ja intensiivistä enkä jaksanut heti lähteä uuteen työnhakuprosessiin. Tunnistin, että nykyisessä työpaikassa en jaksa, koska tahti on niin kova eikä siinä ollut riittävän selkeää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Tuossa työssä ja työpaikassa oli paljon hyvää. Opin tuosta työpaikasta ehkä eniten, enkä pelkästään ammatillisesti, vaan myös ihan itsestäni työuupumuksen ja siitä toipumisen kautta.
Blogi siirtyi Annaan. Halusin tekohengittää blogia ja nipistää aikaa myös kirjoittamiseen, koska kirjoittaminen ja valokuvaaminen on mulle aina ollut mieluisaa vastapainoa kaikelle muulle. Bloggaaminen on mun juttu.
Vuoden 2017 lopulla pitkän hektisen elämänvaiheen jälkeen ja monen asian summana sairastuin työuupumukseen. Tämä oli todella opettavainen kokemus monella tavalla. Päätin, että nyt vihellän työelämästä pelin hetkeksi jäähylle. Anoin opiskelupaikan palauttamista aiemmin kesken jääneisiin journalismin opintoihin. Sain mahdollisuuden jatkaa! Se ratkaisi sen hetkisen tilanteen ja mahdollisti työuupumuksesta toipumisen. Tämä oli paras päätös moneen vuoteen!
Luonto 💙
Tutustuin työn kautta Martinaan.
Martina pyysi minua mukaan Team Speedoon.
Opettelin suunnistamaan (#evokegoesjukola oli minun ideoima ja yksin toteuttama markkinointiprojekti).
Työn vuoksi kiersin jokaiset messut. Hain vastapainoa joogasta ja muusta rauhallisesta. Jalka ja selkä kipeytyi. Ja olin stressistä ihan pinkeä.
Järjestin tapahtumia.
Metsään oli päästävä rauhoittumaan.
Tämä oli ihana loma.
Tämä Jukola-projekti oli aivan huikea! Vieläkin nousee kylmät väreet, kun muistelen kaikkea sitä mitä tuon porukan kanssa koimme.
Koko perheen ensimmäinen yhteinen telttaretki.
Tähän väliin mahtuu vielä parit tapahtumat, messut ja kesäloma, joka ei ollutkaan kesäloma.
Vedimme Martinan kanssa Saariselkä MTB:n läpi. Tämäkin oli siisti kokemus, vaikka oli ihan hullun rankka.
Pyöräilykisan jälkeen pääsimme Ramin kanssa Lappiin vaeltamaan.
Tässä vaiheessa olin jo ihan loppu. Välilevyt nitisi, jalka ei kestänyt oikein mitään treeniä. Yritin puskea raivolla töitä, kämmäilin, mutta silti yritin. Järjestin jälleen erilaisia tapahtumia, kuten tällaisen maastopyöräilytapahtuman – ne olivat kivoja, mutta mä olin aivan sairaan ärtynyt, väsynyt ja ahdistunut. Tästä ei mennyt kauaa, kun en vaan enää jaksanut mitään.
Nyt kun nämä vuodet kelasi kuvien kautta läpi, niin ensimmäisenä nousee ajatus, että onpa ollut raskasta ja vaikeaa (moni vaikea asia jää tässäkin nyt avaamatta). Aika monenlaista on tullut koettua. En onneksi ole mistään enkä kenellekään enää katkera. Olen oppinut ihan valtavasti. Toistan itseäni, mutta eniten olen oppinut itsestäni.
Uuteen vuoteen, kymmenenteen blogivuoteen lähden innokkain ja levollisin mielin. Bloggaaminen tuntuu nyt taas mielekkäältä, joskin edelleen vaivaa krooninen ajan puute. Nykyään teen vähemmän ja suoritan vähemmän. Nykyään elän enemmän. Tällä hetkellä haluan mieluummin käyttää aikaani rakkaiden ihmisten kanssa olemiseen kuin koneella istumiseen ja elämästä kertomiseen ulkopuolisille. Tämän vuoden tavoitteena minulla onkin löytää sopiva tasapaino työn ja vapaa-ajan välille.
Onnittelut, jos jaksoit kahlata postauksen tänne asti. 😀 Aikamoinen saaga.
Vietän parhaillaan aikuisen elämäni pisintä kesälomaa. Näin pitkä kesäloma tuskin tulee toistumaan ennen eläkettä, jos meidän sukupolvi edes joskus pääsee nauttimaan sellaisesta.
Edeltävä vuosikymmen on tuonut eteen monenlaisia haasteita. Näinä vuosina olen kasvanut aikuiseksi ja löytänyt identiteettini. Välillä kohtuuttomaltakin tuntuneet vastoinkäymiset ovat olleet tärkeitä matkalla minuksi. Kävin terapiassa vuosina 2013-2015, mutta vasta viimeisen puolen vuoden aikana olen uskaltanut käsitellä silloin käsittelemättä jääneitä asioita.
Viime vuoden lopulla tapahtunut työuupumus ja masennus oli itsetunnolleni ja työidentiteetilleni sen suuruusluokan kolaus, että nuolen haavoja vieläkin. Arvojeni perinpohjainen tutkiskelu on ollut varsin terveellistä, mutta se on aiheuttanut sen, että olo on yhä useammin ristiriitainen ja kahtiajakautunut. Ristiriitaisuus on osa ihmisyyttä, mutta haluaisin päästä eroon sellaisista ristiriidoista, jotka sotivat arvojani vastaan.
Kuuntelin juuri kolme äänikirjaa, joissa kaikissa oli jotakin yhteistä – menestyneen ihmisen kasvutarina. Ensiksi kuuntelin Maria Veitolan kirjan, sen jälkeen Aki Hintsan filosofiasta kertovan Voittamisen anatomia -kirjan ja viimeisimmäksi Alexander Stubbin elämäkertakirjan.
Eniten minua ravisteli Voittamisen anatomia. Kirjaa kuunnellessa tuli paikoitellen ylpeä olo itsestäni huomatessani, että olen tehnyt jo valtavan pitkän matkan tähän pisteeseen. Välillä tuntui, että mitä ihmettä mä vieläkin vellon ja märehdin, jos voin muuttaa elämäni sellaiseksi kuin haluan. Vain minä voin tehdä muutoksia ja päätöksiä itseni ja elämäni hyväksi.
Voittamisen anatomia -kirjan kuuntelemisen jälkeen päähäni jäi kaikumaan muutama kysymys, joiden äärellä täytyy viettää vielä hetki. Kuka olen ja miksi? Mitä haluan elämältäni ja minkä vuoksi? Huolehdinko itsestäni riittävästi vai haluaisinko muuttaa jotakin elintavoissani? Ketkä ovat minun luottoihmiseni ja miksi? Yksinkertaisia kysymyksiä, jos nopeasti ajattelee, mutta pysähdypä miettimään vielä hetkeksi.
Kuka olen ja ketä varten elän? Mitä oikeastaan haluan elämältäni? Haluanko valinnoillani viestiä jotakin ympärilläni oleville ihmisille, vai teenkö asioita itseni hyväksi? Pidänkö itsestäni huolta, vai soimaanko jatkuvasti itseäni jostakin? Ovatko tavoitteet itseäni kohtaan realistisia ja vastaavatko ne arvojani? Keitä lähipiiriini kuuluu? Ovatko ympärilläni olevat ihmiset sellaisia, jotka tuovat elämääni hyvää oloa?
Näitä asioita pohtiessani olen sisuuntunut ottamaan elämäni ohjat taas omiin käsiini. Huomaan olleeni väsyneempi kuin olin kuvitellut – henkisesti ja fyysisesti. Ja mikä pahinta, olin jo hetkeksi menettänyt uskon itseeni. Nyt koen olevani taas uuden edessä, tietynlaisessa käännekohdassa. Aloitin tammikuussa opinnot sillä ajatuksella, että tämä on aikalisä ammatillisella aikajanalla. Alan vähitellen päästä aikalisän tavoitteisiin kiinni konkreettisesti.
Lepo ja loma on herättänyt minut taas eloon. Jälleen uskon siihen, että löydän vielä oman juttuni.
*Mekko saatu: Jack Wolfskin | Kumpparit saatu: Helly Hansen
Otsikko liittyy #olisinpatiennyt-haasteeseen, joka lähti tästä Helsingin Sanomien jutusta, jossa Maaret Kallio kysyi viideltä suomalaiselta julkkikselta, mitä sanoisi nuorelle itselleen nyt.
Itku tuli heti, kun lähdin ajatusleikkiin. Voi minua, pientä ahdistunutta ja vihaista tyttöä.
En tiennyt, miksi olin niin vihainen. En tiennyt, miksi koin aina vaan olevani ulkopuolinen. Tunsin oloni vääränlaiseksi. En koskaan kelvannut itselleni. En, vaikka vanhemmat uskoivat minuun ja maalailivat minulle kunnianhimoisia tulevaisuudennäkymiä. En, vaikka ympärilläni oli välittäviä ja rakastavia ystäviä. Kyse oli siitä, että en itse tiennyt, että minullakin on arvo.
Koko elämäni tähän päivään saakka olen etsinyt paikkaani maailmassa ja opetellut hyväksymään itseni tällaisena. Sisälläni lepattaa levoton liekki, joka tuskin koskaan tulee sammumaan, mutta liekkiä voi oppia hallitsemaan, ettei se roihahda hallitsemattomaksi.
Kerroin Instagramin tarinoissa tällä viikolla, kuinka yllättynyt olen siitä, että olen nyt saanut koulussa hyviä arvosanoja. En ole koskaan aiemmin elämässäni menestynyt koulussa. Yläasteella todistustenjaossa edestä kuulutettiin nimeni lisäksi se, että olin ollut poissa koulusta yli sata tuntia.
Kevätjuhlapäivä oli aina yhtä tuskallinen. Tulin todistuksen kanssa kotiin ja piilotin sen patjani alle. En näyttänyt todistusta kenellekään ennen kuin se piti taas syksyllä viedä allekirjoitettuna kouluun. Hävetti ja harmitti. Muiden sisarusteni todistuksissa komeili rivistö ysejä ja kymppejä, mun rivistössä oli viitosia ja kuutosia.
Annoin huonon koulumenestyksen vaikuttaa aivan liian pitkään itsetuntooni ja identiteettiini. Pidin itseäni tyhmänä.
Viime viikolla tajusin, että vasta nyt uskallan unelmoida ja tavoitella asioita, joita oikeasti haluan. Näin pitkään olen määritellyt itseni koulumenestyksen ja kouluaikana koettujen epäonnistumisien kautta.
Mulla oli vahvasti ulkopuolinen olo (on edelleen ajoittain). Koin olevani muita merkittävästi tyhmempi. Nämä tuntemukset pidättelivät minua. Olin itselleni kuin kiinni hirttänyt käsijarru, joka esti minua kulkemasta eteenpäin.
Koin itseni arvottomaksi ja sen vuoksi olen pienentänyt itseäni. En ole luottanut itseeni enkä ole uskaltanut pitää puoliani. En ole uskaltanut tavoitella asioita, joita olisin halunnut tavoitella. Olen ollut muiden vietävissä.
Ihmettelin siskolleni opintorekisteriin tulleita kiitettäviä arvosanoja ja kerroin, että joka kerta epäilen, että arvosana on virhe. Sisko totesi: “kukaan muu ei ole yllättynyt sun menestyksestä kuin sinä itse”. ❤️Näinkö se on? Oma mieli voi olla pahin vihollinen.
Vasta nyt uskon siihen, että riitän tällaisena. Vasta nyt seison tukevasti omilla jaloillani itsenäisenä naisena. En tarvitse ketään taluttamaan tai tukemaan, vaikka välillä on ihana nojata toiseen ja tukeutua. Osaan pyytää apua ja ottaa apua vastaan. Nyt osaan rakastaa itseäni ja muita.
Mitä haluaisin sanoa nuorelle itselleni? Ensimmäinen ajatus on, että onneksi minun ei tarvinnut silloin tietää, kuinka vaikea polku minulla on kuljettavanani. Onneksi nyt on hyvä. Kaikki tähän pisteeseen koetut vaiheet ovat olleet tärkeitä. Elämä opettaa joka päivä. Oppikoulu jatkuu. Elämämkoulu. Haha.
En halua ajatella, että jos nyt saisin valita, eläisin nyt elämäni jotenkin toisin. Jos kuitenkin jotenkin sitä nuoren Elinan kulkua helpottaisi, niin voisin sanoa itselleni jotakin tällaista:
Olisinpa tiennyt, että olet hyvä tuollaisena. Olisinpa osannut vastaanottaa kaiken sen rakkauden ja ymmärryksen. Olisinpa tiennyt, ettei tarvitse olla niin vihainen. Olisinpa tiennyt, että koulumenestys ei ole mikään ihmisyyden mittari. Olisinpa tiennyt, että herkkyyttä ei tarvitse kätkeä. Olisinpa tiennyt, että minä olen arvokas.
Eilen Vaakakapina-sivustolla julkaistiin haastattelu minusta. Mua jännitti jutun julkaisupäivä ihan kamalasti. Juttu käsittelee matkaani itseäni inhoavasta ja ruoskivasta himotreenaajasta tähän pisteeseen, jolloin olen itselleni myötätuntoisempi ja hyväksyn itseni tällaisena. Vaikka olen näistä asioista täälläkin kirjoittanut, niin koko polun niputtaminen yhteen artikkeliin tuntui melkoisen hurjalta. Olo oli todella alaston.
Haastattelu ja koko jutun rakentuminen sujui tosi kivasti. Minua haastatteli Mira Pelo, joka myös kirjoitti jutun. Hän on todella ammattitaitoinen toimittaja. Joidenkin antamieni haastattelujen jälkeen on ollut hiukan omituinen olo – on tuntunut, että toimittaja on hakenut haastattelussa jotakin sellaista näkökulmaa, jota minä en pysty hänelle tarjoamaan. Miran kanssa tuntui heti synkkaavan ja tuntui, että molemmat olemme samalla kartalla siitä minkälainen juttu on syntymässä.
Muistan kun minulta kysyttiin kiinnostusta tähän haastatteluun. Päätin heti suostua. Koen tämän Vaakakapinan tärkeäksi asiaksi, joskin haastavaksi ja osin ristiriitaiseksikin. Päätin heti, että suostun haastatteluun ja mietin, että jos tähän haastatteluun lähden, niin en ala kertomaan mitään pikkusievää tarinaa, jossa on onnenhattaraa ja vaaleanpunaista höttöä, vaan kertoa oikeasti asiat niin kuin ne on. Jos kerron tarinani puolivillaisesti jättämällä rumimmat yksityiskohdat pois, siitä ei saa kukaan yhtään mitään. Siksi halusin olla rohkea ja avautua kunnolla. Eilen saamieni kommenttien perusteella kannatti.
Ihanaa viikonloppua! ❤️ Kertokaa mitä ajatuksia haastattelu teissä herätti.
Tänään, ystävänpäivänä, tulin pohtineeksi ystävyyttä. Olen joskus tuntenut oloni yksinäiseksi, vaikka olen ollut aina ihmisten ympäröimänä. Olen ajatellut, että ystäviä pitäisi olla iso liuta. Ja että ystävien lukumäärä kertoisi kuinka hyvä tyyppi olet.
Elämä on tuonut eteeni tilanteita, joissa minulla olisi ollut mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Ystävystyä. Opiskelupaikassa, harrastuksissa, bloggaajapiireissä, juoksukouluissa, työpaikoissa… Olen sosiaalinen ja avoin, jutustelen monien kanssa syvällisiäkin asioita ja tulen monenlaisten ihmisten kanssa toimeen, mutta en kuitenkaan ole päästänyt montaakaan ihmistä oikeasti lähelleni. Järkeilin, että tämä on johtunut siitä, etten ole itse pitänyt itseäni hyvänä tyyppinä ja olen hävennyt itseäni. Nämä monet menetetyt tilanteet ovat jääneet harmittamaan. En vain ole silloin ollut valmis. En ole uskaltanut.
Enää en varsinaisesti kaipaa uusia ystäviä. Minulla on muutama hyvä ystävä, joihin luotan ja jotka tukevat mua vaikeissa tilanteissa ja iloitsevat puolestani. Mielestäni oikea ystävyys on pyyteetöntä. Se on vähän kuin parisuhde ilman sitä romanttista puolta ja ilman nalkutusta. Minun on ollut hiukan vaikea luottaa ihmisiin, vaikka lähtökohtaisesti uskon hyvään.
Nykyään uskallan antaa eri tavalla mahdollisuuksia uusille ihmissuhteille. Uskallan olla oma itseni ja uskallan mennä omana itsenäni erilaisiin tilanteisiin. Se, että tykkään itse itsestäni, antaa mahdollisuuden myös sille, että annan muiden tykätä minusta.
Hyvää ystävänpäivää sinulle! Ollaan itsemme parhaita ystäviä, niin elämä on paljon kivempaa! ❤️
Tämä viikko on ollut #tissiviikko ja eri medioissa on puhuttu asiasta jos jonkinmoisesta näkökulmasta. Tuonpa minäkin oman näkökulmani tähän keskusteluun.
Lapsena ja teininä olin hyvinkin hoikkarakenteinen, suorastaan laiha. Laihaan tai hoikkaan vartaloon harvemmin kuuluu isot rinnat, enkä ollut poikkeus tässä asiassa. Olin suhteellisen sinut vartaloni kanssa siihen asti, kunnes luokkakavereille alkoi kasvamaan rinnat. Itse ihmettelin sileää rintakehääni, johon sitten hartaan odottelun tuloksena alkoi hyvin hitaasti kasvamaan jotakin rintojen tapaista. En ole vieläkään unohtanut sitä, kun minua haukuttiin laudaksi. Se satutti. Ne sanat kaikuivat päässäni tosi pitkään. Tiesin tietysti, etten voi rintojen kasvua vauhdittaa ja ymmärsin, että jo saman perheen sisällä on erilaisia vartaloita. Meitä nyt vaan syntyy tänne eri kokoisia, näköisiä ja muotoisia, johon emme voi mitenkään vaikuttaa.
Lapsena olisin myös halunnut ihan hirveästi olla tummaihoinen. Minun mielestäni tumma ihonväri oli kaunis ja tummaihoisten hiukset olivat ihanat. Piko ja Fantasio -sarjakuvassa ihonvärin vaihtuminen oli mahdollista, siitä tämä haave sai alkunsa.
Sitten minusta tuli aikuinen. Olin edelleen hoikka ja pienirintainen. En suuremmin murehtinut asiaa, kunnes tulin raskaaksi. Raskausaikana minulle kasvoi tissit – muhkeat, ihanat ja naiselliset. Tykkäsin ihan hirveästi siitä miltä ne näyttivät, mutta en siitä miltä ne tuntuivat. Isot rinnat olivat tiellä ja ne olivat jatkuvasti kipeät. Lapsen synnyttyä rinnoilleni tapahtui jotakin, johon en osannut ollenkaan varautua. Raskausaikana jo ennestään kasvaneet rinnat paisuivat maidonnousun myötä entisestään. Rinnat olivat tuskaisen kipeät ja rintojen iho ratkesi iloisesti jokaiseen ilmansuuntaan, myös kaikkiin väli-ilmansuuntiin.
Raskauksien ja synnytysten jälkeen (26-vuotiaana) rinnat olivat aika murheellisen näköiset (ovat edelleen). Pitäisi ajatella, että ne ovat niitä äitiyden kunniamerkkejä, mutta en oikein löytänyt tätä suhtautumista itsestäni vaikka yritin. Tässä vaiheessa haikailin niiden aiempien pienien ja kimmoisien rintojen perään. Kriiseilin muuttuneen vartaloni kanssa pitkään, oikeasti aika helkkarin monta vuotta. Kriiseilin samaan aikaan itseni kanssa monin eri tavoin, kuten olettekin joutuneet/päässeet blogini kautta seuraamaan. Nyt uskallan sanoa, että haaveilin monta vuotta silikoneista. Häpesin itseäni julkisissa saunoissa ja jopa saunailloissa kavereiden kanssa. Ajattelin, että voisin tuntea itseni naisellisemmaksi isompien rintojen kanssa. Isompien rintojen avulla kaikki olisi hyvin ja itsetuntoni kohoaisi.
Olen useasti miettinyt, että lapset ovat olleet mulle monen turhuuden pelastus. Mulla ei ole ollut koskaan ylimääräistä rahaa, jota olisin voinut tuhlata itseeni, eikä ylimääräistä aikaa liihotella kaiken maailman kekkereissä. Lapset ja lasten kautta tulleet arkiset huolet ja kotityöt ovat pitäneet tiukasti kiinni maanpinnassa. Joskus on täytynyt miettiä ihan vakavissaan, miten selviytyy elämästä niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Mulla ei ole ollut koskaan sellaista elämäntilannetta, että olisin voinut joutua blogikuplaan. Mulle blogi on ollut kepeyden, ilon ja positiivisuuden kanava, josta olen ammentanut itselleni voimaa pahimpina aikoina.
Masennus oli tavallaan mun pelastus. Terapian avulla löytyi elämään tasapaino ja itsetunto. Tämän seurauksena oma keho alkoikin tuntua kodilta. Kehoni on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Harmaat hiukset, veltostunut iho, selluliitti ja naururypyt kuuluu asiaan, vaikka välillä tuntuukin inhottavalta löytää niitä ikääntymisen merkkejä omasta kehosta, kukapa niihin osaisi heti suhtautua iloisesti? En enää haikaile isompien tai kiinteämpien rintojen perään, vaikken edelleenkään pidä erityisemmin rinnoistani. Mä kuitenkin hyväksyn ne sellaisina kuin ne on. Tasapainon löytymisen myötä on myös loppunut jatkuva itseni kontrollointi. Olen viime aikoina tajunnut, miten sairaalloinen ajattelutapa mulla on ollut. Ajattelin todella paljon ruokaa ja erityisesti kaikkia niitä asioita, joita en omasta mielestäni saanut tehdä tai syödä. Mulla saattoi helposti lähteä mopo ihan käsistä vaikkapa juhlissa, saatoin syödä aivan hirveästi liikaa ja voida pahoin sen jälkeen. Seuraavana päivänä luonnollisesti rankaisin itseäni tästä tuhmuudesta tekemällä jonkun älyttömän urheilusuorituksen. Mun ajatukset pyöri vain liikkumisen ja syömisen ympärillä. Lenkeilläkin piti aina juosta jokin tietty matka tiettyyn vauhtiin ja joka kerta vähän paremmin.
Rakastan edelleenkin sekä syömistä että liikkumista, mutta kumpaankin suhtaudun paljon neutraalimmin. Olen antanut itselleni vapauden syödä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Vähän aikaa sitten huomasin, että mulla ei lähde homma enää hallinnasta. Tai lähtee, saatan joskus syödä liikaa karkkia, mutta enää en harrasta mitään rangaistustoimenpiteitä, paha olo saa riittää rangaistukseksi ja muutaman päivän kestävät vatsakivut. Suhtaudun samalla tavalla myös liikkumiseen. Ennen pelkäsin, että jos en jatkuvasti kontrolloi itseäni, musta tulee ihan holtiton. Syön itseni palloksi ja elämänhallinta häviää. Eipä siinä niin käynyt.
Yhteenvetona voisin sanoa, että oli se tissiviikon alkuperäinen pointti sitten mikä tahansa, niin minusta jokaisen pitäisi olla ylpeä omasta kehostaan ja siitä mihin se keho pystyy, eikä keskittyä siihen miltä se näyttää, puhumattakaan että takerruttaisiin joihinkin median luomiin standardeihin. Tulipa liian pitkä lause, mutta siinä kaikki tällä kertaa. Eipä ollutkaan, vaan sanon vielä sen, että omalla kohdallani negatiivinen suhtautuminen kehooni ja itseeni (joka ilmeni jatkuvana huomionhakuna) johtui huonosta itsetunnosta. Ei ole toista samanlaista kuin sinä, olet ihana ja ihmeellinen juuri sellaisena kuin olet. ❤️
Ps. En aio postata itsestäni paljastavaa kuvaa. Olen alasti vaatteideni alla. Ehhh.
Olen useaan otteeseen blogissani kertonut aloittaneeni säännöllisen liikkumisen vasta aikuisiällä. Onneksi aloitin, nimittäin nykyään nautin liikkumisesta erityisen paljon. Olette ehkä saattaneet huomata tämän? 😉 Nautin myös niistä lajeista, joita lapsena kammoksuin. Luistelu yhtenä esimerkkinä. En pitänyt yhtään luistelusta, enkä oikein osaa sanoa sille syytä. En tuntenut lajia kohtaan minkäänlaista paloa tai kiinnostusta, enkä sitten jaksanut vaivautua edes opettelemaan koko hommaa.
Lasten myötä on tullut raahauduttua luistelukentälle muutaman pakollisen kerran talvessa ja samalla on tullut vedettyä itsellekin luistimet jalkaan. Viime vuosina olen laittanut jalkaani kaunokkien sijaan hokkarit. Voi vitsit, että se tuntui aluksi vaikealta. Miten näillä jarrutetaan? Miten kääntyminen tapahtuu? Enhän mä pysy edes pystyssä, koska kumpaankaan suuntaan ei voi nojata yhtään kaatumatta.
Olen jostakin kaivanut innon opetella uusia asioita näin aikuisiällä. Siitä koko #endorfiinikylässä-videosarjakin sai alkunsa. Haluan ennakkoluulottomasti kokeilla eri asioita. Ehkä se on sitä, kun enää ei tarvitse hävetä. Ei tarvitse yrittää esittää, että osaisin jo valmiiksi. Voin ihan rehdisti myöntää, että tätä mä en osaa yhtään, mutta nyt opetellaan. Kunpa olisi tämän ymmärtänyt aiemmin. Tämä on yksi niistä asioista, joista olen päässyt eroon kaksivuotisen terapiataipaleen aikana. Huono itsetunto saa aikaiseksi monenlaisia lieveilmiöitä, joista tämä on yksi.
Nyt on niin vapauttavaa, kun voi vain häröillä, mokata ja onnistuakin. Itselleen voi nauraa oikein sydämenpohjasta asti tai kiljua onnistumisenriemua. Sitäkään ei tarvitse hävetä.
Kävimme tiistaina lasten kanssa luistelemassa Tapiolan tekojäällä. Sattuikin ihana kuulaan kirpeä ilta, olisiko ollut peräti pakkasta. Siellä mä haparoivan varovaisesti ensin potkin muutamat potkut ja vähitellen löytyi jonkinlainen varmuus siihen tasapainoiluun. Katsoin ihaillen Ramin luistelua takaperin, sähäköitä suunnanvaihdoksia ja älytöntä vauhtia. Lapsetkin katsoivat sitä ihan huumassa. Mäkin sitten innostuin sirklaamaan. 😀 Luistelu oli tosi hauskaa! Erityisen kivaa oli olla yhdessä. Näitä koko porukan yhteisiä tekemisiä olen ruvennut priorisoimaan.
Tänään Hesarissa oli juttu erään entisen fitnessurheilijan näkemyksistä ja lajin nurjasta puolesta. Aihetta on käsitelty blogeissa monesta eri näkökulmistsa aiemminkin ja aihe on melkoisen tulenarka. Uskaltaudun silti vähän raapaisemaan aihetta.
Mielestäni lajin nurjien puolien käsitteleminen julkisesti on tervetullutta. Arvostan lajin urheilijoita ja heidän saavutuksiaan siinä missä yleisurheiljoidenkin, mutta miksi tästä fitnessurheilusta täytyy nyt puhua? Mielestäni siksi, koska kyseessä on trendilaji ja tuntuu, että vähän jokainen mamma ja mimmi treenaa kisoja varten. Katselen ja kuuntelen välillä ihan haavi auki, ai että tuokin kisaa? Hirvittää siksi, koska osa lähtee leikkiin niin vähillä treenaamisilla ja urheilutaustalla. Sohvaperunasta kilpaurheiljaksi vuodessa. Miten tuo yhtälö kuulostaa aika hullunkuriselta. Vai olenko yksin tämän ajatuksen kanssa?
Miksi kaikkien pitää päästä sinne lavalle ja miksi pitää vetää itsensä ihan kuivaan kuntoon? Toisaalta mikä mä olen sanomaan. Varmaan siinä on vähän samanlaisesta itsensä ylittämisestä kyse kuin minulla esimerkiksi ensimmäisen maratonin juoksemisen kanssa.
Fitnesskisaamisen ja maratonin juoksemisen välillä on se ero, että lähes jokainen tallukka pystyy juoksemaan maratonin, eikä maratontreenaaminen edellytä itsensä näännyttämistä. Okei, ehkä aika huono vertaus. Pointtina lähinnä se, että maratontreenit eivät vaadi oikeasti kovin suurta tietotaitoa. Kunhan juoksee ja syö riittävästi. Maratonin huipputulokset ovat sitten asia erikseen ja se vaatii jo paljon enemmän osaamista, mutta maratonin voi juosta läpi kuka vain. Fitnesskisaaminen vaatii ihan älyttömästi paitsi treenaamista, mutta myös tietämystä ravinnosta, siitä miten keho reagoi dieettiin ja miten niihin kehon eri reaktioihin pitää suhtautua. Tähän pystyy (väittäisin) vain harva ja silloinkin vain pätevän valmennuksen avulla. Siksi on erityisen pelottavaa, jos vähän jokainen kisaa.
Mikä tahansa laji voi viedä äärirajoille ja sairauden kynnykselle tai jopa sairastuttaa, jos lajiin hurahtaa oikein urakalla eikä kuuntele tarpeeksi kehoaan. Mielestäni tässä keskustelussa olisi hyvä nostaa esille lajien riskit ja jokaisen olisi hyvä miettiä MIKSI treenaa kovaa/vetää tiukkoja dieettejä/tavoittelee maratonilla huippuaikaa/tai jotain muuta? Viittaamani jutun päähenkilö oli oivaltanut vasta kisadieetin läpi suoritettuaan, että nyt hän on saavuttanut ulkoisesti sen mitä halusikin, mutta sepäs ei tehnytkään hänestä yhtään sen onnellisempaa. Jos ei ole onnellinen eikä ole hyväksynyt itseään, niin tuskin sua tekee onnelliseksi mikään ulkoinen asia. Onnellisuus lähtee itsestä ja itsensä hyväksyminen ei ole rasvaprosentista kiinni.
Jos ulkonäkö on ainoa syy treenata, niin mielestäni se ei kyllä kanna pitkälle. Olisi tärkeämpää miettiä kokonaisvaltaista hyvinvointia. Jos keskittyy laihduttamaan, niin ruoasta voi tulla vihollinen. Jos keskittyy kiinteytymään, vartalosta voi tulla vihollinen. En tiedä keinoa millä kaikki suomalaiset saisi liikkumaan, olemaan onnellisia ja tyytyväisiä vartaloihinsa, mutta jos vaikka aloittaisi siitä, että tekisi asioita, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi. Suosittelen harrastamaan lajeja, jotka sopii omalle vartalolle ja tuntuu kivalta. Syö maukasta ja terveellistä ruokaa sopivasti ja sopivin välein. Hymyile, rakasta muita ja itseäsi ja anna toisten rakastaa sinua.
Ystäväni sanoi ihanasti jotenkin näin: Ihminen on kaunis silloin kun se nauttii siitä mitä se tekee. Allekirjoitan.
Haluan irtisanoutua ulkonäkökeskeisestä treenaamisesta tänään, tässä ja nyt. Ymmärrän silti ristiriidan siinä, jos ja kun laitan kuvia itsestäni esimerkiksi ilman sitä kohuttua paitaa (edellisen postauksen kommentit), mutta se olen minä ja se on mun tyyli treenata. Haluaisin samalla viestittää teille, että treenaaminen on mulle nautinto. Rakastan sitä, enkä osaisi elää ilman. Kun treenaa paljon, se näkyy vartalossa. Välillä treeni ei maistu ihan yhtä hyvältä, mutta ruoka maistuu aina, sekin näkyy vartalossa. Molemmat ovat mun mielestä täysin ok. Myös se, että treenaan joskus ilman paitaa. 😀 😀
