Mustan ja valkoisen väliin kaikki sateenkaaren värit

Kuten todettu, bloggaamiseni on tällä hetkellä risteyskohdassa. En oikein tiedä tulevaa suuntaa vielä, mutta tiedän sen, etten halua ihan samanlaisena jatkaa. Haluaisin kirjoittaa asioista, joilla on oikeasti merkitystä. Asioista, jotka tuntuvat itselleni tärkeiltä olematta kuitenkaan liian henkilökohtaisia.

Itseäni ärsyttää tällä hetkellä joka suunnasta tulevat ohjeet – näin treenaat piukan pepun, vatsa litteäksi, treenaa itsesi rantakuntoon... Kaikki tämä huutaa sitä, että et ole hyvä nyt. Tee jotain itsellesi, että olisit parempi! Ihan kuin meitä vaadittaisiin “laittamaan itsemme kuntoon”, että näyttäisimme kuin kansikuvien naiset. Kaikki tämä sotii sitä vastaan, mihin lopputulemaan olen itse nyt kaiken itsetutkiskelun jälkeen tullut. Ihmistä ei tee paremmaksi tai huonommaksi se, miltä hän näyttää. Eikä myöskään se, mitä hän on saavuttanut koulutuksen tai uran saralla. Ei edes lihava pankkitilin saldo tai julkisuusarvo tee sinusta parempaa ihmistä. Jokainen ihminen on samanarvoinen.

Tärkeintä on se, että kehossa on hyvä olo. Että sinulla on omassa kehossasi hyvä olla. Kannustan tietenkin terveellisiin valintoihin ja liikkumiseen, koska se on hyväksi meille kaikille. Kuntosali, painonnosto tai juoksu eivät kuitenkaan ole kaikille niitä liikkumismuotoja, joista nauttii. Eikä sen pidäkään olla niin. Liikkumisen ei pidä tuoda stressiä ja ahdistusta, vaan iloa ja nautintoa. Liikunnasta ei tarvitse stressata. Ennen taltioin urheilukellooni jokaisen minuutin, jonka käytin liikkumiseen urheilu/hyvinvointitarkoituksessa. Saatoin laittaa sykemittarin päälle lasten kanssa ulkona touhutessa. Sillä ajatuksella, että se mistä ei ole todistusaineistoa, ei ole tapahtunut. En hoksannut ajatella niin, että itseäni varten tässä liikun, enkä toisia varten tai todistellakseen muille jotakin.

Edelleenkin rakastan urheilukellojani, jotka mittaavat matkaa, vauhtia, sykettä, palautumista, aktiivisuustasoa ja vaikka mitä. Sykemittarit/urheilukellot ovat loistava apuväline tavoitteelliseen treenaamiseen. Niiden avulla voi suunnitella uusia lenkkireittejä, antaa suuntaviivoja palautumisen kestosta, vertailla aiempia tuloksia uudempiin ja monta muuta hyödyllistä juttua, mutta urheilukellon orjaksi ei kannata heittäytyä. Varsinkin jos homma kääntyy niin päin, että kello juoksuttaa sinua, eikä toisinpäin.

Liikkumista on monenlaista, eikä kaiken tarvitse olla ärinää ja murinaa niin, että hiki lentää metrin päähän. Kaupassakäynti kävellen on liikkumista. Metsässä samoilu ja samalla valokuvien ottaminen on liikkumista. Lasten kanssa tehty pyöräretki tekee hyvää keholle ja käy liikuntasuorituksesta. Pihapelit, rappusten käyttäminen hissin sijaan… Kun annetaan vähän lisää värejä mustan ja valkoisen väliin, niin rupeaa maailma näyttämään paljon lempeämmältä. Eikö?

En myöskään halua kehottaa ihmisiä vaihtamaan ruokatottumuksiaan samanlaisiksi kuin minulla, koska jokainen löytää itselleen sopivan ruokavalion kokeilemalla. Jos minulle sopii gluteeniton ja maidoton ruokavalio, se ei välttämättä ole sinun keholle sopiva ruokavalio. Tai jos olen energisempi kuin koskaan vaihtaessani vegaaniksi, se ei välttämättä ole avain onneen jollakin toisella. (En noudata kumpaakaan ruokavaliota.)

Jenny ja läskimyytinmurtajat -projekti on ihan mahtava. Se ravistelee käsitystä “oikeasta laihduttamisesta” ja avaa raa’an rehellisesti niitä ongelmakohtia, joita laihduttajilla on. Itsekin ennen ajattelin mustavalkoisesti, että laihduttaminen on vain matematiikkaa. On se toki sitäkin, mutta pysyvästi elämäntapojen muuttaminen  ei olekaan mikään pikkujuttu. Olen itsekin huomannut sen kokeillessani erilaisia ruokavalioita.

Lähtökohtaisesti laihduttaminen on pahasta silloin, kun se tehdään vain ulkonäkösyistä. Mitä jos ensin opeteltaisiin olemaan armollisempia itsellemme ja sen jälkeen mietittäisiin niitä perusteluita, joiden vuoksi haluat muutosta tehdä? Perustelut ovat vain sinua varten, ei muita ihmisiä varten.

Lopetetaan se itsemme ruoskiminen. Ollaan lempeitä ja ymmärtäväisiä. Okei?