Kolmas vaelluspäivä: Karmeaa lihaskipua

Ensimmäinen vaelluspäivä – Kilpisjärvi – Saarijärven lounaispuoli n. 10 km.
Toinen vaelluspäivä – Saarijärvi – Kuonjarjoki n. 10 km.

* * *

Heräsin yöllä monta kertaa siihen, kun joka puolelle vartaloa sattuu. Takana oli kaksi vaelluspäivää ja nähtävästi niin uudentyyppinen rasitus sai lihakset kipeytymään. Kovalla alustalla nukkuminen toi vielä ekstrakipua lonkkiin. Jännityksellä könysin yläpetiltämme alas aamupuuhiin ja tunnustelin samalla kuinka kipeät lihakset oikein on. Lonkankoukistajat tuntuivat tosi kipeiltä ja jalat muuten ihan vain kipeiltä. 🙂 Heräsimme muita tuvassa nukkuvia vaeltajia myöhemmin ja konkoilimme sängyistämme alas siinä vaiheessa kun he jo tekivät lähtöä. “Turvallista matkaa!” Jäimme aamupalapuuhiin kahdestaan. Laittelimme rauhassa puurot ja kahvit, tiskasimme astiat ja jälleen ihan rauhassa heräilimme uuteen päivään ennen kun nostimme rinkat selkiimme. Aamutoimia puuhastellessa kroppakin alkoi heräillä eikä ajatus patikoimaan lähtemisestä tuntunut enää pahalta.

Joka päivä vaelluksen alussa käveleminen tuntui tosi hapokkaalta. Lonkkiin sattui, pakarat ja pohkeet olivat ihan tulessa, mutta noin puolen tunnin kävelemisen jälkeen kroppa alkoi taas tottua kulkemiseen. Vaelsimme kolmisen tuntia tihkusateessa ja sumussa kohti Meekonjärveä. Kamera pysyi oikeastaan koko tämän pätkän rinkassa vesitiiviissä pussissa, joten matkan varrelta ei ole montaa kuvaa. Reitti oli alun kivikkoisen nousun jälkeen helppoa louhikkoa ja kulkeminen oli nopeaa ja helppoa. Pysähdyimme puron viereen pitämään ruokataukoa Saivaaran läheisyyteen. Seuraavalta nyppylältä avautuikin jo Meekonlaakso, joka oli meidän tuon päivän päämäärä.

Trangia ja siinä kaasupoltin ja Primus-kaasupullo. Todella toimiva systeemi. Kuvassa keittimessä ei ole vielä siihen päälle tulevaa tuulisuojusta ja kattilaa.

Nälkäinen mies. 😀

Meekonjärven autiotuvassa oli vähäpukeinen mies ja tulikuumaksi lämmitetty tupa, kun saavuimme sinne. Mies oli oikoreitillään köllähtänyt jokeen ja kastunut ihan kokonaan. Hän oli siinä aikansa kuivatellut kamppeitaan ja teki jo lähtöä. Vaihdoimme miehen kanssa muutaman sanan hänen samalla valmistautuessaan lähtöön Kilpisjärven suuntaan. Me vielä mietimme mihin laitamme seuraavan yön leiripaikan. Meekonjärvi ja Meekonlaakso oli huikean kaunis paikka! Mielestäni kaunein paikka koko vaelluksen aikana.

Sade ja sumu hellitti juuri sopivasti, kun lähestyimme Meekonjärven autiotupaa. Koko päivänä ei oltu paljon maisemia ihasteltu, koska sumu oli kietonut kaikki allensa.

Meekonjärven autiotupa ja puuliiteri.

Tää tyyppi! ❤️

Ramin tutkiessa maastoa ulkona, mä nukahdin autiotuvan laverille siihen ihanaan lämpöön. Lämpö tuntui petollisen hyvältä tihkusateessa vaeltamisen jälkeen. Rami kuitenkin sai minut maaniteltua takaisin ulos. 🙂 Mietimme lähtisimmekö jatkamaan matkaa pidemmälle Pithsusjärvelle, vai laitammeko leirin johonkin mukavaan paikkaan aika lähelle tupia. Vaelsimme noin kilometrin matkan joen toiselle puolelle Meekonjärven varusutuvan läheisyyteen. Joki ylitettiin siltaa pitkin, jonka alta meni pauhaava koski. Upea paikka!

Teltta: Fjällräven Akka 2 (lainasssa)

Makuupussit: Rab (Elinan – mukavuuslämpötila naiset -5°C, Ramin – mukavuuslämpötila miehet -8,5°C), Makuualustat: Thermarest (Elinan, Ramin)
*Tuotteet ostettu Scandinavian Outdoorista alennuksella

Autiotuvalta lähtiessämme aloin olla jo aika nälkäinen ja silloin kun olen nälkäinen, olen kiukkuinen. Yritin siinä vähän mykkäkoulua ja marttyrointia, mutta Rami onneksi tiesi, että tarvitsen vain ruokaa, joten äkkiä leiri pystyyn ja ruoka tulille. 😀 Emme siis jatkaneetkaan pidemmälle, vaan päätimme laittaa teltan pysytyn puron lähelle upealle maisemapaikalle. Lapissa parasta on se, että vettä on ihan joka nurkalla eikä sitä tarvitse kantaa mistään. Vesi on purosta otettaessa ihanan raikasta (=kylmää) ja maistuu ihanalle. Lisäksi vesi on ihan puhdasta ja kirkasta. Emme lainkaan kyseenalaistaneet onko vesi juomakelpoista vai ei, kun se oli niin puhtaan näköistä ja maistui hyvältä. Vatsakaan ei oirehtinyt mistään, joten sen täytyi olla puhdasta.

Nälkäistä muijaa ei paljoo naurata.

Ruuan jälkeen ihan erinäköinen naama. 🙂

Ilta meni taas hujauksessa ja kohta oli pimeää. Kömmimme tunnelmalliseen telttaan, jonka katosta roikkui otsalamput. Niin hyvä olla. Vieressä oma tukipilari, peruskallio, sielunkumppani ja paras mahdollinen retkikaveri. Uni tuli samaan aikaan kun pimeys laskeutui Meekonlaaksoon. Tämä maasto oli sen verran pehmeää, että nukuin kuin tukki aamuun asti.

Joku lukijoista kysyi toimiko erämaassa puhelin. Olimme päättäneet sulkea puhelimet heti vaelluksen alussa, joten ihan varmaksi en osaa sanoa mihin asti erämaata verkko yltää, mutta käsittääkseni Saarijärvelle asti on kenttää ja muutamissa korkeissa paikoissa saattaa olla kenttää. Käytin puhelinta vain kuvien ottamiseen silloin kun en jaksanut kaivaa kameraa repusta.