Ajatuksia motivaatiosta

Tässä välitilassa hengaillessa on ollut aikaa miettiä asioita. Olen miettinyt suhdettani urheiluun ja vartalooni. Ja sitä mihin kaikkeen muuhun nämä heijastelevat. Tähän mietiskelyyn sysäsi myös MeNaiset Sportissa oleva haastattelu. Lehti tuli tänään ulos.

Nettiversiossa myös pieni juttu.

Miksi urheilen? Mä urheilen, koska pidän siitä. Eniten rakastan juoksemista ja treenejä ulkona. Toistan itseäni, mutta ulkona urheillessa tai ihan vain kävellessä on ajatuksille enemmän tilaa. Ulkona oleminen tekee ihmiselle hyvää. Sen takia mä ihan oikeasti nautin työmatkaurheilusta säällä kuin säällä. Pitää vain osata pukeutua oikein. Salitreeneihin minun on välillä vaikea saada itseäni motivoitumaan, mutta jos kroppani reistailee (tai muutenkin) löydän kyllä salitreenistäkin iloa ja saan löydettyä niistä itselleni sopivia juttuja. Tykkään siitä tunteesta, että jaksan nostaa asioita ja jaksan tehdä. Lapset joskus kysyivät miksi käyn salilla. Vastasin, että tykkään siitä ja on kiva olla vahva, koska silloin jaksaa kantaa kauppakasseja ja nostella lapsia ilmaan.

Motivaatio. Mikä saa mut treenaamaan päivästä ja vuodesta toiseen? Moni kysyjä olettaa, että treenaan ulkonäön vuoksi tai muokatakseni vartaloani tietynlaiseksi. En kyllä jaksa uskoa, että sellainen syy saa ihmisen tekemään jotakin vuodesta toiseen. Mua motivoi urheilussa siitä saatava hyvä olo. Jaksan paremmin, voin paremmin, olen tasapainoisempi, kun urheilen. Tällä viikolla luin artkikkelinkin siitä, miten urheilu toimii masennukseenkin paremmin kuin lääkitys. Enkä tässä nyt halua mitenkään väheksyä masennuslääkkeitä, niiden syöjiä, tai kyseenalaistaa masennuslääkityksen tarvetta. Veikkailen, että näissä artikkelin tapauksissa kyse on lievästä masennuksesta. Pitäisiköhän mun sanoa tässä nyt blogini otsikkoni mukaisesti, että olen endorfiinikoukussa. 😀

Mikä urheilulaji? Joku ihana ihminen oli kommentoinut tuohon MeNaiset Sportin nettijuttuun näin:

Endorfiinikoukussa on kyllä virkistävä poikkeus fitness-omanapa-blogien joukossa. Kun kolmen lapsen äiti treenaa, aikataulut tuottaa väistämättä sovittelemista. Kiinnostavaa on myös kuntosalitreenin ja juoksutreenien sovittaminen. Monelle se on joko tai. Maratoonarillakin voi olla firnessurheiljan kropppa!

Tuon kommentin jälkeen muistin sen, miten olen ennenkin ajatellut. Mä haluan tehdä kaikkea. Haluan kokeilla erilaisia lajeja ja hörhötä vähän joka suuntaan. Vaikka juoksu on mulle se rakkain laji, haluan kuitenkin käydä salilla, pyöräillä, uida ja välillä vaan olla möllöttää. En saa itsestäni mitenkään tehtyä juoksijan näköistä, siis sellaista vähärasvaista laiheliinia, koska mä nyt vaan tykkään a) syödä, b) käydä salilla. Jos mulla olisi enemmän aikaa, kokeilisin järjestelmällisesti kaikki mahdolliset lajit läpi. Tai miks mulla ei olisi aikaa. Jos vaan aloittaisi?

Minäkuva, koko paketti. Tämä on se vaikein osuus. Mieli, vartalo, kokonaisuus. Aivan jäätävä paketti ja siinä onkin paljon käsiteltävää, että kokonaisuus olisi itselleen mieluinen. Emme tule koskaan valmiiksi. Haluan olla hyvä muille ja itselleni, se on lähtökohta. Haluan pysyä avoimena, iloisena ja ihmettelevänä. Haluan toistaa itselleni epäilevinä hetkinä, että minä olen ihan hyvä juuri tällaisena, juuri nyt, eikä sillä ole väliä miltä ulkoisesti näytän. Enhän minä ajattele muistakaan ihmisistä, että toisen pitäisi olla laihempi, lihavampi, kiinteämpi – mitä ikinä. Miksi vaatisin sitä itseltäni? Vartaloihanne minulle on sellainen, joka näyttää ryhdikkäältä ja sporttiselta. Väliä ei ole sillä kuinka lihaksikas on, koska kotoinen olo omasta vartalosta näkyy ulospäin.

Rakastetaan itseämme ja toisiamme.

Hirveän monta postausaihetta odottaa sopivaa hetkeä, että saisin aikaa naputella ja syventyä asioihin. Ehkä lomalla? Kommenttiboksiin saa heittää postaustoiveita, kysymyksiä, ajatuksia, mitä tahansa. Te lukijat olette mulle se syy miksi teen tätä. Kiitos! <3

<3, Elina