Perjantaina tapasin vihdoinkin osan ihanista FitFashion-bloggaajista. Meitä on täällä varsin kirjava joukko bloggaajia – nuoria, vähän vanhempia, fitness-ihmisiä, kestävyysurheilijoita, lifestylebloggaajia, hyvinvointiin keskittyviä. Parasta tässä blogiportaalissa on juuri se, että meitä on näin moneen lähtöön. FitFashion myytiin tuossa vähän aikaa sitten A-lehdille ja tämä olikin oikeastaan se syy, miksi me perjantaina tapasimme. Pääsimme tapaamaan A-lehtien tyyppejä, siis niitä, jotka tekee hirveästi töitä sen eteen, että meidän työ olisi mahdollisimman helppoa ja yhteistyökuviot sujuisivat ongelmitta. Mahtavaa porukkaa kaikki: bloggaajat, entiset omistajat ja A-lehtien tukijoukot. Mulle jäi hyvä fiilis perjantaista. Oli kiva nähdä muita bloggaajia ja vaihtaa fiiliksiä ja näkemyksiä bloggaamisesta. Kivaa oli myös se, että sai antaa palautetta ihmisille, jotka vastaa portaalin asioista. Mikäli sinä haluat vaikuttaa portaalin kehitykseen, osallistu kyselyyn FitFashionin etusivulla.
Tällainen posse. AIka upeeta, eikö?
En ehtinyt jutella kaikkien kanssa. Olin jotenkin vähän epäsosiaalisella päällä. Tulin tilaisuuteen suoraan töistä, ihan ryönäisenä ja väsyneenä ja ajatuksissa jo mökille lähtö.
Olin tilaisuudessa liehuhousuissa, tavisneuleessa ja kiilakorkosandaaleissa.
Olen tainnut joskus kirjoitella itsetunnosta ja siitä kuinka olen vähitellen ruvennut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Tuollaiset tapahtumat, joihin tulee paljon uusia ja outoja ihmisiä, ovat mulle vähän vaikeita. Mulle tulee jo ennen lähtöä alemmuuskompleksi. Sitten jos mä kuitenkin pääsen tilanteen kanssa sinuiksi, niin jälkikäteen mulle tulee sosiaalisen tilanteen krapula. Olen jälkeenpäin sitä mieltä, että olin liian äänekäs, liian kärkäs, LIIKAA.
Nykyisin näitä krapuloita tulee harvemmin, koska mä nyt olen vain tällainen enkä muuksi muutu. Tai toki haluan vähän muuttua ja kasvaa ihmisenä, mutta noita tilanteita on oikeastaan turha jälkeenpäin kauheasti ylianalysoida. Haluaisin, että kaikki ihmiset tykkäisivät musta, mutta mun on vain hyväksyttävä, että kaikki eivät koskaan tule tykkäämään.
Viikonlopun aikana tuli pohdittua jos jonkinmoista asiaa, siksi nyt pinnalla taas vähän tällaista syvällisempää asiaa.
Tapahtuman jälkeen ulkona mua odotti täyteen pakattu auto. Hyppäsin kyytiin ja ajelimme mökille viikonlopun viettoon yllä olevan kuvan maisemiin. Mökillä sielu lepää. Heti niin hyvä olo näissä maisemissa.
Saimme seuraa ystäväperheestä.
Ihana viikonloppu, ihanat ystävät! Ja sit vielä kaksi viikkoa arkea ennen lomaa. Tai en mä tiedä voiko tätä arjeksi kutsua, jos muu perhe on lomalla.
Et ollut yhtään liikaa perjantaina!! Olit ihana, kaunis, oma itsesi!! <3
Mä tiedän kyllä tarkalleen mitä tarkoitat tolla! Mäkin oon potenut noita samanlaisia krapuloita ja myös toisaalta jännittänyt tilanteita etukäteen.
Mutta nykyään ajattelen, että okei, jos mä puhun kovaa (huudan), nauran paljon, säädän ja sähellän, niin sitten teen niin. Se on osa mua. Älä säkään pode krapulaa turhaan. Olet ihana, vaikkei vielä edes kunnolla tunneta! <3
Voi kiitos! 🙂
Välillä unohdan krapuloida ja silloin elämä on paljon helpompaa. Ei pitäisi olla itselleen niin ankara. Antaisi vaan tilanteiden viedä ja antaisi itsensä vain olla sellainen kuin on.
Säkin oot ihana! <3 Oot mun kestoinspiroija monessa mielessä. Susta huokuu sellainen ihana energia ja aitous.
Kiitos tästä kirjoituksesta! Mulla on myös ennen ollut samanlaisia tuntemuksia. Hävetti, että oon niin äänekäs yms ja pelkäsin, että muiden mielestä olen outo. En tiedä miten mun ajattelu vähitellen muuttui mutta nykyään tulee näitä tilanteita enää melko harvoin. Sä oot uskomaton nainen ainakin tän blogin perusteella, toivottavasti muistat sen 🙂
Mä luulen, että nämä olot tulee silloin kun itsetunto on jostakin syystä heikoilla. Silloin kun viihtyy omissa nahoissa kaikin puolin, niin tällaista asiaa ei edes tarvitse miettiä.
Kiitos ihanasta kommentista! 🙂 Sait mulle hymyn kasvoille. 🙂
Sosiaalisten tilanteiden pelko on kovin yleistä. Jos se haittaa liiaksi arkipäivää, lääkäri tai psykiatri voi määrätä siihen SSRI-lääkityksen tai tilannekohtaisen lääkityksen.
Onneksi tämä ei haittaa elämääni ja pystyn kohdata erilaisia tilanteita ihan hyvin. Vaikka tilanne tuntuu etukäteen vaikealta tai epämieluisalta, se saattaakin olla kiva sitten lopulta. 🙂
Komppaan Monnaa – et ollut mitään liikaa 🙂 Vaikutit todella sydämelliseltä ja fiksulta naiselta 🙂
Mutta ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat – mä oon pohjimmiltani tosi ujo ja joskus jännitän hirveesti sitä, vaikutanko liian hiljaiselta, ettei mua pidettäs outona tai ylimieliseltä… Vaikka oon oppinut vanhemmiten tulemaan ulos kuorestani, oon alkanut stresaamaan, oonko liian päällekäyvä tai äänekäs 😀 Vaikka tavallaan tiedän, etten ole sitä 🙂 Perjantaina huomasin, että mulla ajatukset pätki jatkuvasti, kun oli niin rankka viikko takana ja aivot oli varmaan jääneet jonnekin työpaikalle, mutta päätin, etten anna itseni pilata iltaa itseltäni miettimällä liikaa, vaikutanko ihan pöllöltä vai en 😀
Usein me tosiaan nähdään itsemme niin eri silmin kuin muut – ja pitäisi yrittää oppia niiltä muilta 🙂 Jos ainakin pystyis päästämään ittensä vähän helpommalla joku päivä 😀
Voi kiitos! Ja samoin, olet oikein herttaisen ja sydämellisen oloinen tapaus! 🙂
Tuota ylimieliseksi leimautumista mäkin monesti mietin, jos ei ole sellainen olo, että jaksaisi ihan hirveästi jutella tai osallistua. Mä mieluusti kuuntelen ja seurailen epäsosiaalisena päivänä, mutta toivoisin, että kasvoni viestii sellaista osallistumista ja kiinnostusta eikä jotain muuta mitä en tarkoita.
Niinpä! Ei pitäisi liikaa jäädä miettimään tilanteita jälkikäteen. Kuten mäkin sanoin heti aluksi, tapaamisesta jäi hyvä fiilis. Sen pitäisi riittää, eikö? 🙂
Sä kuvasit noita ajatuksiasi sosiaalista tilanteista samoilla sanoilla kuin mä olisin voinu. Luulin että oon ainoa 3-kymppinen. Tai siltä on tuntunu. Krapulalta se just tuntuu. Sitä pitäisi yrittää olla puheliaampi ja avoimempi ja sitten kun viimein onnistuu ja pääsee siihen rentoon tilaan, sekään ei oo sitten hyvä.
Onneks iän myötä tosiaan helpottaa mutta en tiedä pääseekö tästä kokonaan koskaan. Ehkä sen kanssa oppii vaan elämään ja varmaan kyllä onkin oppinu.
M
Mä luulen, että tämän kanssa voi oppia elämään. Jos pystyisi antaa itselleen luvan olla aina sellainen kuin kussakin tilanteessa hyvältä ja luonnolliselta tuntuu.