HHM juoksukertomus

Olen koko päivän pyöriskellyt tunnekuohuissa. Eilen oli niin huikea päivä monessa mielessä.

Hilasin itseni heimon alkulämpöön puoli kymmeneksi. Koukkasin kyytiin ystäväni Marun. Marssin paikalle huulet punattuina ja aivan kamalan jännittyneenä. Muutkin jännittivät. Punaiset huulet piti olla heimonaisten tunnusmerkki, mutta mä taisin olla ainoa (dorka), joka toteutti tämän.

Ei jännitä yhtään.

En ollut yksin tunteineni.

Ryhmäpaine oli lähtenyt ihan käsistä. Ensin yksi postasi Instagramiin kuvan nestetankkauksesta, toinenkin ryntäsi kauppaan hakemaan tankkausjuomaa. Sitten ilmestyi feediin kuva juomapullovyöstä, apua ehkä mäkin tarvitsen. Lippis? Kai sellainenkin pitää olla? Nyt pitää tankata hiilareita, että jaksaa juosta. Olenkohan mä nyt syönyt tarpeeksi? Eräs heimolainen kertoi yöllä syöneensä kattilasta suoraan kylmää pastaa. 😀 Välillä yritimme rauhoitella toisiamme, että olemmehan me nyt ennenkin juosseet.

Ooppera-talon amfiteatterilta lähti alkulämpöhölkkä Töölönlahden ympäri. Vessareissu ja kamojen heittäminen tavarasäilytykseen verotti aikataulusta viisi minuuttia, joten jouduimme juosta porukan kiinni. Sen jälkeen teimme aiemmista treeneistä tutut kuviot – spidermaneja, syvää kyykkyä, keskivartalon aktivointia ja muutama yhden jalan kyykky. 

Sitten vielä hätäiset puskapissat ja maaliviivalle. HUI! Musat korville ja täysi keskittyminen päälle. Meitä oli viivalla muutaman naisen rypäs, ensimmäinen kilometri taidettiin mennä yhtä matkaa, mutta sitten kaksi nopeaa naista otti kaulaa ja meni menojaan. Minä ja Ella jäimme toistemme turvalliseen seuraan. Mitään emme tainneet puhua moneen kilometriin. Heitettiin välillä femmoja ja tarkisteltiin tuleeko toinen mukana ja aistimme toisistamme onkohan vauhti hyvä. Vähän kuin vuorovedoin kiritimme toisiamme, tai sellainen tunne mulle jäi. Oli tarkoitus juosta karvan alle viiden minuutin kilometrivauhtia koko matka. Jo heti ensimmäisten kilometrien aikana tunsin kropastani, että ei tule onnistumaan. Väkisin yritin kuitenkin. Viiden kilometrin kohdalla tuntui, että tästä ei tule mitään. Pääsenköhän mä edes maaliin. Hapenoton kanssa oli ongelmia. Se taisikin olla se ainoa ongelma. En saanut koko matkan aikana vedettyä nenän kautta henkeä, vaan jouduin hengittämään suun kautta koko ajan. Suun kautta hengittäminen kuivasi kurkkua ja välillä tuntui, etten saanut vedettyä happea ihan perille asti ja piti haukkoa henkeä. Nenä oli siis ihan totaalisen tukossa. Yritin tehdä kaikkeni, että olisin saanut nenän auki, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vetäessäni happea nenän kautta sisään, sieraimet menivät kiinni. Tämä siis paheni metsässä, joten ehkä tämä on jotain allergiaa?  Yritin unohtaa koko asian ja keskittyä jaksamaan.

Käytin itseni motivoimiseen tällä kertaa tosi monenlaisia kikkoja, niitä nimittäin tarvittiin. Ajattelin koko ajan jäljellä olevaa matkaa lyhyenä. “Enää kaksi kolmasosaa jäljellä, puolet jäljellä, loppumatkaan menee tätä vauhtia enää puoli tuntia, neljä kilometriä on naurettavan lyhyt matka…” 

Puolessa välissä matkaa tajusin, etten mitenkään pysty saavuttamaan tavoitetta, eli loppuaikaa 1:45. Yritin pitää vauhtia kuitenkin reippaahkona (n. 5 min/km), ettei tarvitsisi koko päivää viettää reitillä. Juoksu ei missään vaiheessa tuntunut siltä miltä se parhaimmillaan kisassa voi tuntua. Koko matka oli yhtä taistelua ja psyykkaamista. Teki mieli keskeyttää, mutta ne ajatukset katkaisin tosi nopeasti. En halua tuottaa itselleni pettymystä, enkä myöskään valmentajille. Keskeytysajatukset tulivat mieleen, koska olin niin pettynyt tajutessani, että tavoite on tällä kertaa minulle mahdoton. Sykekin huiteli salettiin taivaissa. Sitä en pysty nyt tarkistamaan, koska sykevyö on ollut sopivasti kuukauden verran rikki.

Näin tuskaiselta se näytti, kunnes huomasin valmentajan. Ilme muuttui heti ja asentokin parani. 😀

Maaliin päästyäni olin tosi onnellinen. Se on nyt ohi! Aikaa ei tarvitse hävetä ja syyt siihen, etten saavuttanut tavoitetta, olivat ainakin itselleni helposti selitettävissä. Hyvin nopeasti päätin, että olen vain ja ainoastaan tyytyväinen tulokseen. Tiedän kuitenkin, että tavoite on mahdollinen hyvänä juoksupäivänä ilman nuhaa ja hapenottovaikeuksia.

Kello pysähtyi maaliviivalla ajassa 1:47:57 (nettoaika).

Odotellaan vielä viimeisiä maaliin.

Valmentajat, paitsi Ville

Yrittävät olla tosi pelottavan näköisiä ja kivinaama itse virnuilee, Joonas siis. 😀 

Me ollaan heimo! Voi vitsit! Nyt se on sitten ohi. Projekti sai arvoisensa päätöksen kisapäivän iltana. Naurattaa kun niitä illan läppiä ja muuveja miettii, mutta sitten heti toisena hetkenä itkettää. On ihan älyttömän kiitollinen mieli. Tämä oli ihan mieletön kevät! Mikä tilaisuus tutustua noin moneen aivan ihanaan ihmiseen ja saada kokea kaikki tämä – valmennus, kuvaajat, adidaksen tyypit ja tietenkin heimo. Meistä hitsautui ihan mielettömän hyvä porukka eikä Instagram-hypetys ollut yhtään yliampuvaa. Meillä oli oikeasti ihan mielettömän kivaa! Eikä tämä voi jäädä tähän, eihän me toisistamme päästä. Olemme jo osan kanssa sopineet seuraavan yhteisen tavoitteen. Yhteydenpito ja yhteislenkit jatkuu.

I love you adidasheimo, all of you. <3

Kuvat: Adidas / Pasi Salminen & Joonas Laurila