Olen käyttänyt viime aikoina ihan liikaa aikaa ja energiaa murehtimalla mitä kaikkea en voi jalan takia tehdä. Kyllähän se harmittaa aika rankastikin, koska jalka ei nyt vain osoita paranemisen merkkejä, päin vastoin. Työpaikan etuna saatu sairauskuluvakuutus päättyi opintovapaan alkaessa, joten olen nyt kunnallisen terveydenhuollon varassa. Kunnallista puolta tuskin kiinnostaa minun takareisivaivani, jos pystyn kävelemään vaikkakin pienen kivun kanssa.
Urheiluvammoihin suhtautuminen vaatii aina paljon kärsivällisyyttä ja positiivista asennetta. Jalan ollessa kipeä, kaipaa eniten juuri sellaista treeniä ja tekemistä, joka vaatisi tervettä jalkaa. Käden ollessa kipeä harmittelee juuri niitä asioita, joita ei käden vuoksi voi tehdä. Ja niin edelleen. Olen yrittänyt vuosien varrella opetella iloitsemaan niistä asioista, joita vammoista huolimatta pystyn tekemään. Elämässä muutenkin pyrin siihen, että löytäisin aina ilonaiheita kuin keskittyisin pelkkään murehtimiseen. Olen kova huolestumaan ja murehtimaan – Murheiden summa on aina vakio. Urheiluvammat ovat opettaneet minulle, että aina voi tehdä jotain. Harvoin on ainakaan kovin pitkiä aikoja niin kipeä, ettei minkäänlainen liikunta onnistu. Nyt täytyy myöntää, että kärsivällisyys ja positiiviset ajatukset alkavat olla loppuun käytettyjä tämän, jo puolitoista vuotta kestäneen, jalkavamman kanssa.
Tarvitsisin kipeästi jonkin tavoitteen, joka motivoisi minut säännöllisesti liikkeelle. Tänään kävin pitkästä aikaa uimassa Speedo-jengin kanssa. Ollaan elvytelty tiistaiaamun uintitreenirutiinit taas henkiin. Uiminen on kivaa ja uimisessa mulla on paljon opittavaa ja sitä pystyn sentään tekemään! Voisin nyt keskittyä uimiseen ja treenaamaan salilla niitä juttuja, joita pystyn siellä tekemään. Kaivaisin taas jostakin sen nukkuvan positiivisen asenteen esiin ja ymmärtäisin, että asiat on kuitenkin aivan hyvin.