*Bodom Trailin osallistumisoikeus saatu
Viime viikon torstaina sain idean, että haluaisin osallistua pitkästä aikaa juoksukilpailuun. Eikä ihan mihin tahansa, vaan polkujuoksukisaan ja vieläpä Bodom Trailille. Muutamaa hetkeä myöhemmin minulla oli osallistumisoikeus sähköpostissa ja fiilis korkealla.
Tutustuin polkujuoksuun aika tarkalleen kahdeksan vuotta sitten. Rakastuin lajiin välittömästi. Tuota ennen olin juossut jo vuosia ja vasta tuolloin juoksin ensimmäistä kertaa poluilla. En ollut ymmärtänyt, kuinka ihana ja eri laji polkujuoksu voi olla. Olin myös kolunnut monet juoksutapahtumat, mutta polkujuoksutapahtumissa oli aina aivan erityisen ihana tunnelma. Vaikka moni kilpailee poluilla ihan tosissaan, niin silti kaikki pingottaminen ja totisuus puuttuu.
Viime vuodet on mennyt enemmän ja vähemmän erilaisia vammoja parannellessa. Tähän väliin syvä huokaus. Olin jo vähällä luopua toivosta, että pääsisin vielä joskus palaamaan juoksun pariin. Aina edellisen vamman parannuttua ilmaantui uusi.
Tänä keväänä olen tehnyt varovaista paluuta rakkaan lajin pariin. Olen kasvattanut lenkkien pituutta aina vähän kerrallaan ja yrittänyt tehdä asiat kerrankin järkevästi. Siksi uskalsin ilmoittautua kisaan.
Juoksukengät: Lowa Fortux
*varusteet saatu
Ennen starttia – kiputuntemuksia pohkeessa!
Kisaan valmistautuminen meni vähän niin ja näin. Kisapäivän aamuun heräsin vajaan kuuden tunnin unien jälkeen. Edellisillan olin hoitamassa siskon lapsia ja keikka venähti yli puolen yön. Olo oli kaikesta huolimatta virkeä ja yllättävän rento ollakseen kisapäivä. Söin tavallisen aamiaisen ja yritin kiinnittää huomiota nesteytykseen.
Heidi nappasi minut jo kahdeksalta aamulla kyytiin. Join matkalla aamukahvini ja yritin saada elektrolyyttijuomaa juotua. Lähtöaikataulu meni vähän tiukille, kun priorisoin unta. Oli vähän turhankin rento olo eikä jännittänyt yhtään.
Kisapaikalla oli tullessamme vielä aika rauhallista. Porukkaa valui vähitellen paikalle ja tunnelma kohosi sitä mukaa. Vaihdoimme kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Ilma oli paras mahdollinen – kuulas ja aurinkoinen kevätpäivä. Ei yhtään kuuma.
Lähtöön oli vielä hyvin aikaa ja pohdimme lämmittelemmekö ennen kisaa. Ensin ajattelimme, että lämmittelemme sitten matkalla ja otamme alun rauhassa. Mutta koska aikaa oli, niin päätimme heittää pienen lämmittelylenkin. Lämmittelylenkillä huomasin kauhukseni, että oikeassa pohkeessa tuntuu kipua. Olin huomannut pohkeesssa tuntemuksia keskiviikkoisen räjähtävän vetotreenin jälkeen, mutta sivuutin sen tuntemukset lihaskipuna. Nyt kipu tuntui kuitenkin erilaiselta, joten se pisti mietteliääksi. Olin saanut uudet polkujuoksukengät testattavaksi, mutta tässä kohtaa en uskaltanut ottaa riskiä ja juosta pakasta vedetyillä kengillä. Heidin peräkontista löytyi minulle tutun merkin polkujuoksukengät, joilla päätin lähteä viivalle.
Ennen lähtölaukausta tein vielä pohkeille venytyksiä ja hieroin pohkeesta pahimpia jumeja pois. Nyt se jännitys sitten iski, mutta ihan toisista syistä kuin olin ajatellut.
Startista maaliin saakka
Ilman Heidiä olisin varmaan missannut startin. Niin ajatuksissani venyttelin pohjetta, kun juoksijoita kuulutettiin lähtökarsinoihin. Asetuimme vähän turhan nopeiden juoksijoiden karsinaan. Letka lähti liikkeelle aika maltillista vauhtia. Jalka kuitenkin tuntui sen verran ikävältä, etten uskaltanut pitää kummoista vauhtia, saati kiristää tahtia, koska jokainen kovempi ponnistus tuntui viiltävänä kipuna pohkeen alaosassa.
Ajattelin juosta ihan rauhassa ja kuulostella, joudunko jättää kisan kesken. Kehotin Heidiä juoksemaan omaa vauhtiaan ja jättämään minut matkasta. Heidi kuitenkin jäi seurakseni kuulostelemaan, josko kipu häviäisi. Seuraavaksi minulle tulikin sitten pissahätä (ei mennyt ihan maaliin se nestetankkaus) ja jouduin pistäytyä puskapissalla. Samalla trikoisiin kiinnitetty numerolappu irtosi ja jouduin sitä askartelemaan paikoilleen. Että näin.
Tuntemukset eivät hävinneet ja koska jouduin vähän väliä vaihtamaan kävelyyn, kannustin Heidiä menemään omaa tahtiaan. Minua huolestutti, että Heidille tulee vilu shortseissaan. Heidi puolestaan huolehti selviänkö pois, jos kipu menee pahemmaksi. Vakuuttelin, että minusta ei tarvitse huolehtia, että nyt menet vain. Onneksi Heidi totteli. 😀
Jatkoin matkaani jalan tuntemuksia kuulostellen. Kaikki pienetkin ylämäet täytyi kävellä eikä jalalla uskaltanut ponnistaa yhtään voimakkaammin. Harmitti ja huolestutti ja mietitytti, että mikä olisi nyt järkevää ja mitä minun kannattaisi tehdä, etten joutuisi kuntoutushommiin. Alunperin olin ajatellut, että juoksisin 21 kilometriä, mutta nyt mietin selviänkö edes 12 kilometristä.
Kaikesta huolimatta nautiskelin maisemista ja luonnosta olosta, vaikka kilpailu ei nyt kohdallani mennyt ollenkaan niin kuin olin toivonut. Ihastelin hyviä järjestelyitä ja hyväntuulisia toimitsijoita. Hienoa, että reittimerkit on vaihdettu muovinauhoista uudelleenkäytettäviin keppeihin eikä matkan varrella tullut ainuttakaan geeliroskaa vastaan. Myös autojen määrää tapahtumapaikalla oli saatu vähennettyä yhteisten bussikuljetusten ansiota. Hienoa!
Puolivälin paikkeilla jalka tuntui jonkin aikaa vähän paremmalta tai sitten maastossa oli pidempi tasaisempi pätkä. Kaksi kilometriä ennen maalia jouduin vähän väliä vaihtaa taas kävelyyn ja kipu tuntui vaan pahenevan. Tiesin lähestyväni maalia, kun tapahtumapaikan kuulutukset kuuluivat koko ajan selvemmin.
Pääsin kuin pääsinkin kuin pääsinkin ehjänä maaliin, jossa Heidi jo olikin. Istuskelimme nurmikolla syömässä maalitarjoiluja ja vaihtamassa kuulumisia muiden juoksijoiden kanssa.
Tapahtuma oli ihana ja minulle jäi kaikesta huolimatta hyvä fiilis!
Ps. Nyt kolme päivää juoksun jälkeen jalka on jo paljon parempana. Olen antanut jalalle lepoa ja olen syönyt buranaa. Toivottavasti selvisin säikähdyksellä ja pääsen vielä tänä kesänä juoksemaan.
