Meillä ei ole autoa, joten retkelle lähteminen vaatii aina erityisiä järjestelyitä. Ikävä luontoon on ollut kova eikä lähiluonto tunnu poistavan tuota ikävää. Saimme Ramin äidiltä autoa lainaan ja suuntasimme eräällä viikolla oikein kahteen kertaan luontoon vähän lataamaan. Ensin kävimme arkipäivänä työpäivän jälkeen ja viikonloppuna yöksi.
Luonto on ihmeellinen parantaja, vaikkei olisi erityisiä huolia tai murheita, luonnossa olo kevenee. Tuolloinkin lähdimme heti työpäivän päätteeksi ajamaan kohti Nuuksiota. Työviikon viimeisenä askareena haastattelin erästä suomalaista suuruutta. Olin jännittänyt haastattelua. Haastattelu meni hyvin, mutta keho jäi siitä ylikierroksille, lisäksi seuraavan viikon pitkä to do -lista pyöri kovasti mielessä.
Automatkan aikana minulle tuli matkapahoinvointia. Ihmeellistä. En muista vuosiin kärsineeni pahoinvoinnista. Luovutin, laitoin silmäni kiinni ja nukahdin. Heräsin pienten torkkujen jälkeen Haukkalammen parkkipaikalle johtavalla tiellä. Olo oli vieläkin vähän kireä enkä oikein ollut edes innoissani lähdössä metsään. Sää vastasi mielialaa: harmaa.
Nostimme rinkat selkään ja lähdimme kävelemään kohti leiripaikkaa. Kävelimme kaikessa rauhassa. Aluksi pulputin Ramille kaikki mielen päällä painaneet asiat ja sen jälkeen pystyin keskittymään läsnäoloon. Metsässä käveleminen on minulle meditaatiota. Huomaan, että metsässä osaan avata aistit ja olla vain siinä hetkessä. Kuuntelin lintujen kuorolaulantaa, puiden huminaa tulessa, nuuhkin auringossa paahtuneiden havunneulasten tuoksua ja paikoitellen märkää maata. Aurinkokin ilmestyi näkyviin. Leiripaikkaa lähestyessä haistoin nuotion tuoksun. Matka leiripaikalle on lyhyt, mutta jo tuossa ajassa tunsin kehossani, miten hyvää se minulle teki. Syke laski, huolet eivät enää tavoittaneet ja tilalle tuli suorastaan onnellinen olo.
Oli ihana viettää iltaa luonnossa oman rakkaan kanssa. Kerrankin oli aikaa jutella aivan rauhassa ilman häiriötekijöitä. Yksi metsässä vietetty yö tuntuu kuin olisi ollut viikonlopun poissa kotoa.
