Mitä paino minulle merkitsee?

Anna-Maria haastoi hyvinvointibloggaajia kirjoittamaan, mitä paino meille merkitsee. Rupesin pohtimaan asiaa oikein pitkän kaavan kautta.

Kirjoitin jokin aika sitten ruokapäiväkirjan pitämisestä ja ajatuksistani, jotka syntyivät sen seurauksena. Ymmärsin, että aika moni asia on viimeisten vuosien aikana muuttunut. Ennen urheilullinen ulkomuotoni merkitsi minulle tietynlaista menestystä ja onnistumista. Silloin en myöntänyt sitä, mutta hain kehollani ja kaikella tekemiselläni hyväksyntää. Tein paljon asioita. Niin paljon, että uuvuin. Suoritin elämää peittääkseni sisimpäni. Klassisesti juoksin pakoon ajatuksiani.

Kuten tuossakin postauksessa sivusin sitä, että olen tehnyt valtavasti töitä, että pystyisin hyväksymään itseni tällaisena ja samalla myös muut ihmiset juuri sellaisina kuin he ovat. Tie ei todellakaan ole ollut helppo. Ihmisen ulkokuori harvoin kertoo edes pientä osaa totuudesta. Ulkoapäin ei voi päätellä, kuinka suuria kamppailuja ihminen sisällään käy läpi, tai minkälaisia asioita hänen elämässään on meneillään.

“En ole koskaan laihduttanut”

Väitin pitkään ylpeänä, etten ole koskaan laihduttanut. Ajattelin tuolloin, että laihduttaminen tarkoittaa kalorien laskemista ja painon pudottamista. En ole koskaan laskenut kaloreita, mutta olen liikkunut pitääkseni painoni tietyssä lukemassa ja söin kurinalaisesti vain niitä ruokia, jotka olivat mielestäni terveellisiä.

Olin nuorempana luonnostaan tosi hoikka. En lihonnut, vaikka söin aivan huoletta. Mulla on aina ollut aika hyvä ruokahalu. En tiennyt ruuasta oikein mitään muuta kuin sen, että syöminen kuuluu elämään. Opin vasta säännöllisen liikkumisen aloitettuani, mitä tarkoittaa hiilihydraatti ja proteiini.

Kasvoin aikuiseksi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Siinä yhteisössä ihannoitiin hoikkaa naisvartaloa. Hyvä rusketus oli vähän kuin meikki, koska meikkaaminen ei ollut sallittua. Hoikka vartalo puolestaan viestitti tietynlaisesta menestyksestä. Ei näitä asioita ääneen sanottu, mutta kuten tiedämme yhteiskunnassa vallitsevat ihanteet ja eri yhteisöjen normit näkyvät hyvin hienovaraisesti ja niitä on vaikea tunnistaa.

Raskausajan suurin pelko oli lihominen

Äidiksi tultuani aloin kiinnittämään huomiota liikkumiseen ja syömiseen. Raskausaikana kriiseilin eniten sitä, mitä raskaus tekee vartalolleni ja tuleeko minusta lihava. Olin todella huojentunut, kun synnytyksen jälkeen paino tippui kuin itsestään raskautta edeltävään painoon. Olen 171 senttiä pitkä ja painoin tuolloin 52 kiloa. Se on aivan liian vähän. Minähän en siis laihduttanut, mutta muuten vaan punnitsin itseni joka aamu yli 10 vuoden ajan ja merkitsin painoni Excel-taulukkoon. Excel-taulukkoon syöttämistäni luvuista piirtyi samanlainen käyrä kuin neuvolassa näytetään lapsen painon kehityksestä. Minulle käppyrän viivan suunta merkitsi onnistumista tai epäonnistumista.

Raskausaikana neuvolapäivät olivat ahdistavia, koska neuvolassa oli joka kerta punnitus. Ymmärrän, että painon kirjaaminen on vauvan hyvinvoinnin seuraamisen kannalta tärkeää, mutta minulla se ruokki syömisähäiriötä entisestään. Valmistauduin neuvolakäynteihin laihduttamalla. Pyrin poistamaan nesteitä kehosta ja syömään mahdollisimman vähän. Kuinka sairasta ja ketä varten tätä tein? Painolla ja sen lukemalla ei ollut neuvolassa mitenkään isoa roolia, eikä sen ääreen jääty ihmettelemään. Se vaan kirjattiin ylös samaan tapaan kuin hemoglobiini tai verenpainelukemat. Minulle se oli neuvolakäyntien jännittävin hetki ja määritti itselleni olinko onnistunut vai epäonnistunut.

Mitä paino minulle merkitsee?

Miina Äkkijyrkkä totesi Maria Veitola yökylässä -ohjelmassa ykskantaan, että: “Olen anorektikko ja alkoholisti, vaikken enää juo ja laihduta”. Luulen ymmärtäväni, mitä hän sillä tarkoitti. Syömishäiriö jättää jälkensä ja vanhoista tavoista on todella vaikea päästä eroon. Vastasin Anna-Marian kysymykseen painosta ja suhteesta siihen enempää miettimättä, että nykyään paino ei merkitse minulle mitään, mutta samaan aikaan se ei kuitenkaan ole yhdentekevää.

Nykyään käyn puntarilla hyvin harvoin. Joka kerta painon näkeminen kuitenkin herättää jonkinlaisia tunteita. Ei se ole vieläkään täysin yhdentekevä asia, vaikka niin haluaisin ajatella. Minun piti pitkään sulatella sitä, että painoni ensimmäinen numero on 6 eikä 5. Paino ei ole onnistumisen mittari, paitsi nyrkkeilijälle tai fitnessurheilijalle, jolle keho on työkalu ja painon pudotus kuuluu lajiin. Paino ei myöskään ole ihmisarvon mittari, vaikka niin pitkään ajattelin.

Vaikka paino herättää edelleen minussa tunteita, suhtaudun omassa kehossani tapahtuneisiin ulkoisiin muutoksiin yllättävän lempeästi. Kävin viimeksi puntarilla ehkä kaksi viikkoa sitten. Jälleen paino herätti minussa tunteita ja toistuvan ajatuskelan. Ensin ajattelin, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja alan taas treenaamaan ihan tosissaan. Menin peilin eteen pyörimään ja totesin, että tältä minä nyt näytän. Ei ole sikspäkkiä eikä sileitä reisiä. On vähän muhkuraa ja mutkaa, mutta näin minä olen onnellisempi. Joka kerta minun täytyy perustella itselleni, miksi en halua enää palata vanhaan. En vain enää halua käyttää niin paljon aikaa vain näyttääkseni hyvältä.

Kehoni on muuttunut hurjasti sen jälkeen, kun otin ensimmäiset askeleet itseni hyväksymisen polulla. Tämä muutos lähti terapian myötä vuonna 2013. Siitä on kulunut nyt kuusi vuotta ja samalla suhteeni liikuntaan on muuttunut. Enää minulla ei ole tarvetta näyttää muille, mihin kaikkeen minä pystyn. Tai kertoa somessa, mitä kaikkea liikuntaa olen harrastanut. Tämän muutoksen myötä myös blogini punainen lanka on kadonnut eikä kirjoittaminen ei ole tuntunut enää ollenkaan samalta. En ole enää se sama Elina, joka olin kohta 10 vuotta sitten. Tuolloin blogin ja somen kautta saamani palaute oli minulle se voima, jonka avulla sain pidettyä itseni pinnalla. Nyt tuntuu, etten enää tarvitse pönkitystä. Pärjään jo itsekseni.