“Lupaa, ettei minun tarvitse enää koskaan juosta”
Tähän puolikkaaseen oli valmistauduttu. Oli juostu koko pitkä talvi ja kevät räntäsateessa, tuulessa ja viimassa, pakkasessa ja auringonpaisteessa. Itsevarmuutta oli enempi kuin ennen. Vuosi sitten juostun puolikkaan jälkeen aika oli jäänyt kaivelemaan. Ajattelin että omaan ennätykseen oli mahdollisuus.
Elinan kokoama ihana juoksuporukka antoi virtaa. Oli ihanaa juosta porukassa.
Kisapäivän lähestyttyä itsevarmuus alkoi pikkuhiljaa hiipua. Kisapäiväksi luvattu helle pelotti ihan oikeasti. En ollut enää ollenkaan varma haluanko ylipäätään lähteä viivalle. Elimistö ei ollut tottunut hellejuoksuihin ja oikeaa jalkaa piinaava piriformislihaksen kipu ei ainakaan vahvistanut itseluottamusta. Päätin kuitenkin lähteä. Rauhoittelin itseäni, että maaliin pääsen vaikka kävellen. On turha lähteä edes yrittämään mitään enkkoja.
Päänsisäinen jyskytys oli kuitenkin kaikkea muuta, ja niinpä kisa-aamuna, itsevarmana muiden ravinaisten kanssa asetuin 1:45 lähtijöiden karsinaan. En ajatellut missään vaiheessa juosta niin kovaa, mutta olihan se nyt hienoa edes hetken kuulua kovien muijien porukkaan!
Juoksu tuntui alussa tosi hyvältä, ensimmäiset kilometrit paahdoin melko kovaa ja sanoinkin vieressäni juoksevalle Mirjalle, että vauhti on minulle ihan liian kova, pitäisi hidastaa. Mutta koska sillä hetkellä tuntui hyvältä, en hidastanut. Juoksu rullasi ja hellekään ei tuntunut ylivoimaiselta. Jokaisella juomapisteellä join vettä ja urheilujuomaa ja heitin vielä yhden kupillisen vettä päähänkin. Tämä tietysti jälkikäteen tuntui inhottavan itsekkäältä, kun kuulin että loppupään juoksijat olivat jääneet ilman vettä.
Suunnilleen kympin kohdalla näin edessä juoksevan Elinan. Päätin ottaa hänet kiinni ja ajattelin että voidaan juosta loppumatka yhdessä. Sanoin Elinalle etten pääse enää yhtään kovempaa. Suunnitelmissa oli juosta loppuun asti rauhallista tahtia ja jos viimeiselle kilometrille jostain ilmaantuu virtaa, niin sitten voin kiristää. Näin päätin mutta toisin kävi.
Elina lähti melkein heti juoksemaan omia juoksujaan ja Mirjakin oli hävinnyt maisemista. Siinä vaiheessa helle oli vienyt minusta kaikki mehut. Tahti vain hidastui ja joka toisella askeleella päätin keskeyttää. Ylämäet oli pakko kävellä, muuten en olisi selvinnyt.
Kauhulla odotin milloin jänikset alkavat juosta ohi. 1:45-jänis oli mennyt jo aikoja sitten. Kohta ohi paineli 1:50-jänis, se, jonka perässä minun oli ollut tarkoitus pysyä. Silloin ajattelin, että kunhan vaan kahden tunnin jänis pysyy takana niin olen tyytyväinen. Ei pysynyt sekään. Viimeisillä kilometreillä ohi meni sekä 1:55-jänis sekä kahden tunnin lippua kantanut jänis.
Melkein loppusuoralla kuulin takaa Annan hihkaisun: ”Maru, sä oot vielä täällä”. Ei ole totta, nyt Annakin menee ohi! Sanoin Annalle ihan tosissaan, että jos maaliin pääsen, niin lupaathan, ettei minun tarvitse juosta enää koskaan. Anna sanoi, ettei tarvi ja hänkin paineli ohi.
Maaliviivan ylitin ajassa 2:02 ja jotain sekunteja päälle. Hoipertelin istumaan kaiteen päälle jonkun miehen viereen. Juttelin hänelle pitkät pätkät, miten kamalaa juoksu oli. Mies hymyili ja vastasi jotain englanniksi. Olo oli maalissa yhtä aikaa helpottunut ja pettynyt. Aika jäi kauas tavoitteesta, mutta helpottunut ja onnellinen olin siitä, etten keskeyttänyt. Ja nyt kun aikakin on jo kullannut muistoja, niin uusi puolikas juoksun lopettamislupauksista huolimatta on suunnitteilla.
Syksyllä nähdään Vantaan tai Espoon puolikkaalla!
Maru
