Aiempien vaellusreissujen jälkeen arkeenpaluu on tuntunut ahdistavalta. Kaikki melu, kiire ja turhuus on ahdistanut ja iskenyt vasten kasvoja irvokkaana kontrastina. Nyt on aivan toinen olo. Yritän kertoa, miksi.
Olen täynnä energiaa ja sisällä kuplivaa onnellisuuden tunnetta. Metsässä ollessa pääkoppa järjestelee kaikessa hiljaisuudessa asiat omille paikoilleen ja olo kevenee. Olo kevenee, vaikkei olisi ollut raskas alunperinkään. Kummallisinta on se, että luonnossa ei ajattele juuri mitään. Aluksi saattaa miettiä joitain pinnalla olevia asioita, mutta vähitellen ajatukset vain pyyhkäisevät nopeasti ohi, eikä niihin jää viipyilemään.
En koko kymmenen päivän aikana murehtinut, surrut tai analysoinut mitään. Kotiin palattuani asiat tuntuvat selkeämmiltä, vaikka elämäni on ihan sama kuin ennen metsään lähtöä. Olin tyytyväinen elämääni jo ennen lähtöä, mutta jotenkin kummallisesti kaikki ne pienet mieltä varjostaneet asiat tuntuivat ratkenneen.
Tapasimme vaelluksen ensimmäisenä päivänä eläkeläispariskunnan, josta mainitsin aikaisemmassa postauksessa. He tekivät minuun vaikutuksen. Heistä välittyi syvä rakkaus ja kunnioitus toisiaan kohtaan. He olivat tehneet elämässään rohkeita valintoja, jotka tekivät heistä onnellisia. He vain olivat niin aidosti sellaisia kuin olivat, ja elivät heidän näköistä elämää. Heidän seurassaan uskalsin itsekin olla ihan sellainen kuin olen.
Poluilla kaikki ovat samanarvoisia
Vaelluksella kohtasimme monenlaisia ihmisiä, joiden kanssa kävimme keskusteluita. Keskusteluaiheet vaihtelivat säästä ja vaellusvarusteista syvällisempiin ja henkilökohtaisempiin aiheisiin. Tiedän keskustelukumppaneistani vain nimen ja paikkakunnan ja ne ajatukset, joita hän niissä hetkissä halusi jakaa. Minusta tämä on ihan mahtavaa! Keskustelut käytiin vähän kuin anonyymisti, mutta kuitenkin ihmiseltä ihmiselle. Normaalisti arjessa esittäytymiseen kuuluu usein oman statuksen määrittely jollakin tavalla, mutta ei metsässä. Metsässä ei kysytä mitä teet työksesi, jonka perusteella ihminen voitaisiin helposti lokeroida. Poluilla kaikki ovat samalla viivalla.
Tasavertainen ilmapiiri tuntui hienolta. Jokainen meistä on samanarvoinen ja jokaisella meistä voi olla toiselle jotain arvokasta annettavaa iästä, sukupuolesta, koulutuksesta, varallisuudesta tai mistään muustakaan riippumatta. Tämän kokemuksen ja eläkeläispariskunnan esimerkin avulla ymmärsin, että vaikka lähestyn neljääkymppiä, minulla (toivottavasti) on vielä pitkä elämä edessäni ja voin kokea vielä hienoja asioita – niin työelämässä kuin yksityiselämässä. Eläkeikään on vielä matkaa, eikä elämä siihen lopu, päinvastoin. Tuntuu kuin näiden kohtaamisten kautta olisin saanut rohkeutta lisää ja itseluottamusta pykälän paremmaksi. Jostakin syystä vaelluksen jälkeen tulevaisuudennäkymäni ovat tuntuneet valoisammilta ja selkeämmiltä.
Mä ajattelen niin, että elämässä kannattaa pitää katse koko ajan eteenpäin ja tehdä säännöllisesti asioita, jotka tuntuvat pikkuisen ikävältä ja vaikealta. Kannattaa rohkeasti tehdä asioita, jotka pelottaa ja jännittää. Mä oivalsin sen, että tulevaisuuteen ei kannata suhtautua pessimistisesti ja peläten, vaan optimistisen uteliaasti.
Tällaisia olen nyt tällä viikolla onnenhuuruissani miettinyt.
Miten sun viikko on sujunut? Onko sulla kokemuksia luonnon parantavasta voimasta?
