Eilen päätin jakaa Instagramin storiesissa hetken, jonka koin vaatekaupan sovituskopissa. Tiedättehän ne ylhäältä tulevat kirkkaat spottivalot, jotka saavat ihon näyttämään kuolleelta korostaen jokaista ihon mutkaa ja virhettä? Katsoin itseäni peruutuspeilistä seisten kopissa pelkissä pikkuhousuissa. Ne kamalat valot eivät tehneet oikeutta eikä tekisi varmasti kenellekään. Mä kuitenkin hätkähdin ja mietin tältäkö minä nyt näytän? Tältäkö näyttää, jos ei urheile juuri yhtään neljään kuukauteen? Päätin kertoa havaintoni Instagramissa.
Harvemmin enää nykyään edes ajattelen kehostani rumasti. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että suhtautuisin kehooni ja itseeni armollisemmin ja lempeämmin. Mielestäni olen siinä ihan hyvin onnistunut. En enää ruoski itseäni ja uskallan kohdata kipeätkin tunteet. Kehopositiivisuus on mahtava asia. Kenenkään ei tarvitsisi pyrkiä muuttamaan itseään näyttämään muulta kuin itseltään ja ulkonäköpaineet pitäisi haudata kokonaan.
Tämä minun rehellinen avautumiseni herätti ihmisissä monenlaisia tuntemuksia. Kommentoijat enimmäkseen samaistuivat tai jopa kiittelivät rehellisyyttäni, mutta sain myös kritisoivaa palautetta. Näissä tällaisissa ulostuloissa on aina riskinsä. Instagramin storiesiin arjen kuvaaminen on riski. Näiden lyhyiden 15 sekunnin videonpätkistä koostetun käsityksen perusteella ihmiset tekevät omat päätelmänsä siitä minkälainen olen ja minkälaisista asioista arkeni koostuu.
Jäin miettimään, pitäisikö kaikkien julkista työtä tekevien olla aina hymyssä suin ja vakuutella kuinka hyvin viihtyy nahoissaan? Olen havainnut, ettei ole yleisesti hyväksyttävää olla muuta kuin kehopositiivinen. Tällä hetkellä ei saisi sanoa haluavansa laihduttaa tai olla tyytymätön vartaloonsa. Pitäisi aina hymistellä, että olen täydellinen tällaisena. No hemmetti olenkin, enhän minä muuksi voi muuttua, enkä edes haluaisi muuttua. Positiivinen asenne ja myötätuntoinen suhtautuminen itseeni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö välillä olisi turhautunut tai ajattelisi itsestäni rumasti. Minusta ihan rehellisesti sanottuna välillä tuntuu, että näytän persläveltä, vartaloon kertynyt rasva harmittaa ja vauhdilla laskeva kunto vielä enemmän. Eniten kuitenkin harmittaa urheiluvammat, jotka estää liikkumisen.
Jatkuva myötätuntoinen suhtautuminen itseensä tai kehopositiivisuus käy voimille. Tuskin kukaan jaksaa olla jatkuvasti positiivinen ja myötätuntoinen, ja mistä sellaista positiivisuutta ammennetaan? Miten voi olla myötätuntoinen, jos ei ole koskaan ollut jotakin muuta?
Se, miksi avauduin eilen ei johtunut siitä, että olisin tyytymätön ulkonäkööni. Olenhan omasta mielestäni kuitenkin suuren osan ajasta ihan jees. Ulkomuotoni on vain tämähetkisen tilanteen konkreettinen ilmentymä. Ja tilannehan on siis se, että olen treenannut viimeisen vuoden kivun kanssa. Tai treenannut ja treenannut. Olen pitänyt useita treenitaukoja kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. Olen kokeillut jalan hoitamiseksi kaiken sen mihin minun tiedot, taidot ja rahat ovat riittäneet.
Eilen oli huono päivä. Välillä syttyy kipinä toivosta, että jalka parantuisi, mutta kipinä sammuu jo ilmassa lentäessään. Jalka ei kestä oikein mitään liikuntaa, vaan kipeytyy heti. Tunnen kipua istuessa ja jokaisella askeleella, ellen ole pitänyt jalkaa täydellisessä levossa vähintään kaksi viikkoa. Kipu ei ole mitään voimakasta tai lamauttavaa tai edes sellaista, että pitäisi käydä särkylääkepurkilla. Kipu on kuitenkin sen verran häijyä varsinkin tiettyjä liikkeitä tehdessä, että tuntuu kuin takareiden jänne katkeaisi. Ei siis tee mieli kauheasti pelleillä.
Tämän pienimuotoisen kohun vuoksi pohdin mitä kehopositiivisuus mielestäni on. Mielestäni kehopositiivisuus ei tarkoita sitä, ettei liikunta olisi tarpeellista tai terveysasiat olisivat toissijaisia. Päin vastoin. Keho on kaikilla sellainen kuin se on ja näyttää miltä näyttää, mutta mielestäni jokaisen velvollisuus olisi pitää itsestään parasta mahdollista huolta. Pitäisi huolehtia, että on tyytyväinen elämäänsä ja terveyteensä (niiltä osin kuin näihin voi vaikuttaa). Jokaisen pitäisi huolehtia ihan niistä perusasioista, joita meidän jokaisen hyvinvointi edellyttää: uni, ravinto, liikunta sekä ihmissuhde- ja työasiat. En usko, että kukaan voi olla kehopositiivinen, ellei elämän peruspalikat ole paikoillaan. Olenkin usein arvellut, että monen vääristyneen kehonkuvan tai itsetunnon taustalla saattaa olla jotakin psyykkistä, joka olisi hyvä selvittää. Näin ainakin minun kohdallani oli. Huono itsetunto johtui monesta asiasta ja näkyi muun muassa juuri kieroutuneena kehonkuvana.
Ihminen on luotu liikkumaan. Ihmisen pitäisi myös liikkua ulkona ja luonnossa. Minulle liikkuminen on hyvinvoinnin edellytys ja urheilu on yhä edelleen minun kaoottiselle pääkopalle pakollinen varaventtiili. Olen loputon vatvoja ja murehtija, mutta liikkuessa pääkoppani on hiljaa ja liikunnasta saatujen endorfiinien avulla ammennan energiaa ja iloa arkeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pakenisin mitään. Voin lainata tätä pääkoppaa ihan mielellään, saisitte kokeilla miltä tällaisen haminan kaupungin kanssa tullaan toimeen. 😀
Ps. Keskustelin tekemästäni päivityksestä 14-vuotiaan esikoiseni kanssa, koska hän näki sen. Kysyin häneltä mitä hän arvelee minun ajattelevan itsestäni ja ulkonäöstäni. “En mä tiedä, et sä koskaan puhu sellaisista.”
Ps. Jalka on toki tänään kipeä uinnin jälkeen, mutta ei NIIN kipeä. Toivonkipinä ja positiivinen asenne, check.
Musta tuntuu kummalliselle, että ihminen olisi koko ajan hyvissä väleissä kroppansa kanssa. Mutta se, että sitä ennen niin yleistä ”kato mun läskejä, enkö ole hirvee” keskustelua on vähemmän on hyvä juttu.
Kehopositiivisuuteen kuuluu kyllä myös kehon kuunteleminen ja se hoito, myös kehon muuttaminen jos tuntuu olennaiselta. Idea on kuitenkin se, että kaikki kehot hyväksytään sellaisina kuin ne ovat, ettei ole yhtä oikeaa vartalotyyppiä vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita. Ja etenkin se, että vaikka ei osattaisi olla positiivisia omalle kropalle, ei arvostella muiden vartaloita tai tehdä ihmisestä päätelmiä vartalon mukaan.
Sinäpä sen sanoit! Tuo on onneksi vähentynyt ja jokaisen aikuisen pitäisi kasvavien nuorten seurassa jättää tuonlaiset kommentit sanomatta.
Minusta kehopositiivisuus ymmärretään liian usein väärin. Mä olen myös mieltänyt kehopositiivisuuden samoin kuin sinä. Moni luulee, että se on ylipainon ja liikkumattomuuden ihannoimista, jota se ei todellakaan ole. Eikö tämän tarkoitus ole murtaa niitä ärsyttäviä paineita ja olettamuksia ihmisistä ulkonäön perusteella – pätee ihan kaikenlaiseen ulkonäön mukaan jaotteluun (sukupuoli, poikkeava ulkonäkö, pukeutumistyyli…).
Sä saat NIIN hyvin asiat aina puettua sanoiksi! Nämä vois olla ihan mun omia ajatuksia. Ymmärrän sua 100%! Mulla myös välillä tuntuu, että on NIIN paljon ajatuksia päässä, että välillä treeni on ainut asia joka auttaa saamaan niitä hetkeksi aikaa järjestykseen. Vuosi sitten en tiennyt joudunko leikkauksen vuoksi kuinka pitkälle treenitauolle. Ja ihan samat fiilikset silloin itselläni. Oikeesti uskon, että sua myös heti helpotti kun sait purkaa omia fiiliksiäsi, eikö!? TSEMPPIÄ en voi muuta sanoa kuin, että oot WOW!
Kiva kuulla, Amanda! <3 Todellakin helpotti!
Kiva kun kävit kommentoimassa. Kiitos!