“Ei mulla ole aikaa urheilla”

Menin itse tuohon lankaan tällä viikolla. Olen aina sanonut, että jos haluaa vaikkapa urheilla, sille löytyy aikaa. Jos haluaa lukea kirjoja, aikaa löytyy kyllä. Sama pätee lähestulkoon kaikkeen. Ne asiat, jotka ovat sinulle tärkeitä, löydät niille aikaa ja näet vaivaa niiden eteen.

Olen ilmoittautunut mukaan Saariselkä MTB -maastopyöräilykilpailuun ja haaveissa olisi myös juosta syksyllä Vaarojen maraton. Kumpaakaan kisaa ei oikein treenaamatta vedetä läpi ja molempiin harjoittelu vaatii vähintään kerran viikossa kahden-kolmen tunnin yhtäjaksoisen treenin ja toki siihen päälle useampi lyhyempi treeni.

Rakastan treenaamista ja mä tarvitsen sitä. Jos en urheile, mun kroppaa alkaa särkeä ja pinnaa kiristämään. En tarvitsisi ehkä ihan noin pitkäkestoisia treenejä joka viikko hyvinvoinnin ylläpitämiseksi, mutta koska Saariselän maastopyöräilykilpailu on sen verran ainutlaatuinen kokonaisuutena, että halusin ehdottomasti mukaan. Samaan aikaan painiskelen myös sen ajatuksen kanssa, että haluan pitää kiinni itselleni tärkeistä asioista. Välillä se tarkoittaa muista asioista luopumista ja itsekkäitä valintoja. Näiden välillä tasapainon löytäminen on haastavaa.

Tämän seurauksena olen sitten kamppaillut itseni kanssa. Pitäisi pystyä hoitamaan työt kunnialla, samaan aikaan lapsilla on koko pitkän kesän kestävä kesäloma eikä minulla ole mahdollisuutta olla lomalla kaikkia lasten kesälomaviikkoja. En haluaisi jättää lapsia työpäivän ajaksi keskenään kotiin. Siitä seuraa vain kännyköiden tuijottelusta lasittuneita katseita. Lasten mukaan ottaminen työpaikalle on myös vähän kyseenalaista. Isovanhempia ja sukulaisia ei voi jatkuvasti velvoittaa. On jatkuvasti huono omatunto jostakin. Joko töistä tai lapsista. Tätä on vanhemmuus, vai onko? Kuulostaako muista kouluikäisten lasten vanhemmista tämä tutulta?

Vaatii hiukan mielikuvitusta, viitseliäisyyttä ja halua, että saa tämän kuvion toimimaan. Haluaisin olla mahdollisimman paljon lasten kanssa silloin kun he ovat meillä, enkä käyttää sitä aikaa omiin treeneihini. Lasten kanssa voi tehdä yhdessä monenlaisia treenejä, mutta pidemmät treenit vaatii kikkailua. Mun lapset ovat todella omatoimisia ja reippaita ja olen tosi kiitollinen siitä, että heidän kanssa pystyy tekemään monenlaisia reissuja ja retkiä ilman mitään ongelmia, mutta nämä itsekkäät harrastukset tuottavat hiukan päänvaivaa.

Maanantaina olin jo aika pahasti turhautunut, koska viikonlopun pitkä treeni jäi välistä. Vedin marttyyrikohtaukset tuplana ja teki mieli jäädä tuulikaappiin makaamaan. En sitten treenaa ollenkaan enkä tee mitään. Luovun kaikesta. Olisin toivonut maanantaina, että joku ulkopuolinen ihminen ratkaisee mun aikatauluongelmat ja taikoo mulle aikaa. Sitten mä sisuunnuin. En ole ennenkään suostunut jäämään tuleen makaamaan. Jos on ongelma, ongelma ratkaistaan ja tehdään se mitä tehtävissä on. Ongelmat, joihin ei itse voi vaikuttaa, on asia erikseen.

Eilen aamulla heräsin aikaisin, puin pyöräilykamat päälle ja lähdin pusikkoon pyöräilemään. Soitin kesken lenkin kotiin tytöille, että syövät aamupalan ja katsovat uimakamat valmiiksi. Kotiin tultua minua odotti uninaamaiset tytöt aamupalapöydässä. Sitten vain kamat kasaan ja suorittamaan promopäivää Uimastadikalle, tytöt tulivat mukaan. Oliko tämän kaiken organisoiminen vaikeaa? Oli ja ei. Tänään en jaksanut tehdä samaa uudestaan, mutta ehkäpä jatkossa ainakin kerran viikossa silloin kun lapset ovat meillä, tuo on ainoa tapa hoitaa kaikki osa-alueet edes suurin piirtein kunnialla.

Välillä vaan tekee mieli valittaa ja välillä perustelee itselleen sohvalla makoilun ja herkkujen syömisen paremmin kuin treenaamisen ja se on mun mielestä ihan ok. Treenaamisesta tai treenaamattomuudesta ei (eikä syömisistä) pitäisi ottaa mitään stressiä. Omien valintojen takana pitäisi pystyä seisomaan ryhdikkäästi, jos on tyytymätön johonkin, sitten pitää yrittää löytää ratkaisu ja muuttaa toimintatapoja.

Sellainen ajatusten aamianen. Eh. Nyt kamat kasaan ja Uimastadikalle. Tule moikkaamaan, jos satut sinne.