Käsivarren erämaassa: Puolivälissä reissua

Aikaisemmat vaelluspostaukset:
Ensimmäinen vaelluspäivä
Toinen vaelluspäivä
Kolmas vaelluspäivä

* * *

Heräsimme Meekonlaaksosta erittäin hyvin nukutun yön jälkeen. Olo oli kuin uudestisyntynyt ja edellisen päivän lihaskivut olivat tiessään. Telttakankaaseen ropisi sade, joten rupesimme laittelemaan aamupalaa teltan katoksessa. Onneksi lainateltassamme oli tuollainen katos. Söimme puurot teltassa, mutta lähdimme juomaan kahvit ja syömään aamupalajälkkärisuklaapatukat lähellä olevan Tullin tuvan terassin katokseen. Ulkona oli aika koleaa ja sumuista. Odottelimme hetken sateen loppumista, mutta eipä se hellittänyt kuin aina hetkeksi, joten päätimme vain pistää sateesta huolimatta leirin kasaan ja lähteä paluumatkalle. Tuntui hassulta, että olimme jo reissun puolivälissä. Aloimme vasta sisäistämään, että olemme erämaassa ja aloimme tottumaan erämaassaoloon. Onneksi kuitenkin oli vielä monta päivää edessä, eivätkä ajatukset karanneet erämaan ulkopuolelle.

Erämaassa vaeltaessa tuli huomattua moneen kertaan, että siellä ollessa ja liikkuessa pää on ihan tyhjä. Olin etukäteen ajatellut, että meillä on kauheasti aikaa jutella kaikenlaista. Pohtia maailmaa, yhteistä tulevaisuutta, vaihtaa mielipiteitä… Mutta ei. Ajatukset olivat kovin yksinkertaisia, mieli aivan seesteinen ja olo tosi rauhallinen. Erämaahan ei ylettyneet minkäänlaiset huolet tai murheet, ei pienimmätkään. Kävellessä keskittyi vain seuraavaan askeleeseen, välillä pysähtyi upeiden maisemien edessä haukkomaan henkeään ja taas mentiin. Saatoimme vaeltaa tunninkin aivan hiljaa ilman että hiljaisuus olisi tuntunut mitenkään merkitykselliseltä.

Olin myös etukäteen ajatellut, että saattaisimme riidellä erämaassa, mutta ei tarvinnut riidellä, vaikka edellisenä päivänä nälkäkiukussa yritin vähän haastaa. Meillä meni jotenkin tosi hyvin yksiin kaikki ajatukset siitä mitä olemme vaellukselta hakemassa. Halusimme molemmat nauttia maisemista, vaeltaa sopivassa määrin ja niin, että tuntuu mukavalta.

Tämän päivän vaellus meni oikeastaan kokonaan sateessa ja sumussa. Kuviakaan tältä päivältä ei ole kuin muutama hassu, koska en uskaltanut sateessa ottaa kameraa pois rinkasta. Tällä vaelluspätkällä emme pysähtyneet laittamaan ruokaa sateessa, vaan kävelimme pieniä levähdystaukoja lukuun ottamatta yhtäsoittoa Kuonjarjoen autiotuvalle. Tupa oli tyhjä. Saimme ihan rauhassa puuhailla omiamme. Pistimme kamiinaan tulet ja levittelimme teltan ja muut kastuneet varusteet kuivumaan. Laitoimme rauhassa ruokaa ja söimme kerrastokeijoina lounasta.

Jälleen meillä oli tarkoitus yöpyä teltassa, mutta teltta ei ollut vielä illallakaan ihan kokonaan kuiva. Kuonjarjoen ympäristö oli aika kivikkoista, joten telttapaikan löytäminen olisi saattanut olla vaikeaa. Autiotuvan hiljaisuus ja tunnelma tuntui myös aika kivalta. Pimeä alkoi tulla, eikä tuvalle edelleenkään saapunut muita, joten päätimme jäädä sinne yöksi. Olihan se elämys olla autiotuvassa ihan kahdestaan.

Pimeän tultua en enää uskaltanut mennä ulos. Ensimmäistä kertaa jotenkin pelotti. Teltassa en pelännyt kertaakaan, mutta jotenkin ikkunat ilman verhoja on jotenkin kuumottavaa. Nukahdin silti turvallisin mielin.