Eilen aamulla herätyskello soi kolmelta. Pomppasin pystyyn ja äiti kömpi omasta kajuutastaan. Kävin saaressa vessassa, että saisin silmät auki. Keitettiin kahvit ja syötiin aamupalat. Illalla olin laittanut itselleni ja lapsille vaatteet päivää varten valmiiksi. En tiedä mikä muu asia sais mut heräämään tuohon aikaan viiden tunnin yöunien jälkeen.
Aamu oli kaunis ja aluksi näytti, että keli on juuri hyvä ja sopiva. Purjehdittiin hurmoksessa kaksi tuntia.
Aamulla puoli viiden aikaan näytti tältä. Takana Mikkelinsaaret.
Onnellinen nakkisilmäinen purjehtija.
Kahden tunnin purjehtimisen jälkeen (n. klo 6) keulapiikistä nousi esikoinen ilmoittamaan, että kuopus oksensi. Allokko oli yltynyt melkoiseksi ja tuulikin oli ennustettua paljon kovempi n. 12 m/s. Sinkosin kajuuttaan pukemaan pikkuista ulos. Onneksi tavarat oli selkeissä paikoissa ja löysin muutamassa minuutissa lämpimät ulkovaatteet, viltin ja sain tytön istumalaatikkoon. Kajuutassa ei ole mitään helppoa liikkua ja pukea lapsia. Seuraavassa hetkessä keskimmäinen pyytää ämpäriä ja yökkii. Samat rutiinit hänellekin. Sitten minullakin on paha olo. Tulen ulos ja hengittelen syvään. Pääsin peräsimen varteen, niin olo tasaantui, muttei varsinaisesti helpottanut. Esikoinen siirtyi keulapiikistä “olohuoneeseen” nukkumaan. Pieni fiksu tyttöni huuteli meille tarkentavia kysymyksiä. “Onko säätiedotukset katsottu huolellisesti?” “Onko tästä veneestä koskaan pudonnut kukaan?” “Onko kaikilla pelastusliivit päällä?” “Tuleeko ukkonen?”
Merisairaita myttyinä istumalaatikossa
Loppumatka olikin yhtä selviytymistä. Mun olo ei ollut kovin mairitteleva, muttei varsinaisesti mikään ihan kamalakaan. En pystynyt syömään, vaikka oli nälkä. Lapset oksentelivat vuoronperään, vanhinkin parin tunnin kajuutassa sinnittelyn jälkeen siirtyi istumalaatikkoon muiden seuraan oksentelemaan. Perää piti pitää herkeämättä, koska aaltoja piti myötäillä, jos ei ehtinyt myötäillä, vedet pärskähtivät istumalaatikkoon ja/tai hyppäytti venettä inhottavasti. Onneksi suurin osa matkasta meni kompassisuunnalla, eli ei tarvinnut navigoida. Lapset olivat aivan ihania! Kukaan ei valittanut ihan yhtään, vaikka heillä oli varmasti ihan kamala olo. Eikä kukaan pelännyt. He ihmettelivät vain isoja aaltoja. Ihan viime hetkillä alkoi vielä satamaan. Kastuimme aika kivasti, muttemme läpi. Viimeisiä merimerkkejä ohitellessa takaa kuului ukkosen pelottavat jyristykset. Kuinka helpottavaa, että tuolla hetkellä olimme jo satama-altaassa.
Pärskeiden ja sateen kastelema vakavanaamainen purjehtija.
Perille pääsy oli ihanaa! Oli niin helpottavaa päästä kuivalle maalle ja lapsillakin ilmeet muuttuivat heti laiturille päästyä. Matkalta pahimmasta aallokosta ei luonnollisesti ole kuvia, ei siinä paljon kameraa kaiveltu esille.
Kamat kuivumassa. Onneksi laajakulmalinssi toimii vielä. Pelkäsin, että linssi on vaurioitunut aallokossa, mutta onneksi ei. Vahingosta viisastuneena tungen kameran linsseineen sellaiseen paikkaan, ettei ne pääse liikkumaan yhtään.
Nyt tekemään lähtövalmisteluita. Jätämme Mässkärin taaksemme ja suuntaamme Tankariin. Hejdå!
