Käsivarren erämaassa: Puolivälissä reissua

Aikaisemmat vaelluspostaukset:
Ensimmäinen vaelluspäivä
Toinen vaelluspäivä
Kolmas vaelluspäivä

* * *

Heräsimme Meekonlaaksosta erittäin hyvin nukutun yön jälkeen. Olo oli kuin uudestisyntynyt ja edellisen päivän lihaskivut olivat tiessään. Telttakankaaseen ropisi sade, joten rupesimme laittelemaan aamupalaa teltan katoksessa. Onneksi lainateltassamme oli tuollainen katos. Söimme puurot teltassa, mutta lähdimme juomaan kahvit ja syömään aamupalajälkkärisuklaapatukat lähellä olevan Tullin tuvan terassin katokseen. Ulkona oli aika koleaa ja sumuista. Odottelimme hetken sateen loppumista, mutta eipä se hellittänyt kuin aina hetkeksi, joten päätimme vain pistää sateesta huolimatta leirin kasaan ja lähteä paluumatkalle. Tuntui hassulta, että olimme jo reissun puolivälissä. Aloimme vasta sisäistämään, että olemme erämaassa ja aloimme tottumaan erämaassaoloon. Onneksi kuitenkin oli vielä monta päivää edessä, eivätkä ajatukset karanneet erämaan ulkopuolelle.

Erämaassa vaeltaessa tuli huomattua moneen kertaan, että siellä ollessa ja liikkuessa pää on ihan tyhjä. Olin etukäteen ajatellut, että meillä on kauheasti aikaa jutella kaikenlaista. Pohtia maailmaa, yhteistä tulevaisuutta, vaihtaa mielipiteitä… Mutta ei. Ajatukset olivat kovin yksinkertaisia, mieli aivan seesteinen ja olo tosi rauhallinen. Erämaahan ei ylettyneet minkäänlaiset huolet tai murheet, ei pienimmätkään. Kävellessä keskittyi vain seuraavaan askeleeseen, välillä pysähtyi upeiden maisemien edessä haukkomaan henkeään ja taas mentiin. Saatoimme vaeltaa tunninkin aivan hiljaa ilman että hiljaisuus olisi tuntunut mitenkään merkitykselliseltä.

Olin myös etukäteen ajatellut, että saattaisimme riidellä erämaassa, mutta ei tarvinnut riidellä, vaikka edellisenä päivänä nälkäkiukussa yritin vähän haastaa. Meillä meni jotenkin tosi hyvin yksiin kaikki ajatukset siitä mitä olemme vaellukselta hakemassa. Halusimme molemmat nauttia maisemista, vaeltaa sopivassa määrin ja niin, että tuntuu mukavalta.

Tämän päivän vaellus meni oikeastaan kokonaan sateessa ja sumussa. Kuviakaan tältä päivältä ei ole kuin muutama hassu, koska en uskaltanut sateessa ottaa kameraa pois rinkasta. Tällä vaelluspätkällä emme pysähtyneet laittamaan ruokaa sateessa, vaan kävelimme pieniä levähdystaukoja lukuun ottamatta yhtäsoittoa Kuonjarjoen autiotuvalle. Tupa oli tyhjä. Saimme ihan rauhassa puuhailla omiamme. Pistimme kamiinaan tulet ja levittelimme teltan ja muut kastuneet varusteet kuivumaan. Laitoimme rauhassa ruokaa ja söimme kerrastokeijoina lounasta.

Jälleen meillä oli tarkoitus yöpyä teltassa, mutta teltta ei ollut vielä illallakaan ihan kokonaan kuiva. Kuonjarjoen ympäristö oli aika kivikkoista, joten telttapaikan löytäminen olisi saattanut olla vaikeaa. Autiotuvan hiljaisuus ja tunnelma tuntui myös aika kivalta. Pimeä alkoi tulla, eikä tuvalle edelleenkään saapunut muita, joten päätimme jäädä sinne yöksi. Olihan se elämys olla autiotuvassa ihan kahdestaan.

Pimeän tultua en enää uskaltanut mennä ulos. Ensimmäistä kertaa jotenkin pelotti. Teltassa en pelännyt kertaakaan, mutta jotenkin ikkunat ilman verhoja on jotenkin kuumottavaa. Nukahdin silti turvallisin mielin.

Kolmas vaelluspäivä: Karmeaa lihaskipua

Ensimmäinen vaelluspäivä – Kilpisjärvi – Saarijärven lounaispuoli n. 10 km.
Toinen vaelluspäivä – Saarijärvi – Kuonjarjoki n. 10 km.

* * *

Heräsin yöllä monta kertaa siihen, kun joka puolelle vartaloa sattuu. Takana oli kaksi vaelluspäivää ja nähtävästi niin uudentyyppinen rasitus sai lihakset kipeytymään. Kovalla alustalla nukkuminen toi vielä ekstrakipua lonkkiin. Jännityksellä könysin yläpetiltämme alas aamupuuhiin ja tunnustelin samalla kuinka kipeät lihakset oikein on. Lonkankoukistajat tuntuivat tosi kipeiltä ja jalat muuten ihan vain kipeiltä. 🙂 Heräsimme muita tuvassa nukkuvia vaeltajia myöhemmin ja konkoilimme sängyistämme alas siinä vaiheessa kun he jo tekivät lähtöä. “Turvallista matkaa!” Jäimme aamupalapuuhiin kahdestaan. Laittelimme rauhassa puurot ja kahvit, tiskasimme astiat ja jälleen ihan rauhassa heräilimme uuteen päivään ennen kun nostimme rinkat selkiimme. Aamutoimia puuhastellessa kroppakin alkoi heräillä eikä ajatus patikoimaan lähtemisestä tuntunut enää pahalta.

Joka päivä vaelluksen alussa käveleminen tuntui tosi hapokkaalta. Lonkkiin sattui, pakarat ja pohkeet olivat ihan tulessa, mutta noin puolen tunnin kävelemisen jälkeen kroppa alkoi taas tottua kulkemiseen. Vaelsimme kolmisen tuntia tihkusateessa ja sumussa kohti Meekonjärveä. Kamera pysyi oikeastaan koko tämän pätkän rinkassa vesitiiviissä pussissa, joten matkan varrelta ei ole montaa kuvaa. Reitti oli alun kivikkoisen nousun jälkeen helppoa louhikkoa ja kulkeminen oli nopeaa ja helppoa. Pysähdyimme puron viereen pitämään ruokataukoa Saivaaran läheisyyteen. Seuraavalta nyppylältä avautuikin jo Meekonlaakso, joka oli meidän tuon päivän päämäärä.


Trangia ja siinä kaasupoltin ja Primus-kaasupullo. Todella toimiva systeemi. Kuvassa keittimessä ei ole vielä siihen päälle tulevaa tuulisuojusta ja kattilaa.


Nälkäinen mies. 😀

Meekonjärven autiotuvassa oli vähäpukeinen mies ja tulikuumaksi lämmitetty tupa, kun saavuimme sinne. Mies oli oikoreitillään köllähtänyt jokeen ja kastunut ihan kokonaan. Hän oli siinä aikansa kuivatellut kamppeitaan ja teki jo lähtöä. Vaihdoimme miehen kanssa muutaman sanan hänen samalla valmistautuessaan lähtöön Kilpisjärven suuntaan. Me vielä mietimme mihin laitamme seuraavan yön leiripaikan. Meekonjärvi ja Meekonlaakso oli huikean kaunis paikka! Mielestäni kaunein paikka koko vaelluksen aikana.


Sade ja sumu hellitti juuri sopivasti, kun lähestyimme Meekonjärven autiotupaa. Koko päivänä ei oltu paljon maisemia ihasteltu, koska sumu oli kietonut kaikki allensa.


Meekonjärven autiotupa ja puuliiteri.


Tää tyyppi! ❤️

Ramin tutkiessa maastoa ulkona, mä nukahdin autiotuvan laverille siihen ihanaan lämpöön. Lämpö tuntui petollisen hyvältä tihkusateessa vaeltamisen jälkeen. Rami kuitenkin sai minut maaniteltua takaisin ulos. 🙂 Mietimme lähtisimmekö jatkamaan matkaa pidemmälle Pithsusjärvelle, vai laitammeko leirin johonkin mukavaan paikkaan aika lähelle tupia. Vaelsimme noin kilometrin matkan joen toiselle puolelle Meekonjärven varusutuvan läheisyyteen. Joki ylitettiin siltaa pitkin, jonka alta meni pauhaava koski. Upea paikka!


Teltta: Fjällräven Akka 2 (lainasssa)


Makuupussit: Rab (Elinan – mukavuuslämpötila naiset -5°C, Ramin – mukavuuslämpötila miehet -8,5°C), Makuualustat: Thermarest (Elinan, Ramin)
*Tuotteet ostettu Scandinavian Outdoorista alennuksella

Autiotuvalta lähtiessämme aloin olla jo aika nälkäinen ja silloin kun olen nälkäinen, olen kiukkuinen. Yritin siinä vähän mykkäkoulua ja marttyrointia, mutta Rami onneksi tiesi, että tarvitsen vain ruokaa, joten äkkiä leiri pystyyn ja ruoka tulille. 😀 Emme siis jatkaneetkaan pidemmälle, vaan päätimme laittaa teltan pysytyn puron lähelle upealle maisemapaikalle. Lapissa parasta on se, että vettä on ihan joka nurkalla eikä sitä tarvitse kantaa mistään. Vesi on purosta otettaessa ihanan raikasta (=kylmää) ja maistuu ihanalle. Lisäksi vesi on ihan puhdasta ja kirkasta. Emme lainkaan kyseenalaistaneet onko vesi juomakelpoista vai ei, kun se oli niin puhtaan näköistä ja maistui hyvältä. Vatsakaan ei oirehtinyt mistään, joten sen täytyi olla puhdasta.


Nälkäistä muijaa ei paljoo naurata.


Ruuan jälkeen ihan erinäköinen naama. 🙂

Ilta meni taas hujauksessa ja kohta oli pimeää. Kömmimme tunnelmalliseen telttaan, jonka katosta roikkui otsalamput. Niin hyvä olla. Vieressä oma tukipilari, peruskallio, sielunkumppani ja paras mahdollinen retkikaveri. Uni tuli samaan aikaan kun pimeys laskeutui Meekonlaaksoon. Tämä maasto oli sen verran pehmeää, että nukuin kuin tukki aamuun asti.

Joku lukijoista kysyi toimiko erämaassa puhelin. Olimme päättäneet sulkea puhelimet heti vaelluksen alussa, joten ihan varmaksi en osaa sanoa mihin asti erämaata verkko yltää, mutta käsittääkseni Saarijärvelle asti on kenttää ja muutamissa korkeissa paikoissa saattaa olla kenttää. Käytin puhelinta vain kuvien ottamiseen silloin kun en jaksanut kaivaa kameraa repusta.

Käsivarren erämaassa: Saarijärveltä Kuonjarjoelle

Vaelluksen ensimmäisen päivän postaus on täällä.

Aamu valkeni teltassa 13 tunnin yöunien jälkeen. Olo oli todellakin levännyt, vaikka yöllä havahduimme muutamaan kertaan siihen kun tuulee minun puolelta telttaa niin kovaa, että telttakangas painautui mua vasten.

Aamulla kömmin teltasta ulos ja hihkuin makuupussissa pötköttävälle Ramille “täällä on ihanaa”. Ilma ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta se maisema oli henkeäsalpaava ja aloin vasta käsittää meidän todella olevan erämaassa. Virkeänä ja levänneenä kaikki tuntui muutenkin kirkkaammalta ja mukavammalta. Ilma oli sumuinen, mutta pilvipeite oli aika ohkainen. Laitoimme aamupalat tulille ja samalla rupesimme laittelemaan kamoja kasaan ja valmistauduimme vähitellen lähtöön.

Heräämisestä lähtöön kesti pari tuntia. Olimme yhteisymmärryksessä siitä, että tulimme Lappiin nauttimaan, emmekä kiirehtimään, joten nautimme aamuhetkistämme aina rauhassa ja laittelimme leirin kasaan kaikessa rauhassa. Vaeltaessamme kävelimme sopivan mukavaa vauhtia ja pysähtelimme noin tunnin välein juomaan ja otimme aina tuolloin rinkat pois selästä. Kuvasimme maisemia ja fiilistelimme. Me emme tulleet Lappiin varsinaisesti urheilemaan.


Lähestymme Saarijärven tupaa.

Reitti jatkui leiripaikaltamme Saarijärvelle ja siitä vähän eteenpäin samanlaisena haastavana kivikkona, mutta jatkui sitten liuskekivimaastona, jota oli huomattavasti helpompi kävellä. Ensimmäiset pari tuntia tuntui aika vaikealta. Jotenkin minun rinkka ei oikein asettunut selkään ja painoi kovasti lonkkia. Edellisen päivän kivikkoinen vaellus oli myös rasittanut kroppaa eri tavalla ja sekin toi vaeltamiseen omaa maustettaan. Viritin rinkan säätöjä paremmaksi, jonka ansiosta käveleminen helpottui heti.

Vaelluksen alussa meidän oli vaikea arvioida matkojen kestoa ja omaa jaksamista, joten pidimme lounastauot matkan varrella vähän kuin varalta ja yritimme ennakoida nälkää, ettei tarvitse kiukkuspäissään taivaltaa.

Tulimme Kuonjarjoen autiotuvalle iltapäivällä. Tuvassa oli meitä ennen yksi mies, joka oli lämmittänyt tuvan ihanan lämpimäksi. Emme olleet päättäneet yövymmekö teltassa vai tuvassa, mutta jotenkin tuo tupa oli niin kodikas, että asetuimme iltaruoan jälkeen aloillemme ja päätimme nukkua elämämme ensimmäisen kerran autiotuvassa. Autiotuvassa oli myös hauska jutella muiden retkeilijöiden kanssa ja kuulla hyviä vinkkejä tulevia vaelluksia ajatellen. Autiotuvan vieraskirja oli myös kivaa luettavaa.

Autiotuvassa nukkuminen ei ollut lähellekään yhtä miellyttävää kuin teltassa. Makuupussimme olivat opitimaaliset ulkona nukkumiseen sekä tuvan “sänky” oli makuualustasta huolimatta melko kova alusta nukkumiseen. Autiotuvat ovat kyllä muuten erämaan luksusta. Siellä saa kuivatettua kamat ja laitettua ruokaa sisällä. Me halusimme vaellukseltamme enemmän erämeinikiä, joten nukuimme lähestulkoon kaikkina muina öinä teltassa.

Toisen päivän vaellussaldoksi tuli noin kymmenen kilometriä taivaltamista, joka vakiintui meidän muidenkin päivien vaelluspituudeksi. Juuri sopiva siihen nähden, että jää vielä energiaa ja aikaa maisemien ihasteluun ja rentoon oleiluun illalla. Muilla tuntui olevan tärkeämpää kerätä kilometrejä, mutta meille tärkeintä oli ihailla maisemia hyvällä fiiliksellä ja imeä erämaan rauhaa sisuksiimme.

Autiotupa hiljeni samoihin aikoihin kun ulkona alkoi hämärtää ja aamutoimet alkoivat auringon noustua. Tuo rytmi säilyi koko vaelluksen ajan.

Ensihetket erämaassa

Viime viikon perjantaina lähdimme työpäivän jälkeen ajelemaan kohti pohjoista. Ensin tarkoituksena oli pysähtyä Ouluun isäni luo yöksi, mutta kävimmekin siellä öiseen aikaan vain hiippailemassa ja syömässä vähän ja jatkoimmekin suoraan matkaa kohti Kilpisjärveä. Isä soitti aamulla ja kertoi liikkeentunnistimen paljastaneen meidän viipyneen yöllisellä eväsretkellä puoli tuntia. 😀

Ajomatka oli aivan järkyttävän pitkä ja torkuimme vuorotellen pienissä pätkissä. Pysähtelimme tiuhaan ja ajoimme aika hitaasti huonon ajokelin vuoksi. Loppumatkasta tiet olivat myös kapeat ja möykkyisessä kunnossa, sekin hidasti osaltaan matkaa. Vihdoin ja viimein saavuimme Kilpisjärvelle hetken ennen Kilpisjärven Retkeilykeskuksen aamupalan päättymistä. Ehdimme juuri ja juuri täyttämään kupumme aamupalabuffetissa 18 tunnin autossa kökkimisen jälkeen. Olo oli melkoisen pöppyräinen, mutta olimme niin innoissamme maisemista jo retkeilykeskuksella, että aamupalan jälkeen nostimme aivan liian painavat rinkat selkäämme ja lähdimme painelemaan erämaahan. Ramin rinkan paino täysillä vesivarastoilla oli 24 kiloa ja minun vastaavasti 20 kiloa. Joo-o, opittavaa on.

Lähdimme vaeltamaan Kalottireittiä ja siitä Kilpisjärvi–Halti-osuutta. Tämän reitin päätepiste on Haltilla ja ensimmäinen autiotupa oli Saarijärvellä, noin 12 kilometrin vaelluksen päästä Kilpisjärveltä. Reitti oli heti alkuunsa tosi haastava. Maasto otti kyllä heti kättelyssä meiltä luulot pois. Moni oli varoitellut reitin haastavuudesta ja vaativuudesta, joille olimme järjestelmällisesti tuhahdelleet. Emme uskoneet ketään. 😀 Ensimmäinen pätkä oli lähestulkoon pelkästään kivikkoista nousua. Väliin osui pieniä pätkiä polkua ja jonkinmoinen osuus pitkospuita kosteikkojen yli. Ensimmäisen puron kohdalla olin haljeta onnesta kun otin kirkasta vettä mukiin ja join sitä antaumuksella. Tämä oli asia, joka jaksoi hämmästyttää. Niin kirkasta, puhdasta ja hyvänmakuista vettä oli purokaupalla. Kokemattomina vaeltajina kannoimme ensimmäiset päivät koko ajan aivan liikaa vettä mukana, mistä johtuen rinkkojen painokin oli vähän liikaa. Jopa kulkeminen helpottui kuin kannoimme vain vaeltaessa tarvitsemamme juomavedet. Puroja oli siis yllättävän tiheästi ja kaikista kohdallemme osuneista virtaavista puroista sai juomakelpoista vettä.

Vaellettuamme pari tuntia pidimme ensimmäisen erämaalounastauon jonkin virtaavan puron varrelta, josta saimme ruoanvalmistukseen veden ja saimme tiskattua astiat ennen kuin jatkoimme matkaa. Meillä oli retkiruokina pelkästään superhelppoja valmiita pusseja, joihin piti vain lisätä kiehuva vesi ja odotella kymmenen minuuttia. Tässäkin meillä on opittavaa. Vaellusbudjetti puolittuu jatkossa, jos kuivatamme muonat itse valmiiksi. Ensimmäisinä päivinä valmismuonapussit maistuivat oikein hyvältä, mutta kotimatkalla ajatuskin Mountain Housen Chicken Korma Curry -pussin syömisestä sai yökkäysrefleksin aikaiseksi. 😀

Ensimmäisen päivän saldoksi tuli noin kymmenisen kilometriä vaellusta, kun päätimme pistää leirin pystyyn puron lähelle Norjan puolelle. Olimme laskelmoineet, että ehdimme laittaa leirin pystyyn ennen kuin alkaa sade ja suunnitelmamme onnistui täydellisesti, joskin se oli puhtaasti tuuria. Myöhemmin opimme, että tuolla säätila muuttuu ihan muutamassa minuutissa ja sitä on nähtävästi suorastaan mahdotonta ennustaa.

Leiriydyttyämme ihmettelimme jonkin aikaa erämaata. Kohta kumpikin reilun vuorokauden valvomisen jälkeen vain mietti milloin voi mennä nukkumaan. Seitsemän jälkeen alkoi vähitellen hämärtää ja annoimme itsellemme luvan mönkiä makuupusseihin odottamaan tulevaa vaelluspäivää. Nukuimmekin sitten heti 13 tuntia ja heräsimme uuteen päivään aivan eri ihmisinä. Yöllä heräsimme useaan otteeseen todella kovaan tuuleen ja vesisateeseen. Auoimmekin tottumattomina telttailijoina ovea ja tarkistimme silmämääräisesti teltan kiinnityksiä. Tuuli oli paikoitellen niin voimakasta, että tuntui, että teltta lähtee lentoon. Eipä lähtenyt. Kaikki kiinnitykset olivat paikoillaan ja varusteet säilyivät kuivina teltan sisällä. Toisesta vaelluspäivästä myöhemmin.

Tulevia postauksia varten voitte esittää toiveita asioista, joista haluaisitte erityisesti kuulla.

*Saimme teltan lainaksi Fjällräveniltä, malli on Akka 2. Aivan superhyvä teltta, josta kirjoittelen myöhemmin lisää.

Pakkauslista vaellukselle


Rinkka Osprey Ariel 65 litraa

Vaatetus

Vaellussukat x 2
Alusvaatteet
Kerrasto x 2
Toppi
Trikoot
Fleece
Keyvt untuvatakki
Hupullinen kuoritakki, vedenpitävä
Vedenpitävät housut
Sormikkaat
Pipo
Buff
Vaelluskengät
Kevyet kengät leiriin
Pyyhe


Adidaksen ja Helly Hansenin paidat saatu blogin kautta


Haglöfsin fleece ja toppatakki saatu blogin kautta


Zero Pointin merinovillaiset sukat ja Haltin vaellussukat saatu blogin kautta

Varusteet

Makuupussi
Makuualusta
Puukko/monitoimityökalu
Tulitikut (vesitiiviissä pussissa)
Ruokailuvälineet
Juomapullo
Vesirakko
Wc-paperi
Rinkka
Kompassi + kartta
Otsalamppu
Kamera, muistikortit ja akut
Istuinalusta
Muistiinpanovälineet
Trangia + kaasut
Teltta
Kahvipannu
Rinkka (+sateensuoja)

Hygienia + henkilökohtaiset jutut

Kosteuspyyhkeet
Hammasharja + -tahna
Lääkkeet
Rakkolaastarit
Ensiapupakkaus

Ruoat

Retkiruuat
Puurot
Pähkinät
Tonnikalat
Kahvi
Suklaa
(Rommi)

Kiitokset pakkauslistapohjasta Nellalle ja varustevinkeistä ja alennuksista varusteostoksissa Scandinavian Outdoor!

Itken onnesta

En muista tätä harrastaneeni kauheasti aiemmin. Viime kuukausina tämä hämmentävä uusi tunnepurkauksen muoto on tullut elämääni. Olen itkenyt, koska rakastan niin paljon. Olen itkenyt, koska on niin hyvä olla. Itkenyt, koska elämässä on kaikki hyvin. Itkenyt onnentunnetta. Ennen en itkenyt juuri koskaan, nykyään liikutun pienistäkin asioita. Tänään lounastauolla menin katsomaan videoita käsivarren lapin vaelluksista. Sieltä se yllätti takavasemmalta – itku. Olen niin onnellinen, että vihdoinkin pääsen toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani. Pääsen erämaahan, viikoksi luontoon. Pääsen sinne parhaan mahdollisen retkikumppanin kanssa – oman rakkaan miehen.

Tämä viikko on aivan järkyttävää kiirettä töiden saralla. Reissuvarusteet on kuitenkin lähestulkoon kaikkia pieniä yksityiskohtiakin myöten valmiina. Tänään pakataan rinkat!

TÄÄLLÄ liikkuvaa kuvaa Kilpisjärveltä! ❤️

Ajatuksia itsestä, vaelluksesta ja maratonista

Tämän kauden päätavoite lähestyy kovaa vauhtia ja jännitys kasvaa tiimalasin hiekan vähetessä. Ei mennyt tämäkään juoksukausi ihan suunnitelmien mukaisesti. Tällä kertaa en ole kauhean pettynyt tai turhautunut, vaikken ole saanut viettää kesäiltoja juosten ja ihaillen maisemia. Aikaisempina vuosina kesäiset pitkät juoksulenkit ovat olleet kesän kohokohtia. Muistan vieläkin soittolistan kesän 2013 maratontreeneistä ja ajatukset, joita olen tuolloin ajatellut. Tältä kesältä on paljon hyviä muistoja, mutta ne on kerätty muista jutuista. Olen saanut viettää hyviä hetkiä metsässä rakkaimpien kanssa, purjehtinut ja nauttinut kaikesta liikunnasta. En ole pakottanut itseäni liikkumaan, jos ei ole siltä tuntunut, vaan olen tehnyt kaiken liikkumisen ilosta. Kulunut vuosi on ollut monella tapaa minulle opettavainen. Olen huomannut, että urheileminen samassa mittakaavassa on menettänyt merkitystään. Enää en saa siitä suorittavasta urheilemisesta samanlaista tyydytystä kuin ennen, eikä minulla ole enää tarvetta jatkuvalle itseni rääkkäämiselle. Huomaan muuttuneeni myös muuten. Olen nykyään itseäni kohtaan lempeämpi ja armollisempi. Alan vähitellen hyväksymään itseni tällaisena. Olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse miellyttää kaikkia tai muuttaa itseäni muita varten. Kelpaan itselleni ja se on paljon se.


Melkein ihan yhtä notkea kuin Heidi. 😀

On ollut jännä huomata, että vaikka olen urheillut huomattavasti vähemmän kuin aiemmin, kunto ei ole kuitenkaan merkittävästi huonontunut. Maratonkunto on toki ihan oma lukunsa ja siihen nähden olisi vielä paljon tehtävää ja enää ei ole aikaa tehdä asialle oikein mitään. En silti ajatellut perua osallistumistani Vaarojen maratonin 43 kilometrin reitin suhteen, todellakaan. Menen reissun vaikka kamera kaulassa fiilistellen ja patikoiden, jos juoksu ei suju, mutta aikomus on kuitenkin tehdä parhaani ja yrittää juosta suurimman osan matkasta. Ihana lähteä, siitä tulee varmasti mieletön reissu SuuntoSalomon-tiimin kanssa!

Mahtavaa on myös se, että yhdestä pitkäaikaisesta unelmasta tulee vihdoinkin totta. Olemme lähdössä ensi viikon perjantaina kohti Kilpisjärveä ja Lapin erämaata. Lähdemme viikon pituiselle vaellukselle Ramin kanssa. Varusteet ovat nyt vihdoinkin hankittuina. Enää pientä viilausta ja yksityiskohtien suunnittelua, mutta muuten alkaa olla valmista. En millään malttaisi odottaa! Olisin halunnut lähteä jo tänään metsään, mutta muut askareet menivät edelle. En osaa edes kuvailla kuinka onnellinen olen päästessäni vihdoinkin Lappiin! En ole koskaan käynyt Kittilää pohjoisempana ja erämaassa en ole käynyt koskaan. Uskon, että pärjään erämaassa ihan hyvin, koska rakastan ulkoilmaelämää enkä ole mikään prinsessa. Pystyn olemaan askeettisissa oloissa enkä ala kiukuttelemaan, jos tulee haasteita matkan varrelle. Silti jännittää miten kaikki menee ja miltä tuntuu vaeltaa pitkiä pätkiä raskaiden kantaumusten kanssa. Mitä jos nyrjähtää nilkka? Mitä jos eksymme? Mitä jos tulee pissatulehdus? Mitä jos tulee riita? Vaatteet ja varusteet ovat viimeisen päälle, eikä niiden puolesta tarvitse pelätä mitään sääolosuhteita. Kävimme eilen ostamassa rinkat, makuupussit, makuualustat ja retkikeittimen Scandinavian Outdoorista. Saimme siellä aivan loistavaa palvelua. Meidän yhteyshenkilömme Scandinavian Outdoorilla oli miettinyt varusteet meidän tarpeisiin, eikä meidän tarvinnut pähkäillä rinkan kokoa, makuualustojen tai makuupussien ominaisuuksia ja vertailla tuotteita. Pääsimme tosi vähällä vaivalla ja olen tosi kiitollinen tästä avusta! Kiitos Kuutti!

Nyt jatkan lauantainviettoa ja keskityn juustojen syömiseen, joten palaillaan. Teen retkivarusteluista erikseen vielä postauksen ja retkestä tulette ihan varmasti kuulemaan kyllästymiseen saakka.

Miten sun lauantai? Mitä puuhaat? Ja hei, kerro mistä sä unelmoit?

*lenkkarit: Salomon, takki: Salomon, shortsit: adidas, sukat: Zero Point, sykemittari: Suunto – kaikki saatu blogin kautta

Vaelluskenkien testiretki

Retkeily on mulle nyt se juttu. En voi vieläkään juosta eikä saliharjoittelu ole kauheasti houkutellut. Metsässä käveleskely ja kehonpainoharjoittelu tuntuu nyt kivalta tekemiseltä. Muutenkaan oman kropan äärirajoille puskeminen ja kalenterin kanssa treenien suunnitteleminen ei ole viime kuukausina tuntunut mielekkäältä. Nyt vain tekee mieli olla metsässä ja nauttia hetkestä. Eilen harmittelin muun muassa sitä, kun ei voi mennä metsään etätöihin. 😀 Siellä ei vaan oo riittävää verkkoa eikä sähköä.

Viime perjantaina töiden jälkeen pakkasimme retkikamat ja lähdimme Nuuksioon. Alunperin oli tarkoitus olla metsässä sunnuntaihin asti, mutta tulimmekin jo lauantai-iltana pois. Lauantain ja sunnuntain väliselle yölle oli luvattu sen verran runsasta sadetta, ettei houkutellut jäädä kärvistelemään aamupalahommien kanssa ilman retkikeitintä. Lauantain aamupalan tekeminen otti aikansa. Retkikeitin on nyt sitten ostoslistan ensimmäisenä ennen seuraavaa retkeä.

Viikonloppuinen metsäretki oli meidän ensimmäinen yhteinen yön yli kestävä retki. Reissuun meidät innoitti keskiviikkoinen visiitti Scandinavian Outdooriin. Kävimme tuolloin valitsemassa itsellemme vaelluskengät syksyn Lapin reissua ajatellen. Vaelluskengät kun täytyy kävellä tutuiksi ennen varsinaista koitosta, niin päätimme lähteä kokeilemaan kenkiä heti ensimmäisenä mahdollisena ajankohtana. Minulle valikoituivat jalkaan sopivalta tuntuvat mustikanväriset Lowa Mauriat ja Ramille hänen jalalleen sopivan tuntoiset Meindlit.

Perjantaina työpäivän päälle kävely hiostavassa metsässä ja raskailla jaloilla tuntui työltä. Aluksi vaelluskengätkin tuntuivat kömpelöiltä, mutta totesimme molemmat seuraavana päivänä jalan jo tottuneen kenkään. Minulla selässä oli vielä painava rinkka. Ramin onneksi ainoa lainaksi irronnut rinkka oli naisten mallia ja sinne sitten menikin suurin osa kamoista. Vaelsimme perjantaina lyhyehkön matkan tutun nuotiopaikan läheisyyteen. Mä olisin ollut valmis jäämään ensimmäiseen ihan kelvolliseen paikkaan, nimittäin bongasin silmän kantamattomiin mustikkaa. Kyykin mukini täyteen mustikkaa ja söin sen hetkessä tyhjäksi ja kohta taas menin poimimaan lisää. Hymyilin, hihittelin, heitin hölmöä läppää eikä mulle ollut mitään väliä mihin telttamme laitamme. Mä olin jo perillä. Rami naureskeli mulle, että mikä sulla nyt on, ku vaikutin kuulemma suorastaan humalaiselta. 😀 Ei mulla mikään ole, mulla on nyt vain hyvä olla tässä ja nyt.

Rami kuitenkin etsi meille parhaan mahdollisen paikan teltalle kauemmaksi muista ihmisistä ja mä tulin mustikoineni perässä. Pistimme teltan pystyyn, fiilistelimme vähän aikaa paikkaa ja lähdimme laittamaan iltaruokaa. Nuotiopaikalla oli paljon ihmisiä. Tosi moni oli saanut saman idean lähteä viikonlopuksi metsään, se vähän harmitti, koska olin jotenkin mielessäni maalannut kuvan metsästä, jossa olisi vain me kaksi.

Perjantai-ilta oli yllättävän lämmin ja kaunis. Kömmimme joskus yhdentoista aikaan makuupusseihimme nukkumaan. Aamu valkeni myös kauniina. Piipahdin yhdeksän aikaan kyykkypissalla, otin kuvan teltan suuaukosta ja jatkoin unia. Molemmilla taisi olla suuri unentarve, koska nousimme ylös vasta puoleltapäivin. Aamupalan tekemiseen menikin sitten hetki jos toinenkin. 😀 Halusimme nauttia luonnosta ja aamun rauhasta ihan kahdestaan emmekä halunneet lähteä yleiselle nuotiopaikalle. Teimme nuotion rantakiville läheisen lammen rantaan. Märkien puiden sytyttämiseen ja veden kiehuttamiseen nuotiossa menikin vähän turhan kauan ja nälkä ehti olla melkoinen. Mä taas odotellessa kyykin pitkin puskia ja söin pahimpaan nälkään mustikoita. Vihdoinkin saimme syötyä ja juotua muutamat kupilliset kahvia, jonka jälkeen päätimme laittaa leirin pystyyn, viedä teltan autolle ja hakea samalla juomavettä ja jatkaa käveleskelyä vielä.

Sitten vain seuraavaa metsäretkeä suunnittelemaan, ensin vain pitää hommata se retkikeitin/trangia. Nuuksion karttakin olis hyvä hankinta, niin voisi pistellä ulos merkityiltä reiteiltä. Repoveden kansallispuistokin kiinnostais ja sinne ei olisi edes pitkä matka.

Nyt kuitenkin hyppään metroon ja menen kodin kautta salille, että en mä vielä ihan kokonaan ole metsänpeikoksi ryhtynyt. 😀

*Minun vaelluskengät saatu Scandinavian Outdoorista, Rami maksoi omistaan.

Sumu syleilee

Välillä tuntuu, että toistan itseäni ja toistankin. Totean vaan usein saman asian – luonto parantaa ihmisen.

Yleensä jos on kovin ahdistunut tai stressaantunut, luonto tekee erityisesti silloin ihmeitä. Mutta tänä aamuna totesin, että luonto tekee vaan niin hyvää ihan muutenkin. Tänään oli kaunis sumu. Sumussa on jotain jännää. Se tuntuu jotenkin salaperäiseltä. Jokainen luontokappale on sumun keskellä ihan yksin, mutta samaan aikaan siinä turvallisessa syleilyssä.

Lähdin ihan varhain kävelylle ja siinä käveleskellessä se sumukin vähitellen hälveni pois. Luonnon kauneus tuntuu rakastumisen tunteena. Tekee erityisen hyvää kävellä aistit auki. Ei kiirettä, ei mitään suorittamista, vaan oleilua. Nappasin lähtiessä kameran mukaani, en ottanut pikkukameraa, vaan ison järkkärin. Tuntui hyvältä kuunnella sitä sulkimen raksahtavaa ääntä pitkästä aikaa. Tuli huomattua, että tatsi on hävinnyt, mutta se vanha rakkaus valokuvausta kohtaan sai uuden kipinän.

Katselin etsimen läpi sumuista merta ja harjoittelin käsitarkennusta tulevaa Lapin reissun videokuvaamista ajatellen. Odotan sitä aivan älyttömästi. Sain eilen uudet vaelluskengät, joissa on nyt ensimmäinen suojakerros kuivumassa. Huomenna lähdemme Nuuksioon yöksi testaamaan niitä.