Onko kaikki vain kulissia?

Olen viime aikoina taas kelaillut monenlaisia asioita. Blogeissa on kerrottu monia näkökulmia australialaisen tytön, Essena O’Neillin, someuran lopettamiseen. Hän lopetti näyttävästi huikean someuransa, koska häntä ahdisti sen teennäisyys. Hän oli saanut kerättyä satojen tuhansien seuraajan yleisön Instagramissa ja YouTubessa, hän oli rakentanut toimeentulonsa ja uransa somen varaan varaan. Hän totesi nyt, että some on kulissia. Itseäni tämä lopettaminen ja lausunto ei kauheasti heilauttanut, joskin tulin surulliseksi tytön puolesta, joka on uhrannut oman nuoruutensa sosiaaliselle medialle. Erityisen surullista on se, että hänen identiteettinsä on rakentunut sosiaalisen median muovaamana. Asia on sellainen, josta tulen omien tyttärieni kanssa käymään vakavaa keskustelua. Julkisuus, suosio ja mikään ulkoinen tekijä ei ole se mikä sinua määrittelee.

Tällä viikolla Maria Veitolan Yökylässä -ohjelmassa oli teinijulkkis Isac Elliot. Hänelle oli hyvin iskostettu, että julkisuus ja se hysteria hänen ympärillään ei määrittele hänen arvoaan ihmisenä. Useimmalle aikuiselle tämä asia on itsestään selvää, kuten sekin, että sosiaalinen media on vain pala kunkin ihmisen elämää. Osa rakentaa sosiaalisen median profiiliaan hyvinkin tietoisesti, joku haluaa näyttää itsestään vain parhaat puolet ja elämän tähtihetket, osa naukuu ja natisee, ottaa kantaa, joku vain jakaa iloa ja onnea. Kaikkea tätä kuitenkin yhdistää se, että jokainen valikoi sen kapean tai laajan palan elämää, jota haluaa julkisesti jakaa. Näistä asioista on hyvä muistuttaa tuota meidän nuorisoa säännöllisesti.

Olen joskus joutunut jopa hermostumaan joillekin kaukaisemmille ystäville, että se mitä blogissani kirjoitan tai jaan sosiaalisessa mediassa, ei ole se mitä minulle kuuluu. Enhän minä kirjoita blogiini vaikkapa kasvattamiseen liittyviä kipeitä kysymyksiä, rahahuolia, ihmissuhdesotkuja, työhuolia, väsymystä, aikatauluhaasteita, riittämättömyyden tunnetta, epäonnistumisia, PMS-raivoitkukohtauksia ja muita arkisia asioita. Turha varmaan sanoakaan, että jokaisen blogin ja kuvankauniin Instagram-profiilin takana on ihminen, ihan tavallinen ihminen tavallisine huolineen, kuten siellä ruutujen toisella puolellakin. Nämä arkiset asiat jokainen jakaa oman lähipiirinsä ja turvaverkkonsa kanssa. Vaikka avaan julkisesti vain kapean palan elämääni, en silti koe lavastavani mitään tai pitäväni kulissia yllä. En koskaan kirjoita sellaista, jota en oikeasti allekirjoita. Jos minulla on paha mieli tai vaikeaa, silloin en vaan kirjoita blogiin tai laita kuvia Instagramiin. En lavasta kuvia ja muovaa elämääni blogin tai Instagram-kuvien takia. Tämän postauksen kuvat otin eilen 15-30 minuutissa ja niiden käsittelemiseen meni suurinpiirtein saman verran aikaa. Sain inspiraation kuvien ottamiseen, koska minulle tehtiin Marsaanan lehdistöpäivillä tuo hieno kampaus. Lisäsin kotona vähän meikkiä ja painelin kameran ja jalustan kanssa lähipusikkoon.

Meidän arvon määrittelee aivan muut asiat kuin sosiaalinen media, menestys, raha tai ulkonäkö. Itse arvostan ihmisiä, jotka kohtaa ihmisen ihmisenä, samanarvoisena. Tämä postausluonnos oli alunperin otsikolla “Ole ystävällinen!”. Olin kirjoittanut pitkät pätkät siitä, miten hymy ei maksa mitään ja ystävällisyys toista ihmistä kohtaan ei ole nöyrtymistä, vaikka se ihminen olisi sinulle ilkeä. Itselleni ilkeydestä tai kostamisesta ei tule hyvä mieli. Haluan tehdä hyvää ja ehkä lapsellisestikin ajattelen, että hyvä poikii hyvää, vaikkakin ehkä pitkällä viiveellä. Aina ei tietenkään tähän pysty, mutta jos esimerkiksi tuolla liikenteen seassa muistaisi olla kohtelias, huomaavainen ja ystävällinen, niin kaikilla olisi mukavampaa. Itselleni tulee tosi hyvä mieli, jos suojatiellä odottaessani autoilija pysähtyy päästääkseen minut ylittämään tietä. Kiitän siitä hymyllä tai kädenheilautuksella. Tuntemattoman ihmisen hymy saattaa joskus pelastaa päivän. Pistetään hyvä kiertämään.

*Kuvissa oleva parka saatu Helly Hansenilta (ihana, untuvainen, lämmin ❤️), kampauksen teki Biozellin Heidi.

I love me?

Ensin oli Nordic Fitness Expo ja heti perään I love me -messut. Näiden molempien tapahtumien jälkeen on ollut kauheasti jälkilöylyjä blogeissa, lehdissä ja somessa. Eevi on omassa blogissaan saanut osakseen kohtuutonta löylytystä. Kummassakaan tapahtumassa en itse ollut paikalla, mutta siitä huolimatta olen saanut lähes yliannostuksen kaikenlaista spekulaatiota. Jälkilöylyjen herättämiä aiheita olen itsekin paljon pohtinut ja päätin nyt kirjoitella niitä asioita hieman tännekin.

Itse olen ajatusmaailmaltani ja liikuntatottumuksiltani todella kaukana fitnessmaailmasta. Välillä vierastan sitäkin, että blogini niputetaan fitnessblogeihin. Toisaalta, me kaikki todennäköisesti liikumme siksi, koska nautimme siitä. Urheilublogien genret erottaa toisistaan oikeastaan tavoitteet. Jokainen tavoittelee liikkumisellaan erilaisia asioita. Jollekin tavoitteena on kisat, toiselle juoksukunnon kohottaminen, paremmat tulokset, uudet taidot, parempi vartalo, laihtuminen, hyvä olo, itsensä hyväksyminen…

Olen viime aikoina paljon miettinyt omaa suhdetta vartalooni, liikkumiseen ja ulkonäkööni. Kului vuosia, jolloin olin kauhean tyytymätön vartalooni. Urheilin paljon. Jälkikäteen olen tajunnut, että kyse oli siitä, että olin tyytymätön elämääni. Halusin urheilemalla ja vartaloni kurissa pitämisellä tuntea hallitsevani elämää. Se tuntuikin jossakin vaiheessa yhdeltä ainoista asioista elämässä, joita pystyin kontrolloimaan. Toisaalta urheilu oli minulle myös se juttu, joka tuotti mulle suurta nautintoa. Olin tuolloin ulkoisesti paljon timmimpi ja hoikempi kuin nyt, mutta en siltikään ollut tyytyväinen.

Eeviä arvosteltiin kovin sanoin hänen ulkonäöstä ja häntä syytettiin epäaidoksi. Mielestäni Eevi perusteli blogissaan aitoutta hyvin. Eihän aitous viime kädessä ole sitä miltä näytät. Turhamaisuus, meikit tai pukeutumistyyli ei määrittele sisintäsi. Aitous on sitä mikä tulee sisältäpäin, vaikka kieltämättä mielestäni siinä on myös ristiriitaa, jos ulkoinen olemus on kirurginveitsen ja useiden lisäkkeiden ansiota. Sitten ollaan I love me -messuilla, tavoitellaan ruokavaliolta kaikkea mahdollisimman luonnonmukaista ja terveellistä, sitten siellä vilisee enemmän täytehuulia, ripsenpidennyksiä ja implantteja kuin missään muualla. I love me? Mä en kuitenkaan tuomitse enkä halua arvostella. En halua arvostella toisten ihmisten valintoja, varsinkaan jos valinnat tekevät toisen onnelliseksi. En ala myöskään kiillottamaan omaa sädekehääni. Olenhan itsekin halunnut muokata vartaloani. Tein aikanaan muokkaamista liikkumalla. Minäkin olen haaveillut implanteista näiden imetyksestä kärsineiden nahkariepujen tilalle.

En tiedä mitä tapahtui ja missä vaiheessa, mutta nämä asiat menettivät merkitystään mun elämässä. Ehkä se tapahtui terapian kautta, jonka avulla ymmärsin syitä miksi en ole ollut itseeni tyytyväinen. Koen tällä hetkellä olevani onnellinen, tyytyväinen vartalooni ja tunnen olevani nyt enemmän nainen kuin ennen. Mikä on sitten muuttunut? Olen ottanut rennommin. En ole vaatinut itseltäni ihmeempiä. Olen liikkunut vain sen verran kuin on hyvältä tuntunut. En ole pakottanut itseäni rajoittamaan ruokavaliotani mitenkään. Syön just niitä asioita kuin huvittaa. En vaadi vartaloltani mitään ihannemittaa. Puntarista loppui patterit aikoja sitten enkä ole katsonut tarpeelliseksi tehdä asialle mitään. Itse asiassa olen tainnut alkaa rakastaa itseäni ja suhtaudun nyt itseeni jonkinlaisella myötätunnolla ja lempeydellä. Onko se sitten itsensä hyväksymistä vai mitä, mutta tärkeintä on se, että tuntuu hyvältä.

Hyvinvointi ei ole sama asia kuin hyvä kunto ja terveellinen ruokavalio. Se onkin muuten ihmeellinen asia, että vaikka niinä itselleni ankarina aikoina urheilin paljon enemmän ja tavoitteellisemmin, en ole nyt yhtään sen huonommassa kunnossa. Itse asiassa kuntoni on joiltakin osin parempi tai ainakin yhtä hyvä. Punttituloksetkin ovat lähestulkoon sitä luokkaa kuin ennen, vaikka käyn salilla vain silloin tällöin. Olen ennenkin sanonut, että olemme psykofyysinen kokonaisuus ja hyvinvointiin vaaditaan kaikkien osa-alueiden tasapainoa. Stressi vaikuttaa liikuntasuoritukseen ja uneen, uni taas vaikuttaa mielentilaan ja samoin liikunnan puute. Listaa ja yhdistelmiä voi jatkaa loputtomiin. Vaikea yhtälö ja jatkuvaa tasapainoilua.

Mitä mä sit haluan tällä sanoa? Jotain sellaista, että ei tarvitse niin kauheasti yrittää ja suorittaa. Olkaa lempeitä itsellenne! Jos olet ankara itsellesi ja vaadit liikoja itseltäsi, mieti sinua ihan pienenä lapsena. Mitä hänelle sanoisit? Tuskinpa tiuskaisisit “et ole riittävän hyvä, tee enemmän, paremmin”?

Rakkautta!
❤️, Elina

Joulukuntoon

Olen tästä ennenkin meuhkannut ja aiemminkin läpällä tällaisen tempauksen läpi vienyt. Kesäkunto on niin väsynyt läppä. Miksi pitäisi olla kesäkunnossa tai rantakunnossa, jos voi olla joulukunnossa? 😀 Ja ei, vaikka ehkä tästä ironisesta tyylistä voisitte arvailla, että vedän itteni palleroksi, niin en mä nyt kuitenkaan.

Jos haluaa olla kunnossa, niin olisi parempi olla kunnossa läpi vuoden. Kunnossa oleminen on taas sitten niin monipiippuinen juttu, että lähestyn tätä nyt jälleen vain tästä oman napani ympäristöstä. Minulle kunnossa oleminen on tarkoittanut tässä vuosien varrella montaa eri asiaa. Ennen lapsia oli tärkeintä, että oli laiha. Aivan sama mitä söi tai miten liikkui, kunhan oli laiha. Lasten syntymän jälkeen aloin juosta ja tärkeintä oli, että pystyi juoksemaan mahdollisimman pitkän matkan nopeasti. Sitten aloin vähän ymmärtää ruokavalion päälle ja kuulin sanan proteiini. Samaan aikaan löysin myös kuntosalit. Kun lihakset alkoivat proteiinitietoisen syömisen jälkeen kasvaa, halusin että lihakset erottuu ja samaan aikaan pitäisi pystyä juoksemaan pitkälle ja nopeasti. Tämä yhtälö on asia erikseen, siitä ehkä joskus toiste. Viime aikoina, kun elämä on pyöritellyt, on tullut huomattua henkisen hyvinvoinnin merkitys, joka edellyttää myös fyysistä hyvinvointia. Jopas menikin vaikeaksi. Hyvinvointi koostuu kolmesta palikasta – keho, mieli ja ruokavalio. Yritäpä laittaa nämä asiat tärkeysjärjestykseen. Itse ainakin siinä vaiheessa havahdun, että jokaisella osa-alueella on tärkeä rooli kokonaisuuden kannalta.

Olen tässä syksyn mittaan listaillut tänne blogiin erilaisia keinoja välttää kaamosmasennus. Miten kävi bloggaajalle itselleen? Ei tehnyt mitä itse opasti, vaan lankesi lähes kaikkiin sudenkuoppiin. Annettakoon kuitenkin anteeksi eikä jäädä sitä nyt märehtimään, vaan nyt niskasta kiinni ja ryhtiä tähän elämään. Mulla on salikortin hyllyttämisen ja muun elämänmuutoksen mukana hävinnyt rytmi. Olen toki liikkunut, mutta säännöllisyys puuttuu. Rytmin ja rutiinien katoaminen tuntuu kamalalta.

Mitä mä nyt oikein ajan tällä projektillani takaa? Aion voida hyvin. Ihan alkuun lopetan stressaamisen ja hönkimisen, että pitää tehdä tätä ja tuota. Ei pidä. Minulle hyvinvointi tarkoittaa sitä, että syön niin, että vatsani ei ole kipeä ja kroppa ei reagoi muutenkaan kiukkuilemalla syömisiini. Liikun sen verran, että jaksan ja kroppa tuntuu ryhdikkäältä. Ja annan itselleni tilaa ja yritän kuulostella itseäni. Teen ratkaisuja itseni vuoksi, en sellaisia päätöksiä, joita pitää tehdä.

Ensin alkuinnostuksissani ajattelin, että nyt kun ruvetaan vetämään itseään “kuntoon”, niin heti kerralla ruokavalio tiukaksi ja kroppa nopeasti tikkiin. Päätin, että nyt sitten kokeilen gluteenitonta ja maidotonta ruokavalioa… Jospa nyt en kuitenkaan. Se ei ole hyvinvointia (minulle). Ruokavalio ei saa aiheuttaa stressiä ja tuo aiheuttaisi mulle ylimääräistä stressiä. Minulle ei sovi myöskään se tyyli, että kiellän itseltäni jotakin. Siinä vaiheessa huomaan, että mopo on karkaamassa kaasu pohjassa pöpelikköön. Jos kiellän itseltäni karkit ja roskaruoan, niin mitä mulla tekee mieli? No just niitä!

Mitä konkreettista aion tehdä? Aion nyt suunnitella aina kulloisenkin viikon aikataulut treenien ja muiden menojen osalta, jolloin minulle hahmottuu se asia, että kiire on usein vain tunne. Kiireen tunteesta osan saa pois organisoimalla asioita, priorisoimalla tai sitten karsimalla. Jatkuva kiire ei ole hyvästä, kertoo kokemuksen rintaääni. Aion herätä joka aamu samaan aikaan, jolloin toivottavasti nukkumaanmenokin jossakin kohtaa asettuisi johonkin järkevämpään ajankohtaan. Ennen kaikkea olen läsnä. Kuulostaa helpolta, mutta tällaiselle multitaskaajahäärälle, jolla on koko ajan tuhannen kohdan lista päässä ja miljoona vastaamatonta sähköpostia odottaa, kännykkä rimputtaa koko ajan, Wilma-viestit odottaa lukijaa ja vastaajaa, pyykit pitää pyykätä, kämppä pitää kondiksessa, lasten harrastukset ja läksyt, omat treenit, niin kyllä on vaikeaa. Olen aloittanut nämä läsnäoloharjoitukset työmatkoista, jolloin en enää kuuntele musiikkia, vaan olen vaan ja yritän olla ajattelematta mitään tai ratkaisematta mitään siinä tilanteessa. Ehkä se tästä. Jouluna olen niin zen, että häikäisen mun rauhallisuudellani kaikki. 😀 Yksi konkreettinen asia vielä. Aion jättää nyt alkoholin sinne kaupan hyllylle muita varten. Se ei tee kenellekään hyvää, varsinkaan, jos on alakuloon taipuvainen. Karkit ja sokeri on toinen mikä ei tee hyvää, mutta tässä kohtaa yritän käyttää käänteistä psykologiaa ja sallia sen täysin. 😀

Lähteekö joku mukaan tähän mun epämääräiseen joulukuntoon-haasteeseen? Kuulisin mielelläni ajatuksia aiheesta.

Ps. Ollakseni täysin rehellinen, niin kyllä se ulkoinenkin kondis kelpais.

Vaaleanpunaiset pilvenhattarat

Voi teitä, rakkaat ihmiset! Kiitos ihan älyttömästi kannustavista, lämpimistä ja kauniista kommenteistanne. Enpä olisi arvannut minkälaisen kävijäryöpyn tuo muutamalla rivillä raotettu tunnustus tuo tänne blogiin. Mua hieman hirvitti aamulla tulla katsomaan minkälainen vastaanotto postauksella oli.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa masennuksesta. Ensin mietin, että kerron teille toisen masentuneen ihmisen tarinan. En kuitenkaan uskaltanut. Sitten ajattelin, että kirjoitan masennuksesta yleisesti. En halunnut sitäkään, ei sellainen uppoa. Sitten viimein rohkaistuin kertomaan, että minä olen yksi heistä. Nyt kun maailma on valoisampi paikka, on etäisyyden päästä helpompi sanoa, että olipahan kivikkoinen taival, mutta tulipahan rymyttyä läpi. Mä selvisin siitä! Aina on matkaa taivallettavana, eikä ihminen koskaan ole valmis, mutta olen tyytyväinen siihen missä olen nyt. Masennus ei ole häpeä, eikä se saisi olla tabu. Mä en ainakaan suostu olemaan b-luokan kansalainen tämän sairauden takia.

En ala raottamaan matkaani tähän pisteeseen, mutta sanon vain sen saman minkä olen sanonut ennenkin. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrottavanaan. Meillä jokaisella on se oma polku, joka tekee meistä sen kuka on. Ei pitäisi koskaan väheksyä tai aliarvioida ihmistä kuulematta sen tarinaa tai antamatta mahdollisuutta. Ulkonäkö voi pettää.

Itse olen oivaltanut sen, että heikkous on vahvuutta.

Kuvat ovat perjantain pakkasaamun työmatkapyöräilyltä, kun taivaalla oli vaaleanpunaiset pilvenhattarat ja korvissa soi Coldcut – Autumn Leaves. Se oli kombona sellainen, että vatsanpohjassa tuntui onnelinen hyrinä. Näin mä mun maailman nyt näen.

Työmatkapyöräilystä, kiusaamisesta ja lippuarvonnan voittajat

Tässä yön kähmeessä taas bloggailen. Voisin ottaa vuorokauteen muutaman tunnin lisää tai jotain teleporttauslaitteita, joilla pääsisi kauppaan, lapset pääsisi harrastuksiin ja itse pääsisin paikasta a paikkaan b. No ei, ei oikeasti. Mun pitäisi vain opetella organisoimaan taas arkeani paremmin. Mä nautin edelleen ja aina vaan työmatkaurheilusta ja aikataulutushaasteet otan nimenomaan haasteina, joihin löytyy ratkaisuja. Kiire on useinmiten itse aiheutettua tai se on vain tunne.

Mun mielestä kaikista paras tapa aloittaa ja lopettaa työpäivä, on tehdä työmatkat lihasvoimin. Oma aika raittiissa syysilmassa ennen töihinmenoa tekee ihmeitä. Aina ei tarvitse mennä täysillä ja sykkeet tapissa, vaan välillä riittää leppoinen rullailu ja fiilistely. Jokaisen pitäisi olla omassa seurassaan joka päivä jonkin aikaa. Silloin voi antaa aikaa ajatuksille. Antaa ajatusten tulla ja mennä. Välillä työmatkaurheilu menee siihen, että antaa kiukun poistua kropasta ja päästää endorfiinit tilalle. Välillä se on puhdasta nautintoa, jolloin voi vain nauttia hetkestä ja antaa hyvän olon virrata päästä varpaisiin ja takaisin. Muistan monia työmatkapyöräilyjä, jolloin olen laulanut ääneen ja levittänyt kädet sivuille ja syleillyt maailmaa. Ihan voittamaton olo. Edes sade, räntä tai pakkanen ei (aina) vie fiilistä ja nautintoa.

Tänään käytin ajan “tehokkaasti” lasten mentyä nukkumaan. Mulla oli monta asiaa, joita olisin halunnut tehdä. Olisin halunnut neuloa, lukea kirjaa, tehdä lihaskuntotreenin, juosta, blogata ja katsoa YLE2:n kiusaamisiltaa. Tällä kertaa valitsin lihaskuntotreenin ja telkkarin katselun samanaikaisesti. Katsoin/kuuntelin kiusaamisiltaa liikuttuneena ja samalla tein lihaskuntotreenin kiertoharjoitteluna. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin. Ei ole montaa kertaa tullut urheiltua itku kurkussa.

Pitkästä aikaa päätin rykäistä kotitreenin, koska tämä mun organisointiongelma ilmenee sillä tavoin, etten ole päässyt salille kovin usein.

Kiusaamisillasta vielä sen verran, että toivoisin meidän kaikkien tekevän niin kuin siellä sanottiin. Otetaan vastuu siitä minkälaista asennetta me ympärillemme jaamme kiusaamisesta ja siihen suhtautumisesta. Meidän arvomaailmamme heijastuvat myös sanattomina viesteinä ympäristöön, joten näytä esimerkkiä. Puutu siihen, äläkä hyväksy. Tarkista arvomaailmasi, ihan varalta. Ethän vain naura erilaisuudelle tai pyörittele silmiä toiselle, joka käyttäytyy valtavirrasta poikkeavasti? Itse mietin kovasti vastuutani äitinä ja partiossa seikkailijoiden ryhmänvetäjän roolissa. Iso vastuu. Jokainen meistä on ihan yhtä arvokas ja tärkeä. Muistetaan se ja vaalitaan sitä.

Rakastetaan toki myös itseämme (aasinsillalla lippuarvonnan voittajiin), sillä jos omissa nahoissa on hyvä olla, on ehkä myös enemmän kapasiteettia asettua toisen asemaan ja puuttua epäkohtiin. Kiusatun ja kiusaajan pitäisi saada tuntea olevansa tärkeä ja rakastettu.

I Love Me -messut ovat siis viikon päästä viikonloppuna 17. – 19.10.2014. Samoilla messuilla julkistetaan Sport & Wellness Blog Awardsien voittaja. Nyt minä julkistan lippuarvonnan voittajat. Rumpujen pärinää. 😀 Kiitos vielä arvontapostaukseen jättämistänne ihanista kommenteista! Kauniit sananne olivat mannaa mun sydämelle ja itsetunnolle. Kritiikkiä ja kehitysehdotuksiakin olisin ollut valmis ottamaan vastaan, mutta kiva näin. 🙂

Arvonnan voittivat:

L: Äänestin tietty sua! Sun blogi on aito ja rehellinen, kannustava ja inspiroiva, ja vielä korkeatasoinenkin! Sulla on järki päässä urheilun suhteen ja olet uskomaton esimerkki meille lukijoille. Oot paras!

ja

Inka: Sun kirjoitukset ei hienostele taikka silottele, vaan kirjoitat monesta asiasta juuri niinkuin ne on. On ne sit hyviä tai kurjia juttuja. Ja sun kokeiluja ja kokemuksia eri urheilulajeista jne on aina mukava lukea. Ainoastaan harvasta kirjoitustahdista voisit saada multa risuja, mutta senkin ymmärrän itsekin urheilevana ja työssäkäyvänä äitinä. Pelkästään ruusuja jaossa sulle siis. ☺️

Molemmille on nyt lähetetty sähköpostia. Laittakaa huomisen aikana osoitetietonne minulle vastausviestinä, että ehditte saamaan liput ennen messuja!

Ootte ihkui, te kaikki siellä ruutujen toisella puolella!

Yli tuhat pyöräilykilometria

Tämän viikon alussa huomasin HeiaHeiasta, että nyt on tullut tuhat pyöräilykilometria tälle kesälle täyteen (1 034 km). Tuhat kuulostaa paljolta, vaikka pienissä pätkissä tuo matka on sahattu.

Viime viikolla tuli pyöräiltyä 62 kilometriä, juostua 13 kilometriä ja tein yhden salitreeninkin. Ihan hyvä viikko, niin sanoi sykemittarikin.

Mökillä tuli tosiaan juostua pariin otteeseen ja innostuin siitä taas sen verran, että otan tavoitteeksi juosta puolimaratoinin syyskuun 18. päivä Pääkaupunkijuoksussa. Olen juossut tänä vuonna ihan olemattoman vähän, tähän mennessä yhteensä vain 136 kilometriä. Peruskunto on kuitenkin kohdallaan, joten eiköhän juoksukunto löydy. Nyt vain kädet ristiin, etten saa pohkeisiini taas penikkatautia, joka on mun juoksut aina lopettanut.

Tilasin juoksuhuumassa itselleni uudet Asicsit, koska edellisistä kurkkii molemmista jaloista pottuvarpaat ulos. Tilattiin samalla miehellekin, koska hänellä on vielä huonommassa kunnossa omat lenkkarinsa ja hänellä on sama puolimaratontavoite. Hän itse asiassa sai minut innostumaan asiasta. Juoksimme ensimmäiset puolimaratonimme yhdessä.

Mulla on taas hyvä boogie treenien suhteen (ja muun elämän). Saan treeni-intoa siitä, että sain miehestä treeniseuraa. Vielä kun saisin nämä jumiutuneet lihakset avattua. Oikea jalka on takareiden puolelta jostakin syystä aivan totaalisen jumissa pakarasta nilkkaan asti. Ja kevään alussa kiukutellut polvi kiukuttelee ajoittain edelleen. Pitäisi yrittää saada pikapikaa hieronta-aika, ettei tarttis jumiutuneella jalalla yrittää veneessä loikkia. Siellä pitää tehdä äkkinäisiä liikkeitä ja olla ihme asennoissa, niin olisi hyvä olla vetreä.

Heti kun täytin kolmekymmentä, niin johan alkoi joka paikkaa kolottamaan. On se hirveetä! 😀 Ihan vakavasti ottaen, totta se on, että vanhuus ei tule yksin. Enää ei silmäpussit laske hetkessä heräämisen jälkeen, iho ei ole kimmoisa ja kuulas, lihakset eivät palaudu samaa vauhtia, yöunen merkitys on aina vain suurempi. Tämän turhamaisemmaksi en aio enää alkaa, mutta tunnustan, että joinakin aamuina turvaudun jääkaappikylmiin pikkulusikoihin silmäpussien taltuttamisessa ja olen miettinyt, että itsestä, omasta terveydestä ja hyvinvoinnista täytyy huolehtia kuitenkaan antamatta näiden asioiden pyörittää koko elämää.

Painonhallinta on yksi asia, josta en ole kirjoittanut aikoihin. Joskus olisiko ollut aika tarkalleen vuosi sitten päivittelin blogissa, että painan yli kuusikymmentä. Sitä ennen painoin aina noin 55 kilon molemmin puolin. Olin ennen ihan rimpula, mulla ei ollut ei lihasta, ei läskiä. Esikoisen syntymän jälkeen imetys kuihdutti minut 52-kiloiseksi. Tähän peilaten pää ei meinannut käsittää puntarin uusia lukemia. Peiliin katsominen ei kuitenkaan tehnyt yhtään pahaa, koska säännöllinen treenaaminen oli tuonut lihaksiin muotoa ja kokoa. Muutamat farkut rupesivat olemaan vähän liian kireitä ja vaatekaupasta oli turha yrittää ostaa s-koon paitoja.

Turhamaisuuspuuskissa tulee sellainen olo, että haluaisin painaa vähemmän ja olla vähän pienempi. Haluaisin kapeat reidet, kapeat lihaksettomat kädet, mutta se menee ohi, kun mietin, että haluan kuitenkin treenata. Jos lopettaisin treenaamisen ja palaisin takaisin siihen typerään ruokavalioon, niin sitten voisin painaa 55 kiloa, mutta en siis halua, joten olen tyytyväinen tähän. Elämä on paljon hauskempaa, kun treenaa ja syö hyvin.

Jopas tuli poukkoilevaa tekstiä. Nyt äkkiä miehen lepattavat juoksushortsit jalkaan ja pyörän selkään. Enää tämä ja huominen päivä töitä ja sitten alkaa loma!