Triathlonin pikamatka suoritettu!

Tänään oli päivä, jolloin minusta tuli triathlonisti, jos pikamatkan suorittanutta voi sellaiseksi kutsua.

Päivä oli kerrassaan jännittävä. Aamulla heräilimme kaikessa rauhassa meidän idyllisestä järvenrantamökistämme upeaan auringonpaisteeseen. Laittelin kisavarusteet oikeisiin pussukoihin, jonka jälkeen menimme aamiaiselle.

Kisapaikalle päästyämme jännitys alkoi hiipimään. Hain Velo & Oxygenilta edellisenä päivänä huoltoon jättämäni pyörän. Onneksi vein sen huoltoon, koska kampi olisi kuulemma saattanut irrota reitillä. Velon Mika on kyllä sellainen velho pyörien kanssa, että tiesin pyörän olevan nyt kunnossa ja uskaltaisin hyvillä mielin lähteä kisaamaan ainakin pyörän kunnon puolesta.

Kävimme Martinan kanssa kokeilemassa huollettuja pyöriämme. Pyöräilimme pienet lämmöt ja otimme muutaman tiukemman vedon. Sain tällä kropan heräämään tähän päivään ja hiukan varmuutta omaa suoritusta ajatellen. Edellisenä iltana olimme käyneet Valvatus-järvellä uimassa 400 metrin kisaradan läpi pariin otteeseen. Kellotin molemmat vedot. Ensimmäisellä kerralla uin reitin vapaata, toisella rintaa. Rintauinti meni minuutin nopeammin. Päätin, että uin kisassa rintaa.

Jätimme pyörät kisa-alueelle ja palasimme vielä mökille syömään ja lepäämään hetkeksi. Mökillä en oikein osannut rauhoittua, vaan puuhastelin kaikenlaista.

Kisa-alueelle ajaessa Martina soitti motivaatiosoittolistaa ja jännitys alkoi kutkuttaa vatsanpohjassa. Aviciin Heart Upon My Sleeve -biisin soidessa pidättelin liikutuksen kyyneleitä.

Kisapaikalla meitä oli vastassa Anna, joka tuli rauhoittelemaan mua, antamaan vielä viimehetken ohjeita. Anna letitti minulle vielä kisaletitkin. Martina ja Anna olisivat halunneet tulla katsomaan uinnin lähtöä, mutta tiet olivat uintialueen lähistöltä pyöräilyosuuden vuoksi suljettu. Jouduin lähtemään sinne ihan omin nokkineni. Rullailin pyörällä läpysyköissä uinnin lähtöön ja katsastamaan pyörän.

Katsastuksessa en tiennyt yhtään mitä mun olisi pitänyt tehdä. Vaikutin varmasti ihan hoopolta. 😀

Tulin paikalle sen verran viimetinkaan, että uinnin lämmittelyaikaa oli enää 10 minuuttia jäljellä. Kaivoin pussukasta uimalakin ja lasit ja painelin veteen. Verkkasin viisi minuuttia ja nousin kuivalle maalle muiden uitettujen koirien kanssa heiluttelemaan käsiäni.

Ennen minun lähtöä lähti miesten ja naisten kilpasarjat, viimeisenä oli meidän lähtöryhmän vuoro. Asetuin lähdössä ihan vasempaan reunaan. Uin heti hiukan vasempaan laitaan, että saisin uida mahdollisimman rauhassa. Pelkäsin, että saan jalasta tai kädestä tai joku ui minun päälle. Olin kuullut ihan riittävästi kauhutarinoita triathlonin uinnissa sattuneista jutuista enkä halunnut itse päätyä kertomaan mitään ikävää tarinaa.

Rintauintipäätöksestäni huolimatta uin ensimmäiselle poijulle vapaata. Hosuin ja uin ihan liian kuluttavasti, ei tietoakaan liu’usta tai tekniikasta. Poijun käännöksen jälkeen vaihdoin rintauintiin. Jännitys ja hätäily nostatti sykettä ja tunsin jaloissa orastavaa maitohappoa. Päätin toisen poijun jälkeen vaihtaa jälleen vapaauintiin. Uin ihan tosissani ja luulin uineeni kovempaa kuin eilisessä verryttelyssä. Rantaan päästyäni petyin kellon näyttämään aikaan: lähes kahdeksan ja puoli miuuttia, kun edellisenä päivänä olin uinut saman reitin kovempaa, vaikka uin silloin ihan rennosti.

En jäänyt harmittelemaan uintiaikaa, vaan siirryin ajatuksissani jo seuraavaan suoritukseen. Vaihdoin rauhassa pyöräilykengät jalkaan ja pistin potan päähän. Päätin jättää aurinkolasit laittamatta, koska aurinko ei enää paistanut.

Pyörän päällä hoin mielessäni Annan ohjetta: “pyöräile ensimmäiset kolme kilometriä ihan rauhassa, sen jälkeen voit lähteä päästelemään”. Näin tein. Jalat tuntuivat hyvältä ja pyöräileminen ihanalta. Muistin myös Annan kehotuksen, että kannattaa muistaa juoda pyörän päällä.

Pyöräillessä rakastin sitä vauhtia ja sitä, miten helpolta pyöräily tuntui. Tämän mä osaan. Tätä mä olen tehnyt. J0ku mies numerolla 101 aina välillä ohitti ja minä taas seuraavaksi hänet, kunnes tajusimme ottaa toisista peesihyödyn irti. Pikamatkalla peesaaminen on sallittu. Muistinpa pyöräillessä myös sen, että kampi suorana on turha kilpailla, vaan ketjujen pitää olla  kireänä koko ajan. Näin tein. 🙂

Pyöräily meni nopeasti ja seuraavaksi olisi tiedossa juoksu. Jostakin syystä pelkäsin juoksua eniten. Olen juossut viime aikoina todella vähän ja treenannut muutenkin vähän mitä sattuu ja milloin sattuu.

Lenkkarit jalkaan ja menoksi. Eihän se hyvältä tuntunut. Reitin alku oli mäkistä ja juoksu tuntui todella tahmealta. Nyt puolestaan muistin Martinan sanat: “se tuntuu pahalta, mutta painat vaan niin kovaa kuin pystyt”.

Vasta kolmen kilometrin kohdalla jalat rupesivat tuntumaan omilta ja reitti oli jo loppupuolella. Kolmen kilsan kohdalla juomapisteellä harkitsin hetken bajamajaa, mutta päätin mennä loppuun vaikka mikä olisi. Onneksi ei tarvinnut siivota mitään housuista maaliviivan jälkeen. 😀

Juoksun loppuaika oli 27 minuuttia. Ei mikään kehuttava tulos, mutta saa kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Koko triathlonin suoritukseen saa näillä harjoitteluilla olla ihan tyytyväinen. Olin peräti oman ikäsarjan naisista kuudes. Loppuaika oli 1:18:48.

Kokemus oli aivan mielettömän hieno! Aion ehdottomasti tehdä tämän uudestaan, pidemmällä matkalla.

*Osallistumisoikeus saatu ilmaiseksi Finntriathlonilta
*Kisavarusteet saatu: 2XU

Kuvat: Martina Aitolehti