DIY Triathlon

Koska kisat ja tapahtumat ovat peruttu, niin päätin tarttua Nosht-urheiluravinnebrändin, Arenan ja Triathlon Factoryn yhdessä järjestämään haasteeseen. Yritin maanitella mukaani ystäviä ja tuttavia, mutta kukaan ei oikein innostunut tästä haasteesta. Moni on nyt tämän kummallisen kevään aikana osallistunut moniin virtuaalikisoihin – on juostu matkoja cooperista maratoniin, mutta triathlon ei sitten kiinnostanut. Ihme jengiä.

En ole tehnyt lajiharjoittelua oikeastaan yhtään koko vuonna. Kevään treenaamiseni on ollut täysin fiilispohjaista. Olen juossut silloin, kun on mieli tehnyt ja kevyemmät treenit olen tehnyt pyöräillen tai kävellen. Uinti on sattuneesta syystä ollut tosi vähissä. Pari viikkoa sitten korkkasin myös tämän kauden avovesiuinnit Oittaalla kaverini kanssa. Järvivesi oli tuolloin yllättävän lämmintä ja uinti tuntui ihmeen hyvältä ja helpolta monen kuukauden tauosta huolimatta. Siksi päätinkin, että voin hyvin osallistua DIY triathlonille. Ensin ajattelin, että minun täytyy ajella (pyörällä) ensin Oittaalle ja tehdä siellä tuo koko suoritus, kunnes tajusin, että mehän asumme meren äärellä. Selvittelin vähän meriveden lämpötiloja ja totesin, että kyllä sinne voi mennä. Kokeilematta tietysti.

Lauantaina aamupäivällä houkuttelin mieheni Westendin rannalle “vahtimaan” mun uintia ja napsimaan kuvia. Vaikka olenkin hommannut itselleni vihdoinkin “raatopoijun” eli uimarinpoijun, johon voi tarvittaessa turvautua, jos voimat loppuu, niin silti avovesiuinti aina vähän jännittää. En tiedä mitä mies voisi rannalta käsin tehdä, jos uppoaisin, mutta itselläni on turvallisempi olo, jos joku katselee perään.

Olin päättänyt tehdä DIY triathlonina sprinttimatkan, johon kuuluu 750 metriä uintia, 20 kilometriä pyöräilyä ja 5 kilometriä juoksua. Vesi tosiaan oli lämmintä. Totuttelin hetken veteen, kunnes lähdin uimaan matkaa. Veteen hengittäminen tuntuu aina aluksi vaikealta ja sopivan uintirytmin löytymiseen menee jonkin aikaa.

UINTI

Lähdin tietysti liian vauhdikkaasti liikkeelle, joka sitten kostautui hengitysrytmin haasteina. Minulle soveltuu parhaiten hengittäminen joka neljännellä tai joka viidennellä vedolla. Tuolloin uinti pysyy riittävän rentona. Rentous mahdollistaa hyvä liu’un ja siten myös paremman vauhdin. Hosuminen hidastaa ja vie turhaan energiaa.

Westendin rannalle oli tuotu poijurivistö todennäköisesti veneilijöille merkiksi, ettei niiden rannan puolelle kannata tulla. Suuntasin poijuille ja uin niiden suuntaisesti. Poijurivistö oli noin 100 metrin levyinen ja sahasin sitä edes-takaisin, kunnes mittarissa oli 700 metriä, jonka jälkeen lähdin uimaan laituria kohden. Laiturille päästyäni mittarissa olikin jo 800 metriä. Vedessä etäisyyksiä on todella vaikea arvioida ja tietysti jokaiseen poijunväliin sisältyy sahaamista, joka lisää matkaa.

Uinti: 21:59 min

T1

Vaihtoon meni runsaasti aikaa, yli 12 minuuttia. Minulla oli märkäpuvun alla uimapuku ja halusin vaihtaa pyöräilyyn kamat, joilla voin sekä pyöräillä että juosta. Mulla ei millään ollut pokkaa vetää lähiön katuja kisakireessä triathlonasussa. Riisuin märkäpuvun pois laiturilla ja hipsin kamppeineni pukukoppiin vaihtamaan toiset varusteet päälle.

PYÖRÄILY

Olin suunnitellut suunnittelevani pyöräilyyn hyvän reitin, mutta se jäi tosiaan suunnittelun tasolle. Suunnitelmani oli pyöräillä noin 10 kilometriä johonkin suuntaan ja tulla sama matka takaisin ja tehdä toinen vaihto kotipihalla. Tässä suunnitelmassa pysyin. Lähiössä maantiepyöräily ei ole kovin palkitsevaa hommaa, nimittäin kevyenliikenteen väylällä on muutama muukin. Lisäksi reitille sattui useita liikennevaloja, töyssyjä ja muita hidasteita. Pyöräily oli jatkuvaa jarruttamista ja kiihdyttämistä. Painoin menemään ihan hapoilla sen minkä kerkesin. Naputin kolmen kilsan päästä miehelle tekstarin, että hän tietää tulla noin 5 minuutin päästä pyörävarastolle tuomaan minulle lenkkarit.

Pyöräily: 45:18 min

T2

Tämä vaihto meni nopeasti, siihen meni vain vähän päälle 2 minuuttia, kun lukitsin pyörän varastoon, vaihdoin lenkkarit jalkaan ja hörppäsin vähän vettä ja lähdin matkaan.

JUOKSU

Pyöräilyn jälkeen jalat tuntuivat ihan hassuilta. Ajattelin, että jos pystyn sietämään juoksussa yhtä kovia sykkeitä kun pyöräilyssä, niin hyvin menee. Jostakin syystä kovat sykkeet tuntuu pahemmalta juostessa kuin pyöräillessä. Päätin juosta verran kovaa, ettei tunnu ihan hirveältä. Halusin, että juoksu olisi edes jonkin verran rentoa, koska tässäkin pätee sama kuin uinnissa – rentous tuo myös paremman vauhdin. Puristamalla saa itsensä vaan hapoille.

En ollut tietenkään suunnitellut juoksureittiäkään valmiiksi, vaan lähdin vaan menemään johonkin suuntaan. Päätin reitin lennosta. Yritin välttää pahimmat mäet ja suunnittelin reitin sen mukaan. Juoksu oli yllättävän mukavaa, vaikka sykkeet olivat mulle aivan ennätyskorkeat! Keskisyke oli 170! 😀 Eikä edes tuntunut ihan hirveältä, tuntui vaan vähän pahalta. Ehkä se oli vain psykologista, kun annoin itselleni luvan juosta niin, että tuntuu semi miellyttävältä, niin pystyinkin puskemaan itseni rajoille.

Juoksu: 26:23 min
Yhteensä vaihtoineen 1:48:26

Seuraavaksi taidan suorittaa Finntriathlonin Joroisen puolimatkan triathlonin missä vain, kun juuri huomasin, että sellainenkin haaste on nyt heitetty ilmoille. Tuota varten täytyisi varmaan paremmin miettiä reitit. Kuka on messissä? Ai ei kukaan? 😀

Levi Extreme Triathlonin kisaraportti

Mainos: Levi Extreme Triathlon
(tapahtuman järjestäjä kustansi matkat, majoituksen ja osallistumisen)

 

Saavuin perjantaina Leville tapahtumantäyteisen ja hikisen päivän iltana.

En ole mitenkään erityisen suunnitelmallinen, vaan pikemminkin luotan siihen, että asiat järjestyvät aina jotenkin myös viimetipassa. Asiat järjestyvät aina, se vain saattaa vaatia enemmän kekseliäisyyttä ja sen myötä tulee mukavaa säpinää elämään.

Asiat järjestyivät tälläkin kertaa, vaikka ehdin jo hiukan jännittää, saanko mistään pyörälle kuljetuslaukkua lainaksi. Laukku järjestyi lainaksi tuttaviltani ja ihanat ystäväni toimivat kuriireina. Vietin lähtöä edeltävän illan huolettomasti ystävien kanssa helteisestä kesäillasta nauttien. Tulin kotiin vasta iltakymmeneltä, jonka jälkeen purin pyörän osiin. Olin sen verran väsynyt, että ajattelin hoitaa homman aamulla loppuun. Olin sentään pinonnut matkaan lähtevät kamppeet valmiiksi. Aamulla meinasi iski hirveä tuskan hiki, kun pyörälaukun kansi ei mennyt kiinni ilman, että pyörästä irrottaisi polkimet.

Sain kisaa varten työkaveriltani testiajoon maantiepyörän, jonka polkimien irrottamiseen minulla ei ollut sopivaa työkalua. Ei auttanut kuin odotella, että Clas Ohlson aukeaa, että pääsen ostamaan oikean työkalun. Polkimien irrottamisen jälkeen piti vielä hiukan pelata pyörän kanssa tetristä, että laukun kansi viimein loksahti kiinni ilman väkivaltaa.

Tällä kertaa päätin olla fiksu ja mennä lentoasemalle riittävän ajoissa. Olen kerran myöhästynyt lentokoneesta ja kerran juossut viimeisellä minuutilla portille. En halunnut tällä kertaa riskeerata, vaan menin suositusten mukaan kaksi tuntia ennen lennon lähtöä Helsinki-Vantaalle. Onneksi menin, sillä kentällä oli hirveä kuhina ja joka paikkaan oli pitkät jonot.

Viime tipan suunnitelmat kostautuivat Kittilässä. Edullinen lentokenttäkuljetus olisi pitänyt tilata vuorokautta etukäteen. Soitin tiedustelupuhelun vasta ennen lennolle lähtöä. Taksit onneksi kulkevat, se vaan maksoi 13 minuutin matkalta suolaiset 38 euroa.

Levi Hotel Span pihassa minua odotteli aurinkoinen Veera Malmivaara. Hän oli päättänyt hetken mielijohteesta lähteä kisaamaan sprinttimatkalle ja tuli seurakseni samaan majoitukseen. Veera oli tullut junalla mestoille jo iltapäivän puolella ja oli ehtinyt ottaa hienon hotellihuoneemme haltuun.

Menimme heti ensimmäiseksi noutamaan mun kisanumeron ja kuuntelemaan kisainfon. Jännitys alkoi jo kutkuttamaan mahan pohjassa, vaikka vielä oli vähän pöllähtänyt olo työpäivän ja matkustuksen jäljiltä.

Kisainfon jälkeen kävimme syömässä tuhdit burgerateriat. Vatsa huuteli jännitystä ja kentällä syötyä ruisleipää turpoamalla hirveäksi kipeäksi palloksi. Toivoin, että se rauhoittuu aamuun mennessä. Täydellä vatsalla kävelimme Levin keskustan halki takaisin hotellille pistämään pyörä vielä kasaan. Onneksi startti on seuraavana päivänä vasta klo 15. Seuraavana päivänä olisi vielä hyvin aikaa vaihtopussien pakkaamiseen ja pyörän säätöjen tarkisteluun.

Ilta hurahti seuraavan päivän puolelle huomaamatta jutellessa. Lapin yötön yö teki temput, emmekä ymmärtäneet ajankulua kun ulkona ei tullut lainkaan pimeää. Oli tosi kiva saada Veera seuraksi. Hän on kokenut triathlonkisaaja ja muutenkin kaikin puolin loistavaa seuraa.

KISAPÄIVÄN AAMU

Nukuin hämmästyttävän hyvät yöunet. Garminin mukaan syvää unta tuli melkein 2,5 tuntia. Olo oli levännyt ja päänsärkyä lukuun ottamatta hyvä. En muistanut ottaa purentakiskoja mukaan ja edellisen päivän pyörälaukun raahaminen oli jäykistänyt hartiat ja sen vuoksi päässä jyskytti. Levin apteekki on lauantaisin kiinni, enkä saanut särkylääkettä. Yritin olla välittämättä kivusta, vaikka samaan aikaan mietitytti, miten tunnistan, jos kipu kertoo kisan aikana jostakin muusta kuin niskajumista.

Teimme viime hetken hankintoja urheilukaupoista, kävimme kaupassa ja syömässä lounasta. Tankkasin nestettä pitkin päivää. Olin ajatellut, että ennen kisaa ehtisin vielä heittää hetkeksi levyksi, mutta sellaiseen ei jäänyt aikaa, vaan pikemminkin tuli jopa vähän kiire.

Letitimme toistemme hiukset ja menimme katsastuttamaan pyörät ja viemään varustepussit vaihtoon. Ilma oli paahtavan kuuma ja jännitys iski vaihtoalueella pahan kerran päälle. Mulla oli ihan epätodellinen olo. Lähdin kävelemään Immeljärven rantaa kohti. En oikein käsittänyt mitä olen menossa tekemään. Edessä oleva matka on niin pitkä, etten mitenkään osannut asennoitua siihen. Ajattelin, että etenen vain kilometri kerrallaan ja kuulostelen kehon tuntemuksia.

Immeljärven rantaan päästyäni puin hyvissä ajoin märkäpuvun päälle ja menin veteen verryttelemään. Oli kiva päästä veteen, se viilensi ihanasti. Otin muutamia vetoja ja hengitin muutamia kertoja keuhkot tyhjäksi veteen. Vähitellen kaikki kisaajat olivat vedessä odottamassa yhteislähtöä. Startti tapahtuisi siis vedestä.

UINTI 1,9 kilometriä

Olin päättänyt, että uin aivan rauhassa. En halunnut tehdä samaa virhettä kuin Joroisissa viime vuonna, jolloin yritin uida kovaa ja homma meni hätäilyksi ja uin todellisuudessa hitaammin kuin yleensä.

Ensimmäinen poijunväli meni totutellessa hengitysrytmiin. Otin uintilinjan oikeasta laidasta ja päätin olla välittämättä muista kilpailijoista. Ajattelin, että tulen joka tapauksessa olemaan kisan viimeinen, joten teen vain oman suorituksen.

Uinti tuntui hyvältä ja se lähti nopeasti sujumaan omassa rytmissä. Nautin uintiflowsta – välillä liikaakin kun unohdin navigoida ja havahduin rantakaislikossa, että olisi varmaan hyvä uida kuitenkin poijua kohti.

Hengitin joka neljännellä vedolla koko matkan. Uintiosuudella kierrettiin kolme kertaa poijut ympäri. Toisen kierroksen jälkeen päätin koittaa kiristää tahtia hiukan, mutta en halunnut hengästyä liikaa, että voisin pysyä samassa hengitysrytmissä. Tuolla hengitysrytmillä tiesin pysyväni paremmassa uintiasennossa, liuku olisi pidempi ja uinti rennompaa.

Olin arvellut, että uintiin menisi 46 minuuttia. Vedestä noustuani yllätyin, kun kello näytti 43 minuuttia ja jotain. Näin vähäisellä ponnistelulla suoriuduin noinkin hyvin. Tässä kohtaa uskallan tunnustaa, että tein edellisen uintitreenin juhannuksena. 😀 Aika heikoilla treeneillä olin siis liikkeellä ja luotin vain pohjakuntoon ja mielen voimaan.

Immeljärveltä siirryttiin vaihtoalueelle, jonne oli noin puolen kilometrin verran matkaa. Olin ottanut rantaan lenkkarit mukaan, mutta en jaksanutkaan pukea niitä jalkaan, vaan juoksin vaihtoon kengät kädessä ja märkkäri puoliksi riisuttuna.

Yritin vaihdossa keskittyä siihen, että otan kaikki tarvittavat varusteet mukaan: pyöräilykengät jalkaan (en jaksanut pukea sukkia), join puoli pullollista hiilarijuomaa, ajolasit päähän, kypärä päähän, numerolappu vyötärölle, pyörä talutukseen, viivan yli ja pyörän päälle.

Uinti 00:43:55
Vaihto: 00:07:34

PYÖRÄILY 132 kilometriä

Puolen kilometrin vaihtoon juoksu sai maitohapot jalkoihin. Hirvitti, miten pyöräily kulkisi. Lähdin pyöräilemään liikenneympyrästä opasteiden mukaan. Meni pitkään ennen kuin näin seuraavaa opastetta ja ehdin jo miettiä olenko oikealla reitillä.

Maitohapot hävisi jaloista ja päätin polkea rennosti ja melko tiheällä kadenssilla, etten väsyttäisi jalkoja. Työkaverilta lainassa oleva pyörä liikkui kevyesti ja vaihteet toimivat kuin ajatus. Pyöräily tuntui nautinnolliselta. Kello näytti vauhdiksi yli 30 km/h ja mietin jaksanko pitää tätä vauhtia. Jaloissa tuntui hyvältä, joten en alkanut kummemmin himmailemaan, mutta en myöskään polkenut jalkoja tyhjiin.

Edessä oli pelkkää tyhjää maantietä, välillä ohi hujahti autoja. Ei ketään edessä eikä takana. Yhtäkkiä sisältäni purskahti äänekäs itku ja kyyneleet sumensivat näkökentän. Minä todella olen täällä suorittamassa Levi Extreme Triathlonia. Kamalan kevään jälkeen mikään ei ollut itsestään selvää. Tuntui hyvältä – pitkästä aikaa tunsin olevani onnellinen.

Pyöräilyreitti oli ensimmäiset 60 kilometriä melko helppoa. Ohitin jossakin vaiheessa yhden kilpailijan ja kaksi kovakuntoisen näköistä miestä ohitti minut. Ihmettelin, että olinko tosiaan uinut heitä kovempaa.

Ennen puoliväliä oli joitakin pitkiä loivia mäkiä, muttei mitään kovin pahoja. Ehdin jo miettiä, missä ne reittiprofiilissa nähdyt kamalat mäet ovat.

Ylläksen huollossa täydensin taas molemmat pullot ja huollon nainen sanoi, että edessä on pitkä nousu. Ai hitto, nytkö se sitten alkaa?

Pyöräreitin varrelle ilmestyi aina vähän väliä valkoinen auto, josta nousi hymyilevä mies kannustamaan ja ottamaan kuvia. Jättimäiset kiitokset kannustuksesta ja kuvista, Santeri!

Täydensin jokaisessa huollossa juomapullot. Tyhjensin pulloja tasaiseen tahtiin ja otin tunnollisesti geelin aina puolen tunnin välein ja välillä suolaa perään. Koko matkalla geelejä meni 8, pari kourallista suklaata, kolme pullollista vettä ja kolme pullollista urheilujuomaa.

Nousu oli pitkä ja raskas. Pahin nousu oli ehkä 5 kilometriä pitkä. Pitkän nousun jälkeen tuli ihana jyrkkä lasku, jossa vauhti kiihtyi lähes 70 kilometriin tunnissa. Nojasin pyörää tuuleen ja puristin ohjaustankoa ja NAUTIN. Ai vitsi, miten siistiä! Nautin maisemista ja fiilistelin. Jos loppumatka menee näin kivasti, niin mikäs tässä. Tämähän on kivaa!

Matkan varrella tuli juteltua itseni kanssa moneen kertaan. Mielenkiintoista oli se, että koko kevään ja kesän olen puhunut itselleni rumasti. Olen pitkään ollut mielestäni kaikessa pelkästään huono ja epäonnistunut, mutta kisan aikana olin itselleni lempeä. En kertaakaan haukkunut itseäni. Se tuntui hyvältä. Itketti taas. Kirjoitin blogiin ennen kisaa, että hikoilen reitille kaiken kevään aikana sisääni padotun surun ja ahdistuksen. Näin tuntui ihan oikeasti käyvän. Tuntui kuin olisin puhdistunut matkan edetessä. Hitto, mähän olen hyvä. Mä oon kova muija! Ei tähän ihan kaikki pysty. Jos musta on tähän, musta on mihin vain.

Alkumatkasta ajattelin, että kiva tulla tätä samaa reittiä takaisin, kun se oli melko tasaista ja nopeaa tietä. Harmitti, kun takaisin päin ajettaessa tuuli yltyi yltymistään ja puhalsi joko sivusta tai vastaan. Tuuli suhisi korvissa. Välillä puuskissa joutui nojaamaan tuuleen. Puhuin taas itselleni. No niin, Elina, pyöritä niitä jalkoja. Mitä nopeammin pyörität, sitä nopeammin tämä on ohi. Jaksat varmasti, hyvin on mennyt tähänkin asti.

Viimeiset 30 kilometriä tuntui jo ikävältä, vaikka en ollut väsynyt. Aamulla alkanut päänsärky oli edelleen läsnä eikä pyöräilyasento helpottanut asiaa. En meinannut enää löytää mukavaa ajoasentoa. Ajoin alhaalta, ylhäältä, nojasin tankoon tai kädet jarrukahvoilla. Selkä ei yllättäen sanonut mitään, vain käsiä ja niskaa väsytti. Jalatkin olivat edelleen yllättävän freesit.

Pyörä: 04:56:38
Vaihto: 00:04:01

JUOKSU 23 kilometriä

Tulin vaihtoon. Mua itketti ja pelotti edessä oleva juoksu. Olin kaikista sisuksiin ahdetuista energiajuomista ja geeleistä ihan täynnä. Viimeisimmät geelit ihan oksetti. Jännitti miten vatsa oireilee geeleihin juostessa. Pelkäsin, että pankki räjähtää.

Veera kannusti ihanasti. Tapahtuman järjestäjä Kepu taputti kannustavasti olalle ja sanoi, että hyvin se menee. Instagram stooriin kuvatuista videoklipeistä voi nähdä (tallensin ne kohokohtiin), etten ollut ollenkaan varma itsestäni. Pidättelin tunteenpurkausta ja tsemppasin siinä ihmisten edessä. Veera hölkkäsi mun rinnalla polun alkuun ja antoi vinkkejä juoksuetapille.

Ihmeekseni jalat lähtivät toimimaan ja juoksu alkoi sujua. Annoin itkunkin tulla. Edessä oleva juoksu hirvitti, mutta päätin nauttia siitä enkä turhaan puskenut itseäni äärirajoille. Ensimmäiset kuusi kilometriä pystyin juoksemaan ihan mukavaa vauhtia. Asetin itselleni sen perusteella tavoitteita – arvioin, että minulla menisi reissuun kolme tuntia. Vaan enpä tiennyt minkälainen reitti on edessä.

Ylämäet olivat todella hyydyttäviä, en edes pakottanut itseäni juoksemaan niitä. Sitä ylämäkeä olikin sitten ihan mukavasti. Energiaa riitti ihmeekseni edelleen. En ollut väsynyt, enkä edes turhautunut. Olin onnellinen! Katkoin itselleni risun, jolla hätistelin hyttysiä kimpustani. Paras tapa niiden häätämiseen olisi ollut vauhti, mutta ylämäet oli vaan pakko kävellä.

Mitä korkeammalle Kätkätunturia kiipesin, sitä upeammat maisemat avautuivat. Eikä korkealla ollut hyttysiäkään. Nautin. Harkitsin, että tekisin Instagramiin livelähetyksen, mutta päätinkin soittaa Ramille facetime-puhelun. Rakas oli helpottuneen oloinen kun näki minut hyvävoimaisena ja hymyileväisenä siellä upeissa maisemissa. En viitsinyt kauaa heilua puhelin kädessä, koska alamäessä juokseminen vaati keskittymistä ja molempien käsien tuomaa tasapainottelua.

Reitti tuli Immeljärven rantaan. Ihmettelin, olenkohan oikealla reitillä, koska kalkkiviiva ohjasi vaihtoalueelle. (Meille painotettiin, että reittiin olisi hyvä tutustua etukäteen…) Olin oikealla reitillä, reitti kulki maalialueelle, jossa oli huolto. Nappasin vähän sipsiä ja vettä. Aikaisemmasta huollosta olin mennyt samalla menulla. Geelit ja kaikki makea ällötti edelleen. Lämpöasteet olivat tippuneet sen verran, että nestettä ei tarvinnut ihan samaa tahtia imeä.

En muistanut, mistä Levi Black -rinne lähtee. Kuvittelin sen lähtevän pian huollon jälkeen, mutta sainkin juosta aika helppoa maastoa muutaman kilometrin ennen edessä olevaa loppuvastusta. Olen kerran ennenkin juossut tuota rinnettä ylös, nimittäin Laura Peipon Ruska Bootcampissa viisi vuotta sitten. Tuolloin juoksimme vain lyhyitä pyrähdyksiä, mutta tällä kertaa piti kiivetä koko rinne ylös asti.

Olin psyykannut itseäni juoksun aikana, että se on vain lyhyt mäki, se on nopeasti ohi. Vähänpä tiesin. Rinne oli tietysti jyrkkä, mutta se oli myös pitkä. Jos oikein katsoin mittarista, niin se oli 1,5 kilometriä pitkä. Kömmin siellä hyttysten ja horsmien seassa nelivedolla. Olin kiitollinen, ettei siellä ollut yleisöä, paitsi, että pahimman nousun jälkeen rinteessä makasi iloinen porukka viltin alla. He tarjosivat minulle punaviiniä ja cokista. Kiitin kohteliaasti ja sanoin pärjääväni omilla eväillä.

Kannustin itseäni: ota 20 askelta ja sitten saat puuskuttaa hetken ja kohta sama uudestaan. Tavoitteet liukuivat ohi, mutta se ei saanut mielialaani laskemaan tai pettymään itseeni. Olin pelkästään tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja siitä, että edelleen jaksoin pistää töppöstä toisen eteen ja voimat riittivät.

Vihdoinkin sain kiivettyä rinteen ylös asti. Tuuli oli yltynyt kovaksi ja lämpöasteet olivat pudonneet entisestään. Kaivoin takin repustani. Onneksi olin pakannut sen ja katsonut sääennusteen, jossa ennustettiin yöllä viilenevän. Pyörin rinteen huipulla ja ihmettelin, mihin suuntaan reitti jatkuu. Muistelin kisainfosta kuultua lausetta: “Huomenna ihmettelette, miten enduropyöräilijät pystyvät pyöräilemään sitä rinnettä alas”. Lähdin juoksemaan pyöräuraa alas. Ihmettelin opasteiden vähyyttä, mutta ajattelin, että mun pitää vain noudattaa pyöräreittiä.

Veera oli tullut ylös kannustamaan minua ja nähnyt minun juoksevan väärää reittiä. Päädyin lopulta sprintin juoksureitille ja juoksin sitä reittiä maaliin. Tälle reitille tuli muutaman sata metriä vähemmän pituutta kuin oikealle reitille, mutta tämäkään ei haitannut minua.

Saavuin maaliin iloisena ja onnellisena. Veera odotteli vilttiin kääriytyneenä ja ihanat talkoolaiset kannustivat! <3 Tuntui juhlavalta päästä maaliin. Sain kaulaani mitalin ja finisher-paidan, tästä hetkestä olin reitillä haaveillut.

Nyt voin sanoa olevani triathlonisti. Ja nyt voin allekirjoittaa psykologin viimeisimmän käynnin sanat: “Elina, sinä olet sankari ja selviytyjä, et epäonnistuja.”

Juoksu: 03:39:49
Kokonaiskesto: 09:31:59

Suuret kiitokset tapahtuman järjestäjille mahtavan lämminhenkisestä tunnelmasta ja hyvistä järjestelyistä. Kiitos kaikille talkoolaisille kannustuksesta ja huollosta. Ja kiitos Veeralle kuvista, kannustuksesta ja kaikesta!

Kisa järjestetään vuoden päästä uudestaan. Jos haluat kokea tämän elämyksellisen kisan, niin varaa heinäkuun viimeinen viikonloppu kalenterista jo nyt, aloita treenit ja odota, että ilmoittautuminen aukeaa.

Kuvat: Veera Malmivaara, Santeri Hänninen ja tapahtuman valokuvaaja

Extreme Triathlon lähestyy

#endorfiinikoukussaRUN-juoksuprojekti päättyi vajaa kuukausi sitten. Projektin päätyttyä olen keskittynyt triathlontreeneihin. Aika käy vähiin, sillä Levi Extreme Triathlon on jo tämän kuun viimeisenä viikonloppuna.

Moni on kysynyt minulta, olenko treenannut paljon. En ole. Olen treenannut aivan liian vähän siihen nähden, kuinka vaativa kisa on edessä.

Suhtaudun tulevaan kilpailuun kuin Lapin vaellukseen – pääsen näkemään upeita maisemia ja kokemaan ikimuistoisen elämyksen. Edessä on kova fyysinen rasitus, mutta aion edetä kisassa oman kunnon ja fiiliksen mukaan. En ota tästä mitään paineita. Tällä hetkellä nautin treenaamisesta enemmän kuin pitkään aikaan, jo se tuntuu palkinnolta. Pitkät lenkit kesäilloissa tuntuvat etuoikeutetulta.

Levi Extreme Triathlonilla on tiedossa 1,9 kilometriä uintia, 130 kilometriä maantiepyöräilyä haastavalla reitillä ja kaiken päälle reilun puolimaratonin mittainen polkujuoksu, jonka reitti kulkee kahden tunturin yli.

Maantiepyöräni on tulossa tiensä päähän, mutta lompakko ei nyt taivu uuden ostamiseen, joten ei auta muu kuin toivoa, että pyörä kestää tuon kisan.

Elämäni pisin pyörälenkki

Kävin toissaviikonloppuna kokeneen triathlonharrastajan Annan kanssa pitkällä pyörälenkillä Porvoossa. Reissulle tuli kaiken kaikkiaan mittaa 140 kilometriä. Lenkki oli kilometrimäärältään pisin pyörälenkkini tähän mennessä. Pisin treeni pyörän päällä on oli Saariselkä MTB:n toisen päivän etappi, jolloin pyöräilin Martinan kanssa 80 kilometriä. Tuohon meni reilut 8 tuntia aikaa.

Porvoon pyörälenkki oli opettavainen kokemus. Menomatka meni aika kevyesti, vaikka jännitin loppuuko mulla energiat kesken. En ehtinyt edellisenä päivänä tankata riittävästi ja lähtö oli aamulla sen verran aikaisin, etten ehtinyt syödä aamiaista kummemmin. Paluumatkalla tuntemukset ja voimavarat tuntuivat heittelevän. Välillä hyydytti oikein kunnolla ja välillä tuntui sujuvan ihan mukavasti. Pitkän harjoituksen aikana tunnelmia ja oloja ehtii tulla monenlaisia ja kokemuksen kautta niihin oppii suhtautumaan.

Helsinki Half Marathonilla epäonnistumiseni sai miettimään onko minulla huono kunto, vai mistä tässä kaikessa on kyse, mutta juoksuprojektin ja koulun loppumisen jälkeen stressilevelit tippuivat ja sen myötä sykkeetkin ovat tulleet alas. Treenaaminen on tuntunut ihanalta, vapauttavalta ja se on tuonut arkeen lisää energiaa ja iloa.

Neljäsosatriathlon maanantai-illan treeninä

Eilen siskoni houkutteli minut työpäivän jälkeen tekemään hänen kanssaan neljäsosatriathlonin, eli 900 metriä uintia, 45 kilometriä pyöräilyä ja 10,5 kilometriä juoksua.

Suostuin. Mulla on nyt lapseton viikko ja nämä viikot ovat oikeastaan mulle ainoa mahdollisuus tehdä arki-iltaisin pidempiä treenejä. Yritin työpäivän aikana syödä ja juoda vähän tavallista enemmän. Olimme vasta puoli seitsemältä Oittaalla märkäpuvut päällä valmiina veteen. Siskolla oli edessä elämänsä ensimmäinen avovesiuinti ja triathlonin yhdistelmätreeni.

Uimme rauhallista vauhtia vähän vajaa 900 metriä. Sanoin siskolle ennen uintia, että avovesiuinti ei ole mikään läpihuutojuttu. Vettä täytyy kunnioittaa ja avovedessä täytyy uida nöyrällä asenteella. Siellä ei kannata uhota ja yrittää liiaksi ylittää itseään. Rennot vedot, pitkät liu’ut ja rauhallinen hengitys on avain onnistuneeseen avovesiuintitreeniin.

Mua jännittää aina avovesiuinti ja ennen kun pääsen kunnolla vauhtiin. Mun täytyy aina aluksi totutella ainakin 100 metrin verran, että löydän hengitysrytmin ja uskallan puhaltaa veden alla keuhkot kunnolla tyhjiksi.

Mulla ei ole vielä uimarin poijua. Se pitäisi hommata mahdollisimman pian. Se lisää turvallisuutta huomattavasti.

Uinnin jälkeen rimpuilimme itsemme ulos märkäpuvuistamme ja vaihdoimme pyöräilykamat päälle. Kaivoimme auton peräkontista pyörät ja lähdimme polkemaan noin 45 kilometrin reittiä. Tuo matka tuntui lyhyeltä ja sellaiselta, että uskalsi vähän tykittääkin. Muistan, että maantiepyöräilyharrastuksen alussa tuo nimenomainen reitti on tuntunut pitkältä ja raskaalta. Nyt se tuntui lyhyeltä, mutta mäet tuntuivat edelleen melko tiukilta.

Pyöräilimme ihanassa kesäillassa ja mitä kauneimmissa Espoon maalaismaisemissa. Sisko fiilisteli maisemia vähintäänkin yhtä paljon kuin minä. Olemme oppineet loputtoman fiilistelyn äidiltämme.

Lyhyellä triathlonkokemuksellani jokainen pyöräilyn jälkeen juostu lenkki on tuntunut pahalta. Pelkäsin edessä olevaa 10 kilometrin juoksua. Alkoi olla nälkäkin, vaikka join pyörän päällä hiilarijuomaa niin paljon kuin sitä upposi.

Juoksu lähti sujumaan yllättävän kivasti. Nälkäkin hävisi vaivaamasta, kun vain juoksi menemään. Sisko oli suunnitellut tosi kivan reitin, joka meni metsäpolkuja ja pururataa. Kymmenen kilometriä meni nopeasti. Juoksu tuntui vaivattomalta. Tältäkö tuntuu, kun on hyvä kunto? Aika siistiä, kun voi tehdä yli kolmen tunnin treenin lähes väsymättä ja niin, ettei tunnu lainkaan pahalta.

Treeni toi tosi paljon luottoa tekemiseen. Ehkä minusta on tähän, kun tekee vaan.

Treenin jälkeen mulla oli aivan järkyttävä nälkä. Olin kotona vasta yhdentoista jälkeen illalla eikä uni tullut silmään. Pääsin sänkyyn vasta yhden jälkeen. Söin tukevan lämpimän ruuan iltapalaksi, se teki yöunistani levottomat. Aamulla tuntui, etten ole nukkunut lainkaan. Kovat treenit verottavat eri tavalla ja niistä täytyy osata palautua. Tänään löllöttelen sohvalla ja tankkaan tyhjentyneet energiavarastot täyteen. Se on aina se treenaamisen paras osuus.

Paljonko triathlonharrastus maksaa?

Olin pitkään haaveillut triathlonharrastuksesta, mutta välttelin harrastuksen pariin päätymistä, koska ajattelin, että harrastus vie kaikki ylimääräiset rahat, kun mulla ei edes ole mitään ylimääräisiä rahoja.

Lajin parissa näkee viimeisen päälle hienoja pyöriä ja harrastajat päivittävät herkästi varusteita uusiin, parempiin. Monet triathlonharrastajat ovat kovia hifistelijöitä ja ostavat aina markkinoiden parhaat varusteet. Monilla näistä on myös on paksu lompakko.

Triathlon vaikuttaa lajilta, johon vain rikkailla on varaa, mutta ei se niin ole. Minä lipsahdin lajin pariin vähän vahingossa. Olin jo pidempään harrastanut säännöllisesti kaikkia lajeja erikseen ja vasta viime kesänä päätin ensimmäistä kertaa kokeilla lajia ja kävin vetämässä Joroisten pikatriathlonin läpi.

Fiilikset ensimmäisen triathlonin jälkeen

Kaikki alkoi juoksusta, joka avasi minulle ovet kestävyysurheilun maailmaan. Juoksusta saadun (ensimmäisen) urheiluvamman myötä jouduin olemaan pitkään juoksematta, mutta en halunnut olla liikkumatta, niin päätin ruveta pyöräilemään. Ensin pyöräilin turvallisesti spinningstudiossa, kunnes päätin ostaa pyörän työmatkapyöräilyä varten.

Ostin halvimman mahdollisen pyörän Hobbyhallin postimyynnistä. Vuoden työmatkapyöräilyn jälkeen ostin pyöräilyä harrastavalta ystävältäni vähän paremman pyörän lukkopolkimineen. Tuo pyörä oli maastopyörä, mutta sen myötä hurahdin lopullisesti pyöräilyyn. Paremman pyörän myötä vauhti kasvoi ja työmatkat taittuivat huomattavasti nopeammin.

Tunnelmat maantiepyörän ostamisen jälkeen 2013 (ajan samalla edelleen)

Vuonna 2013 ostin pitkän haaveilun ja pienen säästämisen jälkeen ensimmäisen maantiepyöräni. Ostin pyörän käytettynä ja maksoin siitä muistaakseni 500 euroa. Minulla on edelleen tuo sama maantiepyörä, joka on nyt tulossa tiensä päähän. Tämän tuomion sanoi pyörävelho Mika Velo & Oxygeniltä viimeisimmän huollon jälkeen. Uusi pyörä on nyt vakavassa harkinnassa. Minulle pyörä on muutakin kuin treeniväline, se on mun kulkupeli. En omista autoa ja kuljen julkisillakin vain pakon edessä.

Uintia olen harrastanut lapsesta saakka aina silloin tällöin. Uin vuoteen 2016 asti vain rintauintia, kunnes päätin, että nyt on aika opetella myös vapaauintia. Harjoittelin aluksi vapaauintia ihan itsekseni. Jonkin aikaa harjoiteltuani pääsin Noora Valkosen uimaopetukseen. Tuosta vuoden päästä pääsin Martinan vetämään uintijengiin, jonka myötä olen saanut lisää uimaopetusta.

Paljonko triathlon maksaa?

Uinti

Triathlonkisoissa uidaan märkäpuvussa, jonka alla on triathlonasu (näkyy ensimmäisessä kuvassa). Uintia kuitenkin harjoitellaan tietysti uimapuvussa. Uimalaseja saattaa joutua hankkimaan kahdet: altaaseen ja avoveteen erilaiset.

Uimapuku: 10-50 euroa
Märkäpuku: 100-700 euroa
Uimalasit: 10-80 euroa

Välineet tekniikkaharjoitteluun (eivät ole pakollisia)
Pullari: 20 euroa
Räpylät: 25-50 euroa
Lättärit: 20-35 euroa

Uimarin poiju avovesiuintiin: 30-50 euroa

Pyöräily

Pyöräily on tämän lajin kallein osuus. Moni pyöräilee kisat maantiepyörällä, mutta lajiin vihkiytyneet ajavat triathlonpyörillä. Pyörien hintahaarukka on aivan valtavan suuri. Mun pyörä oli käytettynä 500 euroa, mutta joku toinen saattaa maksaa omasta triathlonpyörästään peräti 15 000 euroa.

Pyörä: 500–15 000 euroa
Pyöräilykengät: 50-250 euroa
Kypärä: 20-300 euroa

Pyöräilytrikoot: 30-150 euroa

Juoksu

Lenkkarit: 50-200 euroa
Juoksuvaatteet: 100-500 euroa

Triathlonasu: 100-250 euroa

Kustannukset yhteensä

Triathlonvarusteet maksavat halvimmillaan alle 1 000 euroa ja kalleimmillaan noin 17 500 euroa. Huima ero, vai mitä? Kisamatkoista aiheutuvat kulut ovat sitten asia vielä erikseen.

Listaamieni varusteiden lisäksi aina voi ostaa joka lajiin lisää treenivaatteita jokaiseen sääolosuhteeseen. Useimmilla lajin harrastajalla on sykemittari, useampia lenkkareita, ajolaseja, hanskoja, uintivarusteita, pyöränkuljetuslaukku… Kaikkia varusteita ole pakko ostaa, varsinkaan uutena. Kaikkea löytää käytettynä ja pyöräilyosuuden voi vetää vaikka mummopyörällä lenkkarit jalassa, jos haluaa.

Mulle triathlon on kiva harrastus, jossa yhdistyy kolme lempilajia. Lähden kesän Levi Exreme Triathlonille hakemaan elämystä ja uusia kokemuksia. 🙂 Sitä paitsi lajin parissa on ihan mahtavia tyyppejä ja kiva tunnelma! Siellä ei kukaan arvostele toisten varusteita. Jokainen painelee tyylillään.

Pitää olla pikkasen pöhkö

Mainos: Levi Extreme Triathlon

Muistatteko kun kerroin tämän vuoden tavoitteista? Asetin tälle vuodelle yhden treenitavoitteen ja se tavoite on puolimatkan triathlon. Ensin ajattelin, että lähden Joroisiin, kunnes kuulin tapahtumasta, joka sopii tyylilleni täydellisesti.

Tämä tapahtuma on Levi Extreme Triathlon, joka on nimensä mukaisesti vähän enemmän kuin tavallinen triathlon. Tapahtumassa olisi vaihtoehtoina pikamatka tai suorittaa pikamatka joukkueena, mutta ei, minä valitsin pitkän matkan. Pitkä matka tarkoittaa 1900 metriä uintia, 130 kilometriä pyöräilyä Lapin maisemissa (nousua ja laskua tiedossa) ja kirsikkana kakun päälle juostaan 21 kilometriä kahden tunturin yli. Eikä tässä vielä kaikki, vaan lähtö on sen verran myöhään, että maaliintulo on keskellä yötöntä Lapin yötä.

Olen vähän sellainen, että mitä hullumpi ehdotus, sitä varmemmin olen mukana. Olen suoriutunut omalla leppoisalla tavallani Vaarojen maratonista, Saariselkä MTB:stä, Jukolan viestistä, niin miksi en selviäisi tästäkin. Kaikki nämä äärirajoja koputtelevat tapahtumat ovat olleet mieleenpainuvimpia urheilukokemuksia ja kaikkia näitä yhdistää se, että kilpailu suoritetaan keskellä kauneinta Suomen luontoa.

Naputtelin juuri hetki sitten ilmoittautumisen sisään. Nyt pitäisi osata pitää treenit laadukkaina, palautuminen riittävänä ja kroppa kunnossa. Suhtaudun tähän tapahtumaan elämyksenä, enkä aio ottaa treenaamista elämän tärkeimpänä asiana, vaan pikemminkin motivaattorina liikkua säännöllisesti ja järkevästi. Tapahtumat ja tavoitteet motivoivat mua parhaiten liikkumaan säännöllisesti ja pitämään kropastani parempaa huolta.

Lähtötilanne

Juoksu
Mun lähtötilanne on ihan hyvä. Olen joulukuusta asti jyystänyt peekoota ja juoksu alkaa vähitellen sujua pitkän tauon jälkeen. Olen treenannut maltillisesti ja lisännyt tehoja vähitellen. Tämä näyttää toimivan, sillä kroppa on pysynyt kunnossa. Välitavoitteina juoksen keväällä/kesän alussa ainakin yhden puolimaratonin.

Pyöräily
Pyöräilyt ovat olleet viime viikkoina tauolla liukkaiden katujen vuoksi, mutta kunhan asfaltti paljastuu, pääsen taas pyöräilemään kaikki koulu- ja työmatkat. Saan tällä tavoin pyöräilykilometrejä kerättyä viikossa helposti 150. Tämän lisäksi täytyy viikko-ohjelmaan lisätä pidempi pyöräily.

Uinti
Olen pyrkinyt joka viikko tekemään yhden uintitreenin. Toivon, että tämä tahti riittää ainakin jonkin aikaa. Kesän lähestyessä täytyy siirtyä avoveteen ja totutella taas siihen.

Lihaskunto ja lihashuolto
Joka viikko pitäisi tehdä ainakin yksi laadukas lihaskuntoharjoitus. Viime aikoina olen luistanut tästä ja sen kyllä huomaa. Erityisesti keskivartalon hallinta kaipaa panostusta.

Kehonhuoltoa, liikkuvuutta ja venyttelyä täytyy vielä tehostaa. Teen jokaisen treenin yhteydessä, mutta viikko-ohjelmaan täytyy lisätä vielä yksi kehonhuoltopäivä, jolloin tekisin koko kehon venyttelyt ja rullailut.

Tästä se sitten lähtee. Pidän teidät ajan tasalla siitä, miten treenit etenee. Olisi hauskaa, jos saisin jonkun tutun mukaan tapahtumaan täältä Etelä-Suomesta, niin voisi treenata yhdessä. 🙂 Innostuisko joku yhtä pöhkö tällaisesta?

Triathlonin pikamatka suoritettu!

Tänään oli päivä, jolloin minusta tuli triathlonisti, jos pikamatkan suorittanutta voi sellaiseksi kutsua.

Päivä oli kerrassaan jännittävä. Aamulla heräilimme kaikessa rauhassa meidän idyllisestä järvenrantamökistämme upeaan auringonpaisteeseen. Laittelin kisavarusteet oikeisiin pussukoihin, jonka jälkeen menimme aamiaiselle.

Kisapaikalle päästyämme jännitys alkoi hiipimään. Hain Velo & Oxygenilta edellisenä päivänä huoltoon jättämäni pyörän. Onneksi vein sen huoltoon, koska kampi olisi kuulemma saattanut irrota reitillä. Velon Mika on kyllä sellainen velho pyörien kanssa, että tiesin pyörän olevan nyt kunnossa ja uskaltaisin hyvillä mielin lähteä kisaamaan ainakin pyörän kunnon puolesta.

Kävimme Martinan kanssa kokeilemassa huollettuja pyöriämme. Pyöräilimme pienet lämmöt ja otimme muutaman tiukemman vedon. Sain tällä kropan heräämään tähän päivään ja hiukan varmuutta omaa suoritusta ajatellen. Edellisenä iltana olimme käyneet Valvatus-järvellä uimassa 400 metrin kisaradan läpi pariin otteeseen. Kellotin molemmat vedot. Ensimmäisellä kerralla uin reitin vapaata, toisella rintaa. Rintauinti meni minuutin nopeammin. Päätin, että uin kisassa rintaa.

Jätimme pyörät kisa-alueelle ja palasimme vielä mökille syömään ja lepäämään hetkeksi. Mökillä en oikein osannut rauhoittua, vaan puuhastelin kaikenlaista.

Kisa-alueelle ajaessa Martina soitti motivaatiosoittolistaa ja jännitys alkoi kutkuttaa vatsanpohjassa. Aviciin Heart Upon My Sleeve -biisin soidessa pidättelin liikutuksen kyyneleitä.

Kisapaikalla meitä oli vastassa Anna, joka tuli rauhoittelemaan mua, antamaan vielä viimehetken ohjeita. Anna letitti minulle vielä kisaletitkin. Martina ja Anna olisivat halunneet tulla katsomaan uinnin lähtöä, mutta tiet olivat uintialueen lähistöltä pyöräilyosuuden vuoksi suljettu. Jouduin lähtemään sinne ihan omin nokkineni. Rullailin pyörällä läpysyköissä uinnin lähtöön ja katsastamaan pyörän.

Katsastuksessa en tiennyt yhtään mitä mun olisi pitänyt tehdä. Vaikutin varmasti ihan hoopolta. 😀

Tulin paikalle sen verran viimetinkaan, että uinnin lämmittelyaikaa oli enää 10 minuuttia jäljellä. Kaivoin pussukasta uimalakin ja lasit ja painelin veteen. Verkkasin viisi minuuttia ja nousin kuivalle maalle muiden uitettujen koirien kanssa heiluttelemaan käsiäni.

Ennen minun lähtöä lähti miesten ja naisten kilpasarjat, viimeisenä oli meidän lähtöryhmän vuoro. Asetuin lähdössä ihan vasempaan reunaan. Uin heti hiukan vasempaan laitaan, että saisin uida mahdollisimman rauhassa. Pelkäsin, että saan jalasta tai kädestä tai joku ui minun päälle. Olin kuullut ihan riittävästi kauhutarinoita triathlonin uinnissa sattuneista jutuista enkä halunnut itse päätyä kertomaan mitään ikävää tarinaa.

Rintauintipäätöksestäni huolimatta uin ensimmäiselle poijulle vapaata. Hosuin ja uin ihan liian kuluttavasti, ei tietoakaan liu’usta tai tekniikasta. Poijun käännöksen jälkeen vaihdoin rintauintiin. Jännitys ja hätäily nostatti sykettä ja tunsin jaloissa orastavaa maitohappoa. Päätin toisen poijun jälkeen vaihtaa jälleen vapaauintiin. Uin ihan tosissani ja luulin uineeni kovempaa kuin eilisessä verryttelyssä. Rantaan päästyäni petyin kellon näyttämään aikaan: lähes kahdeksan ja puoli miuuttia, kun edellisenä päivänä olin uinut saman reitin kovempaa, vaikka uin silloin ihan rennosti.

En jäänyt harmittelemaan uintiaikaa, vaan siirryin ajatuksissani jo seuraavaan suoritukseen. Vaihdoin rauhassa pyöräilykengät jalkaan ja pistin potan päähän. Päätin jättää aurinkolasit laittamatta, koska aurinko ei enää paistanut.

Pyörän päällä hoin mielessäni Annan ohjetta: “pyöräile ensimmäiset kolme kilometriä ihan rauhassa, sen jälkeen voit lähteä päästelemään”. Näin tein. Jalat tuntuivat hyvältä ja pyöräileminen ihanalta. Muistin myös Annan kehotuksen, että kannattaa muistaa juoda pyörän päällä.

Pyöräillessä rakastin sitä vauhtia ja sitä, miten helpolta pyöräily tuntui. Tämän mä osaan. Tätä mä olen tehnyt. J0ku mies numerolla 101 aina välillä ohitti ja minä taas seuraavaksi hänet, kunnes tajusimme ottaa toisista peesihyödyn irti. Pikamatkalla peesaaminen on sallittu. Muistinpa pyöräillessä myös sen, että kampi suorana on turha kilpailla, vaan ketjujen pitää olla  kireänä koko ajan. Näin tein. 🙂

Pyöräily meni nopeasti ja seuraavaksi olisi tiedossa juoksu. Jostakin syystä pelkäsin juoksua eniten. Olen juossut viime aikoina todella vähän ja treenannut muutenkin vähän mitä sattuu ja milloin sattuu.

Lenkkarit jalkaan ja menoksi. Eihän se hyvältä tuntunut. Reitin alku oli mäkistä ja juoksu tuntui todella tahmealta. Nyt puolestaan muistin Martinan sanat: “se tuntuu pahalta, mutta painat vaan niin kovaa kuin pystyt”.

Vasta kolmen kilometrin kohdalla jalat rupesivat tuntumaan omilta ja reitti oli jo loppupuolella. Kolmen kilsan kohdalla juomapisteellä harkitsin hetken bajamajaa, mutta päätin mennä loppuun vaikka mikä olisi. Onneksi ei tarvinnut siivota mitään housuista maaliviivan jälkeen. 😀

Juoksun loppuaika oli 27 minuuttia. Ei mikään kehuttava tulos, mutta saa kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Koko triathlonin suoritukseen saa näillä harjoitteluilla olla ihan tyytyväinen. Olin peräti oman ikäsarjan naisista kuudes. Loppuaika oli 1:18:48.

Kokemus oli aivan mielettömän hieno! Aion ehdottomasti tehdä tämän uudestaan, pidemmällä matkalla.

*Osallistumisoikeus saatu ilmaiseksi Finntriathlonilta
*Kisavarusteet saatu: 2XU

Kuvat: Martina Aitolehti

Triathlonkisa lähestyy

Huomenna lähden tekemään matkaa kohti Joroista. Perjantaina on edessä elämäni ensimmäinen triathlonkilpailu. Osallistun pikamatkalle, joka on vain lyhyt pyrähdys, jos vertaa puolimatkaan saati ironmaniin.

Eilen kuulin, että kilpailussa ei saa käyttää märkäpukua, sillä veden lämpötila on noussut yli sallitun rajan (22 °C). Käsittääkseni tämä on turvallisuusseikka. Märkäpuku on melko kuuma ja kehon lämpötila voi nousta liian korkeaksi.

Ilman märkäpukua uiminen silti jännittää. Avovesiuinti ilman märkäpukua on aivan erilaista. Märkäpuku kelluttaa juuri sopivasti tuoden samalla turvallisuuden tunnetta.

Tämä märkäpukuasia taitaa jännittää mua melkolailla, sillä näin viime yönä unta, että uintiosuus ei sujunut lainkaan. Käsien liikerata oli jäykkä ja puutteellinen. Kädet pyörivät vain sivulla enkä saanut vietyä kättä eteen, vaan käsi jäi unessa pyörimään sellaista ihme räpistelyä. 😀

Sain juuri hyvän idean. Taidan uida uintiosuuden rintaa, sillä uin nopeammin sillä uintityylillä  ja rintauidessa navigointi on helpompaa. No, mä mietin vielä.

Tein viikko sitten siskon miehen kanssa ensimmäisen kokonaisen triathlontreenin: uinti, pyöräily, juoksu. Uimme ensin 1800 metriä, jonka jälkeen pyöräilimme 50 kilometriä ja lopuksi juoksimme vajaat 5 kilometriä. Pikatriathlonilla matkat ovat seuraavanlaiset: uinti 400 metriä, pyöräily 20 kilometriä ja juoksu 5 kilometriä.

Kuva: Oskari Sarjakoski

Tekemämme harjoitus toi luottavaisen olon kilpailun suhteen. Selviän kilpailusta varmasti. Pelkään vain, että en osaa malttaa, vaan lähden kiskomaan hampaat irvessä, koska matkat ovat niin lyhyet.

Odotan reissua innolla. Mahtava päästä kokemaan Joroisen tunnelmaa kilpailijana, huoltajana, kannustajana ja turistina. 🙂 Lauantaina kannustan Martinaa, Annaa ja siskon miestä.

Olen koko viikon harrastanut vain hyötyliikuntaa, maannut rannalla, kuunnellut äänikirjoja ja syönyt jäätelöä. Luulis perjantaina kulkevan. Odotan, että pääsen irroittelemaan!

*Sain pikatriathlonin osallistumisoikeuden ilmaiseksi Finntriathlonilta ja kisavarusteet 2XU:lta.

Kolme yhden hinnalla

Olen pitkään kaivannut treenaamiseen jotakin tavoitetta. Tarvitsen aina tavoitteita pysyäkseni motivoituneena treenaamiseen. Kroppa ei ole vieläkään ihan täysin palautunut takareiden rasitusvammasta ja sen vuoksi kaikki aiemmat urheilulliset tavoitteet eivät tule kyseeseen. En voi tällä hetkellä treenata täysipainoisesti juoksua tai painonnostoa. En voi tehdä raskasta painoharjoittelua enkä mitään liian pitkäkestoista tai liian raskasta.

Jo pidempään olen treenannut kevyesti vähän kaikkea. Ja jo pidempään olen haaveillut lajista, jonka pariin sukeltamista olen vältellyt. Laji sisältää kolme lajia, joita harjoittelen säännöllisesti. Joko arvaat? Kyllä. Triathlon.

Vaatteet: Röhnisch *saatu

Jokin aika sitten pohdin Instagramin videoissa, että haluaisin löytää jonkin tavoitteen. Sain erilaisia ehdotuksia, mutta tartuin Martinan ehdotukseen lähteä Joroisiin triathlonharrastajien THE tapahtumaan. En ole menossa puolimatkalle enkä edes perusmatkalle vaan pikatriathlonille.

Eräänä tylsänä päivänä laittelin muutaman viestin, soitin puheluita, säädin ja muutama hetki myöhemmin olin naputellut ilmoittautumisen sisään Finntriathlon Joroisten pikamatkalle ja järjestänyt itselleni kyydit ja majoitukset Joroisiin. Pikatriathlon tarkoittaa 400 metriä uintia, 20 kilometriä pyöräilyä ja 5 kilometriä juoksua. Juuri täydellinen kombo minulle. Tuon setin vetää kepeästi koska tahansa, mutta jos haluaa suoriutua lajista siten, että voisi olla itseensä tyytyväinen, olisi hyvä olla iskussa.

Triathlon on ollut mulla pitkään haaveissa, mutta olen jotenkin arastellut lajin pariin hyppäämistä. Olen pelännyt, että lajiin hurahtaa kaikki mun vähäiset rahat ja innostun lajista sen verran pahasti, että siihen menee rahojen lisäksi kohta myös kaikki aika.

Pikatriathlon on hyvä tapa tutustua lajiin. Tapahtuman myötä opin vaihdot ja totuttelen lajien siirtymiin. Jännittävää, mutta kivaa. Juuri tätä olen kaivannut.

Tänään hain postissa uudet triathlonvarusteet ja ensi viikolla pääsen testaamaan uusia varusteita ja treenaamaan! Johan tässä meni viikko lähestulkoon kokonaan treenaamatta purjehdusreissun ja hautajaisreissun vuoksi.

Kuvat: Heidi Tainio