Osa-aikaäiti

Neljä ja puoli vuotta sitten elämäni muuttui täysin. Silloin tuli avioero lasteni isästä. Tuohon asti olin asunut valtaosan elämästäni muiden ihmisten ympäröimänä.

16-vuotiaana kokeilin yksin asumista vieraalla paikkakunnalla, mutta palasin alle puolen vuoden kuluttua maitojunalla kotiin. Äidiksi tulon jälkeen en ollut viettänyt kertaakaan yötä yksin kotona.

Eron myötä minusta tuli viikko-viikko-vanhempi. Aluksi pakotin itseni olemaan yksin ja sietämään tyhjää ja vajavaista oloa. Lapsettomien viikkojen hiljainen koti tuntui kummalliselta. Tyhjät huoneet huusivat tyhjyyttään. Se hiljaisuus oli suorastaan piinaavaa.

Kipuilua ja yksinoloa

Opettelin olemaan yksin. Minun oli pakko kohdata totuus ja kaikki ne kipeät tunteet. Piti uskaltaa kohdata itseni. Vaikka tiesin eron olleen ainoa oikea ratkaisu, kaikki tuntui jotenkin väärältä. Olisin halunnut olla koko ajan lasteni lähellä, mutta tietenkin halusin, että lapsilla on oikeus kumpaankin vanhempaan. Surin menetettyä ydinperhettä ja unelmaa ikuisesti kestävästä parisuhteesta. En voi enää koskaan saada ydinperhettä, eikä lapset.

Eron jälkeen meni pitkään ennen kuin totuin edes jotenkin siihen, että olen vain joka toinen viikko lasteni kanssa. Oli hetkiä kun nautin vapaudesta, mutta enimmäkseen oloni oli ahdistava. Ikävöin lapsiani. Muistan toistelleeni, että on epäluonnollista joutua ikävöimään omia lapsiaan.

Olen aina äiti. Ei äitiyttä voi laittaa pois päältä lapsettomina viikkoina. Äitinä oleminen on minun tärkein tehtäväni. Lapset ovat minulla koko ajan mielessä. Vaikka lapset olisivat isällään, huolehdin siitä huolimatta heidän asioistaan.

Minulla on yhä usein sellainen olo, että olen väärässä paikassa, tai että minun pitäisi olla vähintään kahdessa paikassa samaan aikaan. Aina lasten lähdettyä kelaan mennyttä viikkoa ja pyörittelen asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin. Aina on parannettavaa.

Uusperheestä ei saa ydinperhettä

Lapsettomina viikkoina minulla on vapaus suunnitella aikatauluni millaisiksi haluan. Lapsellisille viikoille en halua suunnitella mitään ylimääräisiä iltamenoja. Minusta se tuntuu väärältä, vaikka tiedän, että ydinperheissä toinen vanhempi saattaa olla paljonkin pois kotoa lasten luota. Mutta minä saan olla vain puolet vuodesta lasten kanssa! En todellakaan halua käyttää tuota aikaa omiin menoihini.

Ei tätä kaikkea oikein pysty ymmärtämään, ellei elä samanlaisessa elämäntilanteessa. Jokainen perhe on erilainen. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla perhe. Olen saanut raivostuttavan paljon erilaisia vinkkejä ja ohjeita siitä, miten perhe-elämä pitäisi järjestää tai miten asiat kuuluisi hoitaa. Vain me tiedämme, mikä on meille ja meidän perheelle parasta.

Uusperheessä ei toimi samat jutut kuin ydinperheessä. Uusperheen asetelma on aivan toinen, siihen kuuluu aina muitakin kuin meidän perhe. Rinnalla kulkee entinen puoliso ja hänen elämänsä.

Kaiken kipuilun jälkeen minusta on tullut vahvempi ja rohkeampi. Nyt uskallan tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka ovat minulle ja meille hyviä, vaikka niitä joku perheen ulkopuolinen ihmettelisi. Onnellisuus ei tule siitä, että toimii muiden odotusten mukaan. Olen onnellinen silloin, kun minulla on sydämessä hyvä ja levollinen olo.