Olisinpa tiennyt

Otsikko liittyy #olisinpatiennyt-haasteeseen, joka lähti tästä Helsingin Sanomien jutusta, jossa Maaret Kallio kysyi viideltä suomalaiselta julkkikselta, mitä sanoisi nuorelle itselleen nyt.

Itku tuli heti, kun lähdin ajatusleikkiin. Voi minua, pientä ahdistunutta ja vihaista tyttöä.

En tiennyt, miksi olin niin vihainen. En tiennyt, miksi koin aina vaan olevani ulkopuolinen. Tunsin oloni vääränlaiseksi. En koskaan kelvannut itselleni. En, vaikka vanhemmat uskoivat minuun ja maalailivat minulle kunnianhimoisia tulevaisuudennäkymiä. En, vaikka ympärilläni oli välittäviä ja rakastavia ystäviä. Kyse oli siitä, että en itse tiennyt, että minullakin on arvo.

Koko elämäni tähän päivään saakka olen etsinyt paikkaani maailmassa ja opetellut hyväksymään itseni tällaisena. Sisälläni lepattaa levoton liekki, joka tuskin koskaan tulee sammumaan, mutta liekkiä voi oppia hallitsemaan, ettei se roihahda hallitsemattomaksi.

Kerroin Instagramin tarinoissa tällä viikolla, kuinka yllättynyt olen siitä, että olen nyt saanut koulussa hyviä arvosanoja. En ole koskaan aiemmin elämässäni menestynyt koulussa. Yläasteella todistustenjaossa edestä kuulutettiin nimeni lisäksi se, että olin ollut poissa koulusta yli sata tuntia.

Kevätjuhlapäivä oli aina yhtä tuskallinen. Tulin todistuksen kanssa kotiin ja piilotin sen patjani alle. En näyttänyt todistusta kenellekään ennen kuin se piti taas syksyllä viedä allekirjoitettuna kouluun. Hävetti ja harmitti. Muiden sisarusteni todistuksissa komeili rivistö ysejä ja kymppejä, mun rivistössä oli viitosia ja kuutosia.

Annoin huonon koulumenestyksen vaikuttaa aivan liian pitkään itsetuntooni ja identiteettiini. Pidin itseäni tyhmänä.

Viime viikolla tajusin, että vasta nyt uskallan unelmoida ja tavoitella asioita, joita oikeasti haluan. Näin pitkään olen määritellyt itseni koulumenestyksen ja kouluaikana koettujen epäonnistumisien kautta.

Mulla oli vahvasti ulkopuolinen olo (on edelleen ajoittain). Koin olevani muita merkittävästi tyhmempi. Nämä tuntemukset pidättelivät minua. Olin itselleni kuin kiinni hirttänyt käsijarru, joka esti minua kulkemasta eteenpäin.

Koin itseni arvottomaksi ja sen vuoksi olen pienentänyt itseäni. En ole luottanut itseeni enkä ole uskaltanut pitää puoliani. En ole uskaltanut tavoitella asioita, joita olisin halunnut tavoitella. Olen ollut muiden vietävissä.

Ihmettelin siskolleni opintorekisteriin tulleita kiitettäviä arvosanoja ja kerroin, että joka kerta epäilen, että arvosana on virhe. Sisko totesi: “kukaan muu ei ole yllättynyt sun menestyksestä kuin sinä itse”. ❤️Näinkö se on? Oma mieli voi olla pahin vihollinen.

Vasta nyt uskon siihen, että riitän tällaisena. Vasta nyt seison tukevasti omilla jaloillani itsenäisenä naisena. En tarvitse ketään taluttamaan tai tukemaan, vaikka välillä on ihana nojata toiseen ja tukeutua. Osaan pyytää apua ja ottaa apua vastaan. Nyt osaan rakastaa itseäni ja muita.

Mitä haluaisin sanoa nuorelle itselleni? Ensimmäinen ajatus on, että onneksi minun ei tarvinnut silloin tietää, kuinka vaikea polku minulla on kuljettavanani. Onneksi nyt on hyvä. Kaikki tähän pisteeseen koetut vaiheet ovat olleet tärkeitä. Elämä opettaa joka päivä. Oppikoulu jatkuu. Elämämkoulu. Haha.

En halua ajatella, että jos nyt saisin valita, eläisin nyt elämäni jotenkin toisin. Jos kuitenkin jotenkin sitä nuoren Elinan kulkua helpottaisi, niin voisin sanoa itselleni jotakin tällaista:

Olisinpa tiennyt, että olet hyvä tuollaisena. Olisinpa osannut vastaanottaa kaiken sen rakkauden ja ymmärryksen. Olisinpa tiennyt, ettei tarvitse olla niin vihainen. Olisinpa tiennyt, että koulumenestys ei ole mikään ihmisyyden mittari. Olisinpa tiennyt, että herkkyyttä ei tarvitse kätkeä. Olisinpa tiennyt, että minä olen arvokas.

Mitä sinä sanoisit nyt nuorelle itsellesi?