Tänään, ystävänpäivänä, tulin pohtineeksi ystävyyttä. Olen joskus tuntenut oloni yksinäiseksi, vaikka olen ollut aina ihmisten ympäröimänä. Olen ajatellut, että ystäviä pitäisi olla iso liuta. Ja että ystävien lukumäärä kertoisi kuinka hyvä tyyppi olet.
Elämä on tuonut eteeni tilanteita, joissa minulla olisi ollut mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Ystävystyä. Opiskelupaikassa, harrastuksissa, bloggaajapiireissä, juoksukouluissa, työpaikoissa… Olen sosiaalinen ja avoin, jutustelen monien kanssa syvällisiäkin asioita ja tulen monenlaisten ihmisten kanssa toimeen, mutta en kuitenkaan ole päästänyt montaakaan ihmistä oikeasti lähelleni. Järkeilin, että tämä on johtunut siitä, etten ole itse pitänyt itseäni hyvänä tyyppinä ja olen hävennyt itseäni. Nämä monet menetetyt tilanteet ovat jääneet harmittamaan. En vain ole silloin ollut valmis. En ole uskaltanut.
Enää en varsinaisesti kaipaa uusia ystäviä. Minulla on muutama hyvä ystävä, joihin luotan ja jotka tukevat mua vaikeissa tilanteissa ja iloitsevat puolestani. Mielestäni oikea ystävyys on pyyteetöntä. Se on vähän kuin parisuhde ilman sitä romanttista puolta ja ilman nalkutusta. Minun on ollut hiukan vaikea luottaa ihmisiin, vaikka lähtökohtaisesti uskon hyvään.
Nykyään uskallan antaa eri tavalla mahdollisuuksia uusille ihmissuhteille. Uskallan olla oma itseni ja uskallan mennä omana itsenäni erilaisiin tilanteisiin. Se, että tykkään itse itsestäni, antaa mahdollisuuden myös sille, että annan muiden tykätä minusta.
Hyvää ystävänpäivää sinulle! Ollaan itsemme parhaita ystäviä, niin elämä on paljon kivempaa! ❤️
