Yli tuhat pyöräilykilometria

Tämän viikon alussa huomasin HeiaHeiasta, että nyt on tullut tuhat pyöräilykilometria tälle kesälle täyteen (1 034 km). Tuhat kuulostaa paljolta, vaikka pienissä pätkissä tuo matka on sahattu.

Viime viikolla tuli pyöräiltyä 62 kilometriä, juostua 13 kilometriä ja tein yhden salitreeninkin. Ihan hyvä viikko, niin sanoi sykemittarikin.

Mökillä tuli tosiaan juostua pariin otteeseen ja innostuin siitä taas sen verran, että otan tavoitteeksi juosta puolimaratoinin syyskuun 18. päivä Pääkaupunkijuoksussa. Olen juossut tänä vuonna ihan olemattoman vähän, tähän mennessä yhteensä vain 136 kilometriä. Peruskunto on kuitenkin kohdallaan, joten eiköhän juoksukunto löydy. Nyt vain kädet ristiin, etten saa pohkeisiini taas penikkatautia, joka on mun juoksut aina lopettanut.

Tilasin juoksuhuumassa itselleni uudet Asicsit, koska edellisistä kurkkii molemmista jaloista pottuvarpaat ulos. Tilattiin samalla miehellekin, koska hänellä on vielä huonommassa kunnossa omat lenkkarinsa ja hänellä on sama puolimaratontavoite. Hän itse asiassa sai minut innostumaan asiasta. Juoksimme ensimmäiset puolimaratonimme yhdessä.

Mulla on taas hyvä boogie treenien suhteen (ja muun elämän). Saan treeni-intoa siitä, että sain miehestä treeniseuraa. Vielä kun saisin nämä jumiutuneet lihakset avattua. Oikea jalka on takareiden puolelta jostakin syystä aivan totaalisen jumissa pakarasta nilkkaan asti. Ja kevään alussa kiukutellut polvi kiukuttelee ajoittain edelleen. Pitäisi yrittää saada pikapikaa hieronta-aika, ettei tarttis jumiutuneella jalalla yrittää veneessä loikkia. Siellä pitää tehdä äkkinäisiä liikkeitä ja olla ihme asennoissa, niin olisi hyvä olla vetreä.

Heti kun täytin kolmekymmentä, niin johan alkoi joka paikkaa kolottamaan. On se hirveetä! 😀 Ihan vakavasti ottaen, totta se on, että vanhuus ei tule yksin. Enää ei silmäpussit laske hetkessä heräämisen jälkeen, iho ei ole kimmoisa ja kuulas, lihakset eivät palaudu samaa vauhtia, yöunen merkitys on aina vain suurempi. Tämän turhamaisemmaksi en aio enää alkaa, mutta tunnustan, että joinakin aamuina turvaudun jääkaappikylmiin pikkulusikoihin silmäpussien taltuttamisessa ja olen miettinyt, että itsestä, omasta terveydestä ja hyvinvoinnista täytyy huolehtia kuitenkaan antamatta näiden asioiden pyörittää koko elämää.

Painonhallinta on yksi asia, josta en ole kirjoittanut aikoihin. Joskus olisiko ollut aika tarkalleen vuosi sitten päivittelin blogissa, että painan yli kuusikymmentä. Sitä ennen painoin aina noin 55 kilon molemmin puolin. Olin ennen ihan rimpula, mulla ei ollut ei lihasta, ei läskiä. Esikoisen syntymän jälkeen imetys kuihdutti minut 52-kiloiseksi. Tähän peilaten pää ei meinannut käsittää puntarin uusia lukemia. Peiliin katsominen ei kuitenkaan tehnyt yhtään pahaa, koska säännöllinen treenaaminen oli tuonut lihaksiin muotoa ja kokoa. Muutamat farkut rupesivat olemaan vähän liian kireitä ja vaatekaupasta oli turha yrittää ostaa s-koon paitoja.

Turhamaisuuspuuskissa tulee sellainen olo, että haluaisin painaa vähemmän ja olla vähän pienempi. Haluaisin kapeat reidet, kapeat lihaksettomat kädet, mutta se menee ohi, kun mietin, että haluan kuitenkin treenata. Jos lopettaisin treenaamisen ja palaisin takaisin siihen typerään ruokavalioon, niin sitten voisin painaa 55 kiloa, mutta en siis halua, joten olen tyytyväinen tähän. Elämä on paljon hauskempaa, kun treenaa ja syö hyvin.

Jopas tuli poukkoilevaa tekstiä. Nyt äkkiä miehen lepattavat juoksushortsit jalkaan ja pyörän selkään. Enää tämä ja huominen päivä töitä ja sitten alkaa loma!