Huhtikuussa 40 kilometriä hiihtäen?

Mun suhde hiihtämiseen on aika neutraali. Toisin kuin monilla ikätovereilla, joilla on kauheat antipatiat hiihtämistä kohtaan (johtuu ehkä koululiikunnasta?). Meidän perheessä liikunta, erityisesti talviliikunta oli osa arkea. Kaikilla oli sukset ja lasketteluvälineet. Hiihtolomalla meillä ihan oikeasti hiihdettiin. Asuimme Oulussa merenrannan läheisyydessä ja meitä kannustettiin hiihtämään 7 kilometrin päässä olevaan saareen ja takaisin niin monta kertaa kuin hiihtoloman aikana mahdollista ja sattui huvittamaan. Yhdestä reissusta tienasi neljäsosapitsan. Tuohon aikaan pitsa oli harvinaista herkkua. Joskus sain juhlallisesti ihan kokonaisen pitsan, joskus puolikkaan. 🙂 En rakastanut hiihtämistä, mutten vihannutkaan. Mukavaahan se oli, erityisesti juuri keväthangilla. Saaressa oli aina mukava juoda kahvit tai kaakaota termarista ja paistaa makkaraa nuotiolla.

Muutin Oulusta vuonna 2000 pääkaupunkiseudulle ja siihen jäi hiihtäminen, samalla myös laskettelu ja klassisen musiikin harrastaminen. Oulusta muuttamisen jälkeen olen hiihtänyt yhden käden sormilla laskettavan määrän. Viimeisin hiihtokerta oli ehkä neljä vuotta sitten Oulussa vieraillessa. Tuolloin hiihdin äitini kanssa öisellä ladulla, josta sammui valotkin kesken reissun. Muistan hiihtoreissun tuskaisena, koska voitelu oli pielessä ja tekniikka aivan totaalisen kadoksissa. Siitä huolimatta tajusin hiihdon hienouden. Siinä oli jotain meditatiivista ja nautinnollista. Nyt kun ajattelee, niin tietysti, koska luonto, liikkuminen, rauha. Samat elementit, jotka tänäkin päivänä tekee minut onnelliseksi.

Töissä mulla on työkavereina kaksi entistä maajoukkuehiihtäjää. Ehkä se oli enne siitä, että minäkin sukellan pian monella tapaa hiihdon maailmaan. Sain muutama viikko sitten kutsun tai oikeastaan haasteen, jossa kysyttiin haluanko Suomen hiihtomaajoukkueen valmentajan oppeihin ja treenata kohti keväistä Lapponia-hiihtoa, joka hiihdetään tunturilapissa. Hiihtokoulu on Hiihtoliiton Kumppanihiihtokoulu, johon Maxim Sports kutsui minut. En miettinyt hetkeäkään mitä vastaan. Tietenkin otan haasteen vastaan! Bonuksena haasteeseen tuli vielä nuo upeat tunturilapin maisemat! Eihän tällaisesta voi kieltäytyä!

Hiihtokaveri Heikkilä, eli Nana Super Fit Me -blogista

Keskellä hiihtovalmentaja Reijo Jylhä.

Eilen oli se päivä, jolloin projekti starttasi Kivikon Hiihtohallilla. Suomen hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Reijo Jylhä (ja hänen apunaan oli toinen valmentaja, jonka nimeä en harmikseni muista) antoi meille tekniikkaopetusta. En jotenkin ehtinyt jännittää mitään ennen ladulle siirtymistä, mutta ennen hiihto-opetuksen alkamista vedimme Nanan kanssa pari rundia rataa ympäri. Sykkeet tikutti ihan sairaan korkealla hiipi mieleen kauhu. Mitä tästä oikein tulee? Onneksi asiantuntevat valmentajat aloittivat yksinkertaisista asioista ja oppeja tuli aina pala kerrallaan. Aloitettiin tasatyönnöstä vaiheittain. Ensin vain käsivoimin, sen jälkeen vähitellen lisäämällä elementtejä – keskivartalon tuki, käsien oikeanlainen asento, pään asento, jalkojen avustus. Tasatyönnöstä siirryimme vähitellen vapaan hiihtotavan eri tekniikoihin. Opetus oli erinomaista, nimittäin opin monta asiaa mikä helpottaa sitä omaa kuokkahäsäämistä, joka oli vain hätäistä kiirehdintää. Opin jonkinlaista rentoutta hiihtämiseen ja sen lisäksi kolme erilaista vapaan hiihtotavan tyyliä: Mogren, Wassberg ja kuokka. Tosin ennen näihin tekniikoihin siirtymistä hiihdimme yhdellä jalalla, jalat ristissä ja vaikka mitä.

Nauru oli herkässä jo pelkästään hauskojen valmentajien ja hiihtokavereiden ansiosta. Mutta olihan se vitsikästä yrittää tehdä asioita, joita ei osaa yhtään. Lähes kaksi tuntia harjoittelimme ja hiihtohallilta lähtiessä olin aivan superinnoissani hiihtämisestä. Nyt vain pitää hommata sukset, että hiihtoharrastus pääsee kunnolla vauhtiin. Lapponia-hiihdossa mä todellakin hiihdän sen 40 kilometriä, ellen jopa 80 kilometriä. Aivan mahtava haaste! Oon tosi innoissani! Nyt on vain tilauksessa oikea talvi ja paljon lunta.