Autotallissa vietetyt vuodet jätti jäljen

Olen kasvanut teinivuodet poikien ja parin muun tytön kanssa autotallissa, jossa pojat rassasivat ja virittelivät mopojaan ja tekivät biisejä tietokoneella. En oppinut virittämään tai korjaamaan mopoja, mutta jokin käsitys moottorivehkeiden toiminnasta siinä kertyi ja taito olla jätkien kanssa. En oppinut myöskään tekemään biisejä, mutta opin kyllä kuulemaan mikä biitti ja sävelkulku toimii ja mikä ei.

Siinä ympäristössä möreät moottoriäänet ratkaisivat ja se, kuinka nopeasti mopo tai auto kiihtyy. Edelleen rakastan vauhtia ja sitä tunnetta vatsanpohjassa, jonka auton tai muun moottoriajoneuvon kiihtyminen saa aikaiseksi. Se on kuin hetken kestävä rakastumisen tunne.

Myöhemmin mopot vaihtuivat autoihin, joilla ajeltiin auringonlaskusta auringonnousuun. Kulutettiin bensaa, kahvia ja tupakkaa. Meitä ei yhdistänyt oikein mikään, mutta silti jokin sai meidät hengaamaan yhdessä. Aikuisuuden kynnyksellä tiemme erosivat ja yhteydenpito jätkien kanssa jäi oikeastaan kokonaan. Edelleen muistelen “Rajis-jamppoja” lämmöllä.

Edes tuolloin ei ollut coolia ajella marketeilla peräkontissa pomppiva bassokaijutin hytkyen, mutta kuuluin ylpeästi porukkaan. Olen koko elämäni hävennyt taustojani tietyissä yhteyksissä. Välillä hävettävä asia oli vakaumus ja yhteisö, jossa olin kasvanut. Joskus puolestaan yritin viimeiseen asti salata, että olin joiltakin osin kasvanut tynnyrissä, koska väistämättä mulla oli jäänyt paljon juttuja välistä. Sellaisia, jotka uskovaisen elämään ei kuulunut, kuten meikkaaminen, musiikki, kotibileet, tv-ohjelmat. Edelleenkin tunnen usein ulkopuolisuutta, mutta nykyään en enää kärsi siitä. Yhteisö ja siinä kasvaminen on ikuisesti osa identiteettiäni, enää mun ei tarvitse hävetä sitä. Nykyään olen ylpeä kaikesta siitä, jota olen tämän kautta oppinut itsestäni ja muista.

Mä olen edelleen syvällä sisimmässäni se sama Rajis-jamppa. Rakastan yhä edelleen nopeasti kiihtyviä autoja. Katseeni kääntyy upeiden autojen perään ja tunnistan kaikki automerkit ja mallit. Silti en enää haaveile urheiluautosta enkä koskaan ostaisi sellaista itselleni, vaikka kylpisin rahassa. Tai otetaanpa hiukan sanoja takaisin, saattaisin ostaa jonkin ekologisemman hienon auton. Muutamat ystävät saattaa ehkä muistaa, että olin liimannut muistikirjani väliin kuvia mielestäni upeista autoista. 😀 Muistan vieläkin, että yhden muistikirjan etusivulla oli liimattuna kuva BMW Z3:sta. 😀 Jopa mun valokuva-albumista löytyy ottamiani kuvia Ferrareista ja muista herkkupaloista. 😀

Nykyään olenkin sitten hajuton ja mauton keski-ikäinen mamma, joka on somessa ja netissä ylivarovainen, ettei nolaa lapsiaan. Välillä mietin, onko tämä blogitouhu tulossa omalta osaltani tien päähän, vai vieläkö mulla on teille ammennettavaa? Ketä kiinnostaa tasapaino?

Ja mistä tämä kaikki nyt tuli mieleen? Sain tänään käyttööni biokaasuauton, joka herätti sisälläni nukkuneen jampan. Autosta tulossa postausta myöhemmin. 🙂