Rakkautta, ja välillä piikkilankaa

Tänään on kulunut kymmenen vuotta siitä kun menimme naimisiin. Yritin löytää vanhan blogin puolelta postausta, jossa kerron meidän tarinan, mutta en löytänyt, joten ehkä en ole tämän blogin historiassa kertonut mitään meidän alkuajoista. Vihdoinkin on aika puhua rakkaudesta, meidän suhteesta. Viimeiset vuodet ovat olleet vaikeita, olenhan mä tästä teille kertonut. Jos en ihan hirveästi riveillä, niin rivien väleissä.

Me vuonna 2001

Meidän tarina alkoi Oulussa 19.12.1999. Tuolloinen kämppikseni seurusteli helsinkiläisen pojan kanssa. Heidän perhe oli tulossa Ouluun serkkunsa häihin ja kämppikseni oli lupautunut hoitamaan poikaystävänsä siskon lapsia häiden ajan. Mä olin puolestaan lupautunut jeesaamaan kämppistä lastenhoidossa. Aamupäivällä lapset tuotiin hoitoon ja samalla ovenavauksella kämppään asteli tumma ja jätäävän sinisilmäinen komistus tummassa puvussa. Tämä mies oli kämppiksen poikaystävän veli. En osaa kuvailla mun fiiliksiä, mutta perhosia oli vatsassa ja oli sellainen omituisen vaikuttunut olo. Mies kysyi lähtöä tehdessä kämppikseltäni, että voisikohan tulla häiden jälkeen vaihtamaan vaatteet meidän kämpille. Sehän sopi.

Häät oli juhlittu ja tämä mies veljineen tuli meille. Mies kävi suihkussa, vaihtoi vaatteet eikä pitänyt mitään kiirettä mihinkään. Luulin, että hänellä oli kamalasti kaikkea sovittua ohjelmaa ja kiire jonnekin, mutta hän jäikin meidän seuraan. Meillä synkkasi heti hirveän hyvin. Juteltiin koko yö aamuun asti, kunnes miestä tultiin hakemaan. Mies asui tuolloin Tukholmassa ja oli palaamassa sinne töihin joulun jälkeen. Aamulla ovenraossa sovimme, että ollaan yhteydessä, ollaan vaikka uusi vuosi samassa paikassa. Numeroita ei vaihdettu, koska miehellä ei ollut puhelinta eikä liittymää Suomessa. Ovi meni kiinni ja mä jäin hämmentyneenä istumaan sängynlaidalle. Olin aivan varma, että en kuule tuosta miehestä enää. Ajattelin, että en ole yhtään miehen tyyppinen. Mä olin tuolloin kalju (sänkipää) ja käytin löysiä farkkuja, mies taas oli huoliteltu ja trendikäs.

Olin ihan pistoksissa. Spekuloin tyttöjen kanssa loputtomasti miten tässä käy. Soittaako se? Kuvittelinko vaan, että meilla synkkasi? Ei se voi olla kiinnostunut musta. Yhtenä päivänä istuimme tyttöjen kanssa kahvilassa ja mun puhelin soi. Siellä oli hän. Sydän lepatti. Hän oli kaivanut mun puhelinnumeron jostakin ja soitti. Olimme molemmat ihan hermostuneita, mutta siitä se sitten lähti. Soittelimme päivittäin piiitkiä puheluita. Tuohon aikaan 1000 markan puhelinlasku oli jotakin käsittämätöntä ja sellaiset meille molemmille napsahti. Uusi vuosi vietettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan yhdessä. Millenium. Kimallusta, siirappia, onnea, rakkautta, ystäviä. Kaikkea mitä 19-vuotias voi ikinä kuvitella. Kaikki tuntui täydelliseltä.

Siitä lähti meidän yhteinen ja varsin räiskyvä taival. Olemme molemmat temperamenttisia paukapäitä ja paukuttelimme suhteen alkutaipaleella päitämme kunnolla yhteen. Otimme selvää kuka on kuka ja miksi. Kihlasormuksiakin heittelimme, mutta kaikesta leimuamisesta huolimatta pääsimme onnellisesti naimisiin. Moni oikein erikseen kommentoi, miten rauhoituimme naimisiin mentyämme.

Voi, kuinka pieniä me olimme tuolloin! Muka niin aikuisia ja valmiita menemään naimisiin ja perustamaan perhe. Onnellisen tietämättömiä me olimme, mutta ehkä ihan hyvä niin. En mä mitään vaihtaisi pois tai peruisi. Kaikki on mennyt juuri niin kuin pitääkin. Näistä kuvista reilun vuoden päästä meille syntyi ensimmäinen lapsi. Onnellisen haikea huokaus tähän väliin. Vaikka tässä on ollut pari huonoa vuotta välissä, niin on tässä ollut monta hyvää ja tulossa on vielä monta monta hyvää.

Kuvat on ottanut Markus Pentikäinen ja en tee niille oikeutta, näpsimällä kuvista kuvia.

Huomenna (tänään) Pariisiin!! <3