Levi Extreme Triathlonin kisaraportti

Mainos: Levi Extreme Triathlon
(tapahtuman järjestäjä kustansi matkat, majoituksen ja osallistumisen)

Saavuin perjantaina Leville tapahtumantäyteisen ja hikisen päivän iltana.

En ole mitenkään erityisen suunnitelmallinen, vaan pikemminkin luotan siihen, että asiat järjestyvät aina jotenkin myös viimetipassa. Asiat järjestyvät aina, se vain saattaa vaatia enemmän kekseliäisyyttä ja sen myötä tulee mukavaa säpinää elämään.

Asiat järjestyivät tälläkin kertaa, vaikka ehdin jo hiukan jännittää, saanko mistään pyörälle kuljetuslaukkua lainaksi. Laukku järjestyi lainaksi tuttaviltani ja ihanat ystäväni toimivat kuriireina. Vietin lähtöä edeltävän illan huolettomasti ystävien kanssa helteisestä kesäillasta nauttien. Tulin kotiin vasta iltakymmeneltä, jonka jälkeen purin pyörän osiin. Olin sen verran väsynyt, että ajattelin hoitaa homman aamulla loppuun. Olin sentään pinonnut matkaan lähtevät kamppeet valmiiksi. Aamulla meinasi iski hirveä tuskan hiki, kun pyörälaukun kansi ei mennyt kiinni ilman, että pyörästä irrottaisi polkimet.

Sain kisaa varten työkaveriltani testiajoon maantiepyörän, jonka polkimien irrottamiseen minulla ei ollut sopivaa työkalua. Ei auttanut kuin odotella, että Clas Ohlson aukeaa, että pääsen ostamaan oikean työkalun. Polkimien irrottamisen jälkeen piti vielä hiukan pelata pyörän kanssa tetristä, että laukun kansi viimein loksahti kiinni ilman väkivaltaa.

Tällä kertaa päätin olla fiksu ja mennä lentoasemalle riittävän ajoissa. Olen kerran myöhästynyt lentokoneesta ja kerran juossut viimeisellä minuutilla portille. En halunnut tällä kertaa riskeerata, vaan menin suositusten mukaan kaksi tuntia ennen lennon lähtöä Helsinki-Vantaalle. Onneksi menin, sillä kentällä oli hirveä kuhina ja joka paikkaan oli pitkät jonot.

Viime tipan suunnitelmat kostautuivat Kittilässä. Edullinen lentokenttäkuljetus olisi pitänyt tilata vuorokautta etukäteen. Soitin tiedustelupuhelun vasta ennen lennolle lähtöä. Taksit onneksi kulkevat, se vaan maksoi 13 minuutin matkalta suolaiset 38 euroa.

Levi Hotel Span pihassa minua odotteli aurinkoinen Veera Malmivaara. Hän oli päättänyt hetken mielijohteesta lähteä kisaamaan sprinttimatkalle ja tuli seurakseni samaan majoitukseen. Veera oli tullut junalla mestoille jo iltapäivän puolella ja oli ehtinyt ottaa hienon hotellihuoneemme haltuun.

Menimme heti ensimmäiseksi noutamaan mun kisanumeron ja kuuntelemaan kisainfon. Jännitys alkoi jo kutkuttamaan mahan pohjassa, vaikka vielä oli vähän pöllähtänyt olo työpäivän ja matkustuksen jäljiltä.

Kisainfon jälkeen kävimme syömässä tuhdit burgerateriat. Vatsa huuteli jännitystä ja kentällä syötyä ruisleipää turpoamalla hirveäksi kipeäksi palloksi. Toivoin, että se rauhoittuu aamuun mennessä. Täydellä vatsalla kävelimme Levin keskustan halki takaisin hotellille pistämään pyörä vielä kasaan. Onneksi startti on seuraavana päivänä vasta klo 15. Seuraavana päivänä olisi vielä hyvin aikaa vaihtopussien pakkaamiseen ja pyörän säätöjen tarkisteluun.

Ilta hurahti seuraavan päivän puolelle huomaamatta jutellessa. Lapin yötön yö teki temput, emmekä ymmärtäneet ajankulua kun ulkona ei tullut lainkaan pimeää. Oli tosi kiva saada Veera seuraksi. Hän on kokenut triathlonkisaaja ja muutenkin kaikin puolin loistavaa seuraa.

KISAPÄIVÄN AAMU

Nukuin hämmästyttävän hyvät yöunet. Garminin mukaan syvää unta tuli melkein 2,5 tuntia. Olo oli levännyt ja päänsärkyä lukuun ottamatta hyvä. En muistanut ottaa purentakiskoja mukaan ja edellisen päivän pyörälaukun raahaminen oli jäykistänyt hartiat ja sen vuoksi päässä jyskytti. Levin apteekki on lauantaisin kiinni, enkä saanut särkylääkettä. Yritin olla välittämättä kivusta, vaikka samaan aikaan mietitytti, miten tunnistan, jos kipu kertoo kisan aikana jostakin muusta kuin niskajumista.

Teimme viime hetken hankintoja urheilukaupoista, kävimme kaupassa ja syömässä lounasta. Tankkasin nestettä pitkin päivää. Olin ajatellut, että ennen kisaa ehtisin vielä heittää hetkeksi levyksi, mutta sellaiseen ei jäänyt aikaa, vaan pikemminkin tuli jopa vähän kiire.

Letitimme toistemme hiukset ja menimme katsastuttamaan pyörät ja viemään varustepussit vaihtoon. Ilma oli paahtavan kuuma ja jännitys iski vaihtoalueella pahan kerran päälle. Mulla oli ihan epätodellinen olo. Lähdin kävelemään Immeljärven rantaa kohti. En oikein käsittänyt mitä olen menossa tekemään. Edessä oleva matka on niin pitkä, etten mitenkään osannut asennoitua siihen. Ajattelin, että etenen vain kilometri kerrallaan ja kuulostelen kehon tuntemuksia.

Immeljärven rantaan päästyäni puin hyvissä ajoin märkäpuvun päälle ja menin veteen verryttelemään. Oli kiva päästä veteen, se viilensi ihanasti. Otin muutamia vetoja ja hengitin muutamia kertoja keuhkot tyhjäksi veteen. Vähitellen kaikki kisaajat olivat vedessä odottamassa yhteislähtöä. Startti tapahtuisi siis vedestä.

UINTI 1,9 kilometriä

Olin päättänyt, että uin aivan rauhassa. En halunnut tehdä samaa virhettä kuin Joroisissa viime vuonna, jolloin yritin uida kovaa ja homma meni hätäilyksi ja uin todellisuudessa hitaammin kuin yleensä.

Ensimmäinen poijunväli meni totutellessa hengitysrytmiin. Otin uintilinjan oikeasta laidasta ja päätin olla välittämättä muista kilpailijoista. Ajattelin, että tulen joka tapauksessa olemaan kisan viimeinen, joten teen vain oman suorituksen.

Uinti tuntui hyvältä ja se lähti nopeasti sujumaan omassa rytmissä. Nautin uintiflowsta – välillä liikaakin kun unohdin navigoida ja havahduin rantakaislikossa, että olisi varmaan hyvä uida kuitenkin poijua kohti.

Hengitin joka neljännellä vedolla koko matkan. Uintiosuudella kierrettiin kolme kertaa poijut ympäri. Toisen kierroksen jälkeen päätin koittaa kiristää tahtia hiukan, mutta en halunnut hengästyä liikaa, että voisin pysyä samassa hengitysrytmissä. Tuolla hengitysrytmillä tiesin pysyväni paremmassa uintiasennossa, liuku olisi pidempi ja uinti rennompaa.

Olin arvellut, että uintiin menisi 46 minuuttia. Vedestä noustuani yllätyin, kun kello näytti 43 minuuttia ja jotain. Näin vähäisellä ponnistelulla suoriuduin noinkin hyvin. Tässä kohtaa uskallan tunnustaa, että tein edellisen uintitreenin juhannuksena. 😀 Aika heikoilla treeneillä olin siis liikkeellä ja luotin vain pohjakuntoon ja mielen voimaan.

Immeljärveltä siirryttiin vaihtoalueelle, jonne oli noin puolen kilometrin verran matkaa. Olin ottanut rantaan lenkkarit mukaan, mutta en jaksanutkaan pukea niitä jalkaan, vaan juoksin vaihtoon kengät kädessä ja märkkäri puoliksi riisuttuna.

Yritin vaihdossa keskittyä siihen, että otan kaikki tarvittavat varusteet mukaan: pyöräilykengät jalkaan (en jaksanut pukea sukkia), join puoli pullollista hiilarijuomaa, ajolasit päähän, kypärä päähän, numerolappu vyötärölle, pyörä talutukseen, viivan yli ja pyörän päälle.

Uinti 00:43:55
Vaihto: 00:07:34

PYÖRÄILY 132 kilometriä

Puolen kilometrin vaihtoon juoksu sai maitohapot jalkoihin. Hirvitti, miten pyöräily kulkisi. Lähdin pyöräilemään liikenneympyrästä opasteiden mukaan. Meni pitkään ennen kuin näin seuraavaa opastetta ja ehdin jo miettiä olenko oikealla reitillä.

Maitohapot hävisi jaloista ja päätin polkea rennosti ja melko tiheällä kadenssilla, etten väsyttäisi jalkoja. Työkaverilta lainassa oleva pyörä liikkui kevyesti ja vaihteet toimivat kuin ajatus. Pyöräily tuntui nautinnolliselta. Kello näytti vauhdiksi yli 30 km/h ja mietin jaksanko pitää tätä vauhtia. Jaloissa tuntui hyvältä, joten en alkanut kummemmin himmailemaan, mutta en myöskään polkenut jalkoja tyhjiin.

Edessä oli pelkkää tyhjää maantietä, välillä ohi hujahti autoja. Ei ketään edessä eikä takana. Yhtäkkiä sisältäni purskahti äänekäs itku ja kyyneleet sumensivat näkökentän. Minä todella olen täällä suorittamassa Levi Extreme Triathlonia. Kamalan kevään jälkeen mikään ei ollut itsestään selvää. Tuntui hyvältä – pitkästä aikaa tunsin olevani onnellinen.

Pyöräilyreitti oli ensimmäiset 60 kilometriä melko helppoa. Ohitin jossakin vaiheessa yhden kilpailijan ja kaksi kovakuntoisen näköistä miestä ohitti minut. Ihmettelin, että olinko tosiaan uinut heitä kovempaa.

Ennen puoliväliä oli joitakin pitkiä loivia mäkiä, muttei mitään kovin pahoja. Ehdin jo miettiä, missä ne reittiprofiilissa nähdyt kamalat mäet ovat.

Ylläksen huollossa täydensin taas molemmat pullot ja huollon nainen sanoi, että edessä on pitkä nousu. Ai hitto, nytkö se sitten alkaa?

Pyöräreitin varrelle ilmestyi aina vähän väliä valkoinen auto, josta nousi hymyilevä mies kannustamaan ja ottamaan kuvia. Jättimäiset kiitokset kannustuksesta ja kuvista, Santeri!

Täydensin jokaisessa huollossa juomapullot. Tyhjensin pulloja tasaiseen tahtiin ja otin tunnollisesti geelin aina puolen tunnin välein ja välillä suolaa perään. Koko matkalla geelejä meni 8, pari kourallista suklaata, kolme pullollista vettä ja kolme pullollista urheilujuomaa.

Nousu oli pitkä ja raskas. Pahin nousu oli ehkä 5 kilometriä pitkä. Pitkän nousun jälkeen tuli ihana jyrkkä lasku, jossa vauhti kiihtyi lähes 70 kilometriin tunnissa. Nojasin pyörää tuuleen ja puristin ohjaustankoa ja NAUTIN. Ai vitsi, miten siistiä! Nautin maisemista ja fiilistelin. Jos loppumatka menee näin kivasti, niin mikäs tässä. Tämähän on kivaa!

Matkan varrella tuli juteltua itseni kanssa moneen kertaan. Mielenkiintoista oli se, että koko kevään ja kesän olen puhunut itselleni rumasti. Olen pitkään ollut mielestäni kaikessa pelkästään huono ja epäonnistunut, mutta kisan aikana olin itselleni lempeä. En kertaakaan haukkunut itseäni. Se tuntui hyvältä. Itketti taas. Kirjoitin blogiin ennen kisaa, että hikoilen reitille kaiken kevään aikana sisääni padotun surun ja ahdistuksen. Näin tuntui ihan oikeasti käyvän. Tuntui kuin olisin puhdistunut matkan edetessä. Hitto, mähän olen hyvä. Mä oon kova muija! Ei tähän ihan kaikki pysty. Jos musta on tähän, musta on mihin vain.

Alkumatkasta ajattelin, että kiva tulla tätä samaa reittiä takaisin, kun se oli melko tasaista ja nopeaa tietä. Harmitti, kun takaisin päin ajettaessa tuuli yltyi yltymistään ja puhalsi joko sivusta tai vastaan. Tuuli suhisi korvissa. Välillä puuskissa joutui nojaamaan tuuleen. Puhuin taas itselleni. No niin, Elina, pyöritä niitä jalkoja. Mitä nopeammin pyörität, sitä nopeammin tämä on ohi. Jaksat varmasti, hyvin on mennyt tähänkin asti.

Viimeiset 30 kilometriä tuntui jo ikävältä, vaikka en ollut väsynyt. Aamulla alkanut päänsärky oli edelleen läsnä eikä pyöräilyasento helpottanut asiaa. En meinannut enää löytää mukavaa ajoasentoa. Ajoin alhaalta, ylhäältä, nojasin tankoon tai kädet jarrukahvoilla. Selkä ei yllättäen sanonut mitään, vain käsiä ja niskaa väsytti. Jalatkin olivat edelleen yllättävän freesit.

Pyörä: 04:56:38
Vaihto: 00:04:01

JUOKSU 23 kilometriä

Tulin vaihtoon. Mua itketti ja pelotti edessä oleva juoksu. Olin kaikista sisuksiin ahdetuista energiajuomista ja geeleistä ihan täynnä. Viimeisimmät geelit ihan oksetti. Jännitti miten vatsa oireilee geeleihin juostessa. Pelkäsin, että pankki räjähtää.

Veera kannusti ihanasti. Tapahtuman järjestäjä Kepu taputti kannustavasti olalle ja sanoi, että hyvin se menee. Instagram stooriin kuvatuista videoklipeistä voi nähdä (tallensin ne kohokohtiin), etten ollut ollenkaan varma itsestäni. Pidättelin tunteenpurkausta ja tsemppasin siinä ihmisten edessä. Veera hölkkäsi mun rinnalla polun alkuun ja antoi vinkkejä juoksuetapille.

Ihmeekseni jalat lähtivät toimimaan ja juoksu alkoi sujua. Annoin itkunkin tulla. Edessä oleva juoksu hirvitti, mutta päätin nauttia siitä enkä turhaan puskenut itseäni äärirajoille. Ensimmäiset kuusi kilometriä pystyin juoksemaan ihan mukavaa vauhtia. Asetin itselleni sen perusteella tavoitteita – arvioin, että minulla menisi reissuun kolme tuntia. Vaan enpä tiennyt minkälainen reitti on edessä.

Ylämäet olivat todella hyydyttäviä, en edes pakottanut itseäni juoksemaan niitä. Sitä ylämäkeä olikin sitten ihan mukavasti. Energiaa riitti ihmeekseni edelleen. En ollut väsynyt, enkä edes turhautunut. Olin onnellinen! Katkoin itselleni risun, jolla hätistelin hyttysiä kimpustani. Paras tapa niiden häätämiseen olisi ollut vauhti, mutta ylämäet oli vaan pakko kävellä.

Mitä korkeammalle Kätkätunturia kiipesin, sitä upeammat maisemat avautuivat. Eikä korkealla ollut hyttysiäkään. Nautin. Harkitsin, että tekisin Instagramiin livelähetyksen, mutta päätinkin soittaa Ramille facetime-puhelun. Rakas oli helpottuneen oloinen kun näki minut hyvävoimaisena ja hymyileväisenä siellä upeissa maisemissa. En viitsinyt kauaa heilua puhelin kädessä, koska alamäessä juokseminen vaati keskittymistä ja molempien käsien tuomaa tasapainottelua.

Reitti tuli Immeljärven rantaan. Ihmettelin, olenkohan oikealla reitillä, koska kalkkiviiva ohjasi vaihtoalueelle. (Meille painotettiin, että reittiin olisi hyvä tutustua etukäteen…) Olin oikealla reitillä, reitti kulki maalialueelle, jossa oli huolto. Nappasin vähän sipsiä ja vettä. Aikaisemmasta huollosta olin mennyt samalla menulla. Geelit ja kaikki makea ällötti edelleen. Lämpöasteet olivat tippuneet sen verran, että nestettä ei tarvinnut ihan samaa tahtia imeä.

En muistanut, mistä Levi Black -rinne lähtee. Kuvittelin sen lähtevän pian huollon jälkeen, mutta sainkin juosta aika helppoa maastoa muutaman kilometrin ennen edessä olevaa loppuvastusta. Olen kerran ennenkin juossut tuota rinnettä ylös, nimittäin Laura Peipon Ruska Bootcampissa viisi vuotta sitten. Tuolloin juoksimme vain lyhyitä pyrähdyksiä, mutta tällä kertaa piti kiivetä koko rinne ylös asti.

Olin psyykannut itseäni juoksun aikana, että se on vain lyhyt mäki, se on nopeasti ohi. Vähänpä tiesin. Rinne oli tietysti jyrkkä, mutta se oli myös pitkä. Jos oikein katsoin mittarista, niin se oli 1,5 kilometriä pitkä. Kömmin siellä hyttysten ja horsmien seassa nelivedolla. Olin kiitollinen, ettei siellä ollut yleisöä, paitsi, että pahimman nousun jälkeen rinteessä makasi iloinen porukka viltin alla. He tarjosivat minulle punaviiniä ja cokista. Kiitin kohteliaasti ja sanoin pärjääväni omilla eväillä.

Kannustin itseäni: ota 20 askelta ja sitten saat puuskuttaa hetken ja kohta sama uudestaan. Tavoitteet liukuivat ohi, mutta se ei saanut mielialaani laskemaan tai pettymään itseeni. Olin pelkästään tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja siitä, että edelleen jaksoin pistää töppöstä toisen eteen ja voimat riittivät.

Vihdoinkin sain kiivettyä rinteen ylös asti. Tuuli oli yltynyt kovaksi ja lämpöasteet olivat pudonneet entisestään. Kaivoin takin repustani. Onneksi olin pakannut sen ja katsonut sääennusteen, jossa ennustettiin yöllä viilenevän. Pyörin rinteen huipulla ja ihmettelin, mihin suuntaan reitti jatkuu. Muistelin kisainfosta kuultua lausetta: “Huomenna ihmettelette, miten enduropyöräilijät pystyvät pyöräilemään sitä rinnettä alas”. Lähdin juoksemaan pyöräuraa alas. Ihmettelin opasteiden vähyyttä, mutta ajattelin, että mun pitää vain noudattaa pyöräreittiä.

Veera oli tullut ylös kannustamaan minua ja nähnyt minun juoksevan väärää reittiä. Päädyin lopulta sprintin juoksureitille ja juoksin sitä reittiä maaliin. Tälle reitille tuli muutaman sata metriä vähemmän pituutta kuin oikealle reitille, mutta tämäkään ei haitannut minua.

Saavuin maaliin iloisena ja onnellisena. Veera odotteli vilttiin kääriytyneenä ja ihanat talkoolaiset kannustivat! <3 Tuntui juhlavalta päästä maaliin. Sain kaulaani mitalin ja finisher-paidan, tästä hetkestä olin reitillä haaveillut.

Nyt voin sanoa olevani triathlonisti. Ja nyt voin allekirjoittaa psykologin viimeisimmän käynnin sanat: “Elina, sinä olet sankari ja selviytyjä, et epäonnistuja.”

Juoksu: 03:39:49
Kokonaiskesto: 09:31:59

Suuret kiitokset tapahtuman järjestäjille mahtavan lämminhenkisestä tunnelmasta ja hyvistä järjestelyistä. Kiitos kaikille talkoolaisille kannustuksesta ja huollosta. Ja kiitos Veeralle kuvista, kannustuksesta ja kaikesta!

Kisa järjestetään vuoden päästä uudestaan. Jos haluat kokea tämän elämyksellisen kisan, niin varaa heinäkuun viimeinen viikonloppu kalenterista jo nyt, aloita treenit ja odota, että ilmoittautuminen aukeaa.

Kuvat: Veera Malmivaara, Santeri Hänninen ja tapahtuman valokuvaaja