Levi Extreme Triathlonin kisaraportti

Mainos: Levi Extreme Triathlon
(tapahtuman järjestäjä kustansi matkat, majoituksen ja osallistumisen)

 

Saavuin perjantaina Leville tapahtumantäyteisen ja hikisen päivän iltana.

En ole mitenkään erityisen suunnitelmallinen, vaan pikemminkin luotan siihen, että asiat järjestyvät aina jotenkin myös viimetipassa. Asiat järjestyvät aina, se vain saattaa vaatia enemmän kekseliäisyyttä ja sen myötä tulee mukavaa säpinää elämään.

Asiat järjestyivät tälläkin kertaa, vaikka ehdin jo hiukan jännittää, saanko mistään pyörälle kuljetuslaukkua lainaksi. Laukku järjestyi lainaksi tuttaviltani ja ihanat ystäväni toimivat kuriireina. Vietin lähtöä edeltävän illan huolettomasti ystävien kanssa helteisestä kesäillasta nauttien. Tulin kotiin vasta iltakymmeneltä, jonka jälkeen purin pyörän osiin. Olin sen verran väsynyt, että ajattelin hoitaa homman aamulla loppuun. Olin sentään pinonnut matkaan lähtevät kamppeet valmiiksi. Aamulla meinasi iski hirveä tuskan hiki, kun pyörälaukun kansi ei mennyt kiinni ilman, että pyörästä irrottaisi polkimet.

Sain kisaa varten työkaveriltani testiajoon maantiepyörän, jonka polkimien irrottamiseen minulla ei ollut sopivaa työkalua. Ei auttanut kuin odotella, että Clas Ohlson aukeaa, että pääsen ostamaan oikean työkalun. Polkimien irrottamisen jälkeen piti vielä hiukan pelata pyörän kanssa tetristä, että laukun kansi viimein loksahti kiinni ilman väkivaltaa.

Tällä kertaa päätin olla fiksu ja mennä lentoasemalle riittävän ajoissa. Olen kerran myöhästynyt lentokoneesta ja kerran juossut viimeisellä minuutilla portille. En halunnut tällä kertaa riskeerata, vaan menin suositusten mukaan kaksi tuntia ennen lennon lähtöä Helsinki-Vantaalle. Onneksi menin, sillä kentällä oli hirveä kuhina ja joka paikkaan oli pitkät jonot.

Viime tipan suunnitelmat kostautuivat Kittilässä. Edullinen lentokenttäkuljetus olisi pitänyt tilata vuorokautta etukäteen. Soitin tiedustelupuhelun vasta ennen lennolle lähtöä. Taksit onneksi kulkevat, se vaan maksoi 13 minuutin matkalta suolaiset 38 euroa.

Levi Hotel Span pihassa minua odotteli aurinkoinen Veera Malmivaara. Hän oli päättänyt hetken mielijohteesta lähteä kisaamaan sprinttimatkalle ja tuli seurakseni samaan majoitukseen. Veera oli tullut junalla mestoille jo iltapäivän puolella ja oli ehtinyt ottaa hienon hotellihuoneemme haltuun.

Menimme heti ensimmäiseksi noutamaan mun kisanumeron ja kuuntelemaan kisainfon. Jännitys alkoi jo kutkuttamaan mahan pohjassa, vaikka vielä oli vähän pöllähtänyt olo työpäivän ja matkustuksen jäljiltä.

Kisainfon jälkeen kävimme syömässä tuhdit burgerateriat. Vatsa huuteli jännitystä ja kentällä syötyä ruisleipää turpoamalla hirveäksi kipeäksi palloksi. Toivoin, että se rauhoittuu aamuun mennessä. Täydellä vatsalla kävelimme Levin keskustan halki takaisin hotellille pistämään pyörä vielä kasaan. Onneksi startti on seuraavana päivänä vasta klo 15. Seuraavana päivänä olisi vielä hyvin aikaa vaihtopussien pakkaamiseen ja pyörän säätöjen tarkisteluun.

Ilta hurahti seuraavan päivän puolelle huomaamatta jutellessa. Lapin yötön yö teki temput, emmekä ymmärtäneet ajankulua kun ulkona ei tullut lainkaan pimeää. Oli tosi kiva saada Veera seuraksi. Hän on kokenut triathlonkisaaja ja muutenkin kaikin puolin loistavaa seuraa.

KISAPÄIVÄN AAMU

Nukuin hämmästyttävän hyvät yöunet. Garminin mukaan syvää unta tuli melkein 2,5 tuntia. Olo oli levännyt ja päänsärkyä lukuun ottamatta hyvä. En muistanut ottaa purentakiskoja mukaan ja edellisen päivän pyörälaukun raahaminen oli jäykistänyt hartiat ja sen vuoksi päässä jyskytti. Levin apteekki on lauantaisin kiinni, enkä saanut särkylääkettä. Yritin olla välittämättä kivusta, vaikka samaan aikaan mietitytti, miten tunnistan, jos kipu kertoo kisan aikana jostakin muusta kuin niskajumista.

Teimme viime hetken hankintoja urheilukaupoista, kävimme kaupassa ja syömässä lounasta. Tankkasin nestettä pitkin päivää. Olin ajatellut, että ennen kisaa ehtisin vielä heittää hetkeksi levyksi, mutta sellaiseen ei jäänyt aikaa, vaan pikemminkin tuli jopa vähän kiire.

Letitimme toistemme hiukset ja menimme katsastuttamaan pyörät ja viemään varustepussit vaihtoon. Ilma oli paahtavan kuuma ja jännitys iski vaihtoalueella pahan kerran päälle. Mulla oli ihan epätodellinen olo. Lähdin kävelemään Immeljärven rantaa kohti. En oikein käsittänyt mitä olen menossa tekemään. Edessä oleva matka on niin pitkä, etten mitenkään osannut asennoitua siihen. Ajattelin, että etenen vain kilometri kerrallaan ja kuulostelen kehon tuntemuksia.

Immeljärven rantaan päästyäni puin hyvissä ajoin märkäpuvun päälle ja menin veteen verryttelemään. Oli kiva päästä veteen, se viilensi ihanasti. Otin muutamia vetoja ja hengitin muutamia kertoja keuhkot tyhjäksi veteen. Vähitellen kaikki kisaajat olivat vedessä odottamassa yhteislähtöä. Startti tapahtuisi siis vedestä.

UINTI 1,9 kilometriä

Olin päättänyt, että uin aivan rauhassa. En halunnut tehdä samaa virhettä kuin Joroisissa viime vuonna, jolloin yritin uida kovaa ja homma meni hätäilyksi ja uin todellisuudessa hitaammin kuin yleensä.

Ensimmäinen poijunväli meni totutellessa hengitysrytmiin. Otin uintilinjan oikeasta laidasta ja päätin olla välittämättä muista kilpailijoista. Ajattelin, että tulen joka tapauksessa olemaan kisan viimeinen, joten teen vain oman suorituksen.

Uinti tuntui hyvältä ja se lähti nopeasti sujumaan omassa rytmissä. Nautin uintiflowsta – välillä liikaakin kun unohdin navigoida ja havahduin rantakaislikossa, että olisi varmaan hyvä uida kuitenkin poijua kohti.

Hengitin joka neljännellä vedolla koko matkan. Uintiosuudella kierrettiin kolme kertaa poijut ympäri. Toisen kierroksen jälkeen päätin koittaa kiristää tahtia hiukan, mutta en halunnut hengästyä liikaa, että voisin pysyä samassa hengitysrytmissä. Tuolla hengitysrytmillä tiesin pysyväni paremmassa uintiasennossa, liuku olisi pidempi ja uinti rennompaa.

Olin arvellut, että uintiin menisi 46 minuuttia. Vedestä noustuani yllätyin, kun kello näytti 43 minuuttia ja jotain. Näin vähäisellä ponnistelulla suoriuduin noinkin hyvin. Tässä kohtaa uskallan tunnustaa, että tein edellisen uintitreenin juhannuksena. 😀 Aika heikoilla treeneillä olin siis liikkeellä ja luotin vain pohjakuntoon ja mielen voimaan.

Immeljärveltä siirryttiin vaihtoalueelle, jonne oli noin puolen kilometrin verran matkaa. Olin ottanut rantaan lenkkarit mukaan, mutta en jaksanutkaan pukea niitä jalkaan, vaan juoksin vaihtoon kengät kädessä ja märkkäri puoliksi riisuttuna.

Yritin vaihdossa keskittyä siihen, että otan kaikki tarvittavat varusteet mukaan: pyöräilykengät jalkaan (en jaksanut pukea sukkia), join puoli pullollista hiilarijuomaa, ajolasit päähän, kypärä päähän, numerolappu vyötärölle, pyörä talutukseen, viivan yli ja pyörän päälle.

Uinti 00:43:55
Vaihto: 00:07:34

PYÖRÄILY 132 kilometriä

Puolen kilometrin vaihtoon juoksu sai maitohapot jalkoihin. Hirvitti, miten pyöräily kulkisi. Lähdin pyöräilemään liikenneympyrästä opasteiden mukaan. Meni pitkään ennen kuin näin seuraavaa opastetta ja ehdin jo miettiä olenko oikealla reitillä.

Maitohapot hävisi jaloista ja päätin polkea rennosti ja melko tiheällä kadenssilla, etten väsyttäisi jalkoja. Työkaverilta lainassa oleva pyörä liikkui kevyesti ja vaihteet toimivat kuin ajatus. Pyöräily tuntui nautinnolliselta. Kello näytti vauhdiksi yli 30 km/h ja mietin jaksanko pitää tätä vauhtia. Jaloissa tuntui hyvältä, joten en alkanut kummemmin himmailemaan, mutta en myöskään polkenut jalkoja tyhjiin.

Edessä oli pelkkää tyhjää maantietä, välillä ohi hujahti autoja. Ei ketään edessä eikä takana. Yhtäkkiä sisältäni purskahti äänekäs itku ja kyyneleet sumensivat näkökentän. Minä todella olen täällä suorittamassa Levi Extreme Triathlonia. Kamalan kevään jälkeen mikään ei ollut itsestään selvää. Tuntui hyvältä – pitkästä aikaa tunsin olevani onnellinen.

Pyöräilyreitti oli ensimmäiset 60 kilometriä melko helppoa. Ohitin jossakin vaiheessa yhden kilpailijan ja kaksi kovakuntoisen näköistä miestä ohitti minut. Ihmettelin, että olinko tosiaan uinut heitä kovempaa.

Ennen puoliväliä oli joitakin pitkiä loivia mäkiä, muttei mitään kovin pahoja. Ehdin jo miettiä, missä ne reittiprofiilissa nähdyt kamalat mäet ovat.

Ylläksen huollossa täydensin taas molemmat pullot ja huollon nainen sanoi, että edessä on pitkä nousu. Ai hitto, nytkö se sitten alkaa?

Pyöräreitin varrelle ilmestyi aina vähän väliä valkoinen auto, josta nousi hymyilevä mies kannustamaan ja ottamaan kuvia. Jättimäiset kiitokset kannustuksesta ja kuvista, Santeri!

Täydensin jokaisessa huollossa juomapullot. Tyhjensin pulloja tasaiseen tahtiin ja otin tunnollisesti geelin aina puolen tunnin välein ja välillä suolaa perään. Koko matkalla geelejä meni 8, pari kourallista suklaata, kolme pullollista vettä ja kolme pullollista urheilujuomaa.

Nousu oli pitkä ja raskas. Pahin nousu oli ehkä 5 kilometriä pitkä. Pitkän nousun jälkeen tuli ihana jyrkkä lasku, jossa vauhti kiihtyi lähes 70 kilometriin tunnissa. Nojasin pyörää tuuleen ja puristin ohjaustankoa ja NAUTIN. Ai vitsi, miten siistiä! Nautin maisemista ja fiilistelin. Jos loppumatka menee näin kivasti, niin mikäs tässä. Tämähän on kivaa!

Matkan varrella tuli juteltua itseni kanssa moneen kertaan. Mielenkiintoista oli se, että koko kevään ja kesän olen puhunut itselleni rumasti. Olen pitkään ollut mielestäni kaikessa pelkästään huono ja epäonnistunut, mutta kisan aikana olin itselleni lempeä. En kertaakaan haukkunut itseäni. Se tuntui hyvältä. Itketti taas. Kirjoitin blogiin ennen kisaa, että hikoilen reitille kaiken kevään aikana sisääni padotun surun ja ahdistuksen. Näin tuntui ihan oikeasti käyvän. Tuntui kuin olisin puhdistunut matkan edetessä. Hitto, mähän olen hyvä. Mä oon kova muija! Ei tähän ihan kaikki pysty. Jos musta on tähän, musta on mihin vain.

Alkumatkasta ajattelin, että kiva tulla tätä samaa reittiä takaisin, kun se oli melko tasaista ja nopeaa tietä. Harmitti, kun takaisin päin ajettaessa tuuli yltyi yltymistään ja puhalsi joko sivusta tai vastaan. Tuuli suhisi korvissa. Välillä puuskissa joutui nojaamaan tuuleen. Puhuin taas itselleni. No niin, Elina, pyöritä niitä jalkoja. Mitä nopeammin pyörität, sitä nopeammin tämä on ohi. Jaksat varmasti, hyvin on mennyt tähänkin asti.

Viimeiset 30 kilometriä tuntui jo ikävältä, vaikka en ollut väsynyt. Aamulla alkanut päänsärky oli edelleen läsnä eikä pyöräilyasento helpottanut asiaa. En meinannut enää löytää mukavaa ajoasentoa. Ajoin alhaalta, ylhäältä, nojasin tankoon tai kädet jarrukahvoilla. Selkä ei yllättäen sanonut mitään, vain käsiä ja niskaa väsytti. Jalatkin olivat edelleen yllättävän freesit.

Pyörä: 04:56:38
Vaihto: 00:04:01

JUOKSU 23 kilometriä

Tulin vaihtoon. Mua itketti ja pelotti edessä oleva juoksu. Olin kaikista sisuksiin ahdetuista energiajuomista ja geeleistä ihan täynnä. Viimeisimmät geelit ihan oksetti. Jännitti miten vatsa oireilee geeleihin juostessa. Pelkäsin, että pankki räjähtää.

Veera kannusti ihanasti. Tapahtuman järjestäjä Kepu taputti kannustavasti olalle ja sanoi, että hyvin se menee. Instagram stooriin kuvatuista videoklipeistä voi nähdä (tallensin ne kohokohtiin), etten ollut ollenkaan varma itsestäni. Pidättelin tunteenpurkausta ja tsemppasin siinä ihmisten edessä. Veera hölkkäsi mun rinnalla polun alkuun ja antoi vinkkejä juoksuetapille.

Ihmeekseni jalat lähtivät toimimaan ja juoksu alkoi sujua. Annoin itkunkin tulla. Edessä oleva juoksu hirvitti, mutta päätin nauttia siitä enkä turhaan puskenut itseäni äärirajoille. Ensimmäiset kuusi kilometriä pystyin juoksemaan ihan mukavaa vauhtia. Asetin itselleni sen perusteella tavoitteita – arvioin, että minulla menisi reissuun kolme tuntia. Vaan enpä tiennyt minkälainen reitti on edessä.

Ylämäet olivat todella hyydyttäviä, en edes pakottanut itseäni juoksemaan niitä. Sitä ylämäkeä olikin sitten ihan mukavasti. Energiaa riitti ihmeekseni edelleen. En ollut väsynyt, enkä edes turhautunut. Olin onnellinen! Katkoin itselleni risun, jolla hätistelin hyttysiä kimpustani. Paras tapa niiden häätämiseen olisi ollut vauhti, mutta ylämäet oli vaan pakko kävellä.

Mitä korkeammalle Kätkätunturia kiipesin, sitä upeammat maisemat avautuivat. Eikä korkealla ollut hyttysiäkään. Nautin. Harkitsin, että tekisin Instagramiin livelähetyksen, mutta päätinkin soittaa Ramille facetime-puhelun. Rakas oli helpottuneen oloinen kun näki minut hyvävoimaisena ja hymyileväisenä siellä upeissa maisemissa. En viitsinyt kauaa heilua puhelin kädessä, koska alamäessä juokseminen vaati keskittymistä ja molempien käsien tuomaa tasapainottelua.

Reitti tuli Immeljärven rantaan. Ihmettelin, olenkohan oikealla reitillä, koska kalkkiviiva ohjasi vaihtoalueelle. (Meille painotettiin, että reittiin olisi hyvä tutustua etukäteen…) Olin oikealla reitillä, reitti kulki maalialueelle, jossa oli huolto. Nappasin vähän sipsiä ja vettä. Aikaisemmasta huollosta olin mennyt samalla menulla. Geelit ja kaikki makea ällötti edelleen. Lämpöasteet olivat tippuneet sen verran, että nestettä ei tarvinnut ihan samaa tahtia imeä.

En muistanut, mistä Levi Black -rinne lähtee. Kuvittelin sen lähtevän pian huollon jälkeen, mutta sainkin juosta aika helppoa maastoa muutaman kilometrin ennen edessä olevaa loppuvastusta. Olen kerran ennenkin juossut tuota rinnettä ylös, nimittäin Laura Peipon Ruska Bootcampissa viisi vuotta sitten. Tuolloin juoksimme vain lyhyitä pyrähdyksiä, mutta tällä kertaa piti kiivetä koko rinne ylös asti.

Olin psyykannut itseäni juoksun aikana, että se on vain lyhyt mäki, se on nopeasti ohi. Vähänpä tiesin. Rinne oli tietysti jyrkkä, mutta se oli myös pitkä. Jos oikein katsoin mittarista, niin se oli 1,5 kilometriä pitkä. Kömmin siellä hyttysten ja horsmien seassa nelivedolla. Olin kiitollinen, ettei siellä ollut yleisöä, paitsi, että pahimman nousun jälkeen rinteessä makasi iloinen porukka viltin alla. He tarjosivat minulle punaviiniä ja cokista. Kiitin kohteliaasti ja sanoin pärjääväni omilla eväillä.

Kannustin itseäni: ota 20 askelta ja sitten saat puuskuttaa hetken ja kohta sama uudestaan. Tavoitteet liukuivat ohi, mutta se ei saanut mielialaani laskemaan tai pettymään itseeni. Olin pelkästään tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja siitä, että edelleen jaksoin pistää töppöstä toisen eteen ja voimat riittivät.

Vihdoinkin sain kiivettyä rinteen ylös asti. Tuuli oli yltynyt kovaksi ja lämpöasteet olivat pudonneet entisestään. Kaivoin takin repustani. Onneksi olin pakannut sen ja katsonut sääennusteen, jossa ennustettiin yöllä viilenevän. Pyörin rinteen huipulla ja ihmettelin, mihin suuntaan reitti jatkuu. Muistelin kisainfosta kuultua lausetta: “Huomenna ihmettelette, miten enduropyöräilijät pystyvät pyöräilemään sitä rinnettä alas”. Lähdin juoksemaan pyöräuraa alas. Ihmettelin opasteiden vähyyttä, mutta ajattelin, että mun pitää vain noudattaa pyöräreittiä.

Veera oli tullut ylös kannustamaan minua ja nähnyt minun juoksevan väärää reittiä. Päädyin lopulta sprintin juoksureitille ja juoksin sitä reittiä maaliin. Tälle reitille tuli muutaman sata metriä vähemmän pituutta kuin oikealle reitille, mutta tämäkään ei haitannut minua.

Saavuin maaliin iloisena ja onnellisena. Veera odotteli vilttiin kääriytyneenä ja ihanat talkoolaiset kannustivat! <3 Tuntui juhlavalta päästä maaliin. Sain kaulaani mitalin ja finisher-paidan, tästä hetkestä olin reitillä haaveillut.

Nyt voin sanoa olevani triathlonisti. Ja nyt voin allekirjoittaa psykologin viimeisimmän käynnin sanat: “Elina, sinä olet sankari ja selviytyjä, et epäonnistuja.”

Juoksu: 03:39:49
Kokonaiskesto: 09:31:59

Suuret kiitokset tapahtuman järjestäjille mahtavan lämminhenkisestä tunnelmasta ja hyvistä järjestelyistä. Kiitos kaikille talkoolaisille kannustuksesta ja huollosta. Ja kiitos Veeralle kuvista, kannustuksesta ja kaikesta!

Kisa järjestetään vuoden päästä uudestaan. Jos haluat kokea tämän elämyksellisen kisan, niin varaa heinäkuun viimeinen viikonloppu kalenterista jo nyt, aloita treenit ja odota, että ilmoittautuminen aukeaa.

Kuvat: Veera Malmivaara, Santeri Hänninen ja tapahtuman valokuvaaja

Extreme Triathlon lähestyy

#endorfiinikoukussaRUN-juoksuprojekti päättyi vajaa kuukausi sitten. Projektin päätyttyä olen keskittynyt triathlontreeneihin. Aika käy vähiin, sillä Levi Extreme Triathlon on jo tämän kuun viimeisenä viikonloppuna.

Moni on kysynyt minulta, olenko treenannut paljon. En ole. Olen treenannut aivan liian vähän siihen nähden, kuinka vaativa kisa on edessä.

Suhtaudun tulevaan kilpailuun kuin Lapin vaellukseen – pääsen näkemään upeita maisemia ja kokemaan ikimuistoisen elämyksen. Edessä on kova fyysinen rasitus, mutta aion edetä kisassa oman kunnon ja fiiliksen mukaan. En ota tästä mitään paineita. Tällä hetkellä nautin treenaamisesta enemmän kuin pitkään aikaan, jo se tuntuu palkinnolta. Pitkät lenkit kesäilloissa tuntuvat etuoikeutetulta.

Levi Extreme Triathlonilla on tiedossa 1,9 kilometriä uintia, 130 kilometriä maantiepyöräilyä haastavalla reitillä ja kaiken päälle reilun puolimaratonin mittainen polkujuoksu, jonka reitti kulkee kahden tunturin yli.

Maantiepyöräni on tulossa tiensä päähän, mutta lompakko ei nyt taivu uuden ostamiseen, joten ei auta muu kuin toivoa, että pyörä kestää tuon kisan.

Elämäni pisin pyörälenkki

Kävin toissaviikonloppuna kokeneen triathlonharrastajan Annan kanssa pitkällä pyörälenkillä Porvoossa. Reissulle tuli kaiken kaikkiaan mittaa 140 kilometriä. Lenkki oli kilometrimäärältään pisin pyörälenkkini tähän mennessä. Pisin treeni pyörän päällä on oli Saariselkä MTB:n toisen päivän etappi, jolloin pyöräilin Martinan kanssa 80 kilometriä. Tuohon meni reilut 8 tuntia aikaa.

Porvoon pyörälenkki oli opettavainen kokemus. Menomatka meni aika kevyesti, vaikka jännitin loppuuko mulla energiat kesken. En ehtinyt edellisenä päivänä tankata riittävästi ja lähtö oli aamulla sen verran aikaisin, etten ehtinyt syödä aamiaista kummemmin. Paluumatkalla tuntemukset ja voimavarat tuntuivat heittelevän. Välillä hyydytti oikein kunnolla ja välillä tuntui sujuvan ihan mukavasti. Pitkän harjoituksen aikana tunnelmia ja oloja ehtii tulla monenlaisia ja kokemuksen kautta niihin oppii suhtautumaan.

Helsinki Half Marathonilla epäonnistumiseni sai miettimään onko minulla huono kunto, vai mistä tässä kaikessa on kyse, mutta juoksuprojektin ja koulun loppumisen jälkeen stressilevelit tippuivat ja sen myötä sykkeetkin ovat tulleet alas. Treenaaminen on tuntunut ihanalta, vapauttavalta ja se on tuonut arkeen lisää energiaa ja iloa.

Neljäsosatriathlon maanantai-illan treeninä

Eilen siskoni houkutteli minut työpäivän jälkeen tekemään hänen kanssaan neljäsosatriathlonin, eli 900 metriä uintia, 45 kilometriä pyöräilyä ja 10,5 kilometriä juoksua.

Suostuin. Mulla on nyt lapseton viikko ja nämä viikot ovat oikeastaan mulle ainoa mahdollisuus tehdä arki-iltaisin pidempiä treenejä. Yritin työpäivän aikana syödä ja juoda vähän tavallista enemmän. Olimme vasta puoli seitsemältä Oittaalla märkäpuvut päällä valmiina veteen. Siskolla oli edessä elämänsä ensimmäinen avovesiuinti ja triathlonin yhdistelmätreeni.

Uimme rauhallista vauhtia vähän vajaa 900 metriä. Sanoin siskolle ennen uintia, että avovesiuinti ei ole mikään läpihuutojuttu. Vettä täytyy kunnioittaa ja avovedessä täytyy uida nöyrällä asenteella. Siellä ei kannata uhota ja yrittää liiaksi ylittää itseään. Rennot vedot, pitkät liu’ut ja rauhallinen hengitys on avain onnistuneeseen avovesiuintitreeniin.

Mua jännittää aina avovesiuinti ja ennen kun pääsen kunnolla vauhtiin. Mun täytyy aina aluksi totutella ainakin 100 metrin verran, että löydän hengitysrytmin ja uskallan puhaltaa veden alla keuhkot kunnolla tyhjiksi.

Mulla ei ole vielä uimarin poijua. Se pitäisi hommata mahdollisimman pian. Se lisää turvallisuutta huomattavasti.

Uinnin jälkeen rimpuilimme itsemme ulos märkäpuvuistamme ja vaihdoimme pyöräilykamat päälle. Kaivoimme auton peräkontista pyörät ja lähdimme polkemaan noin 45 kilometrin reittiä. Tuo matka tuntui lyhyeltä ja sellaiselta, että uskalsi vähän tykittääkin. Muistan, että maantiepyöräilyharrastuksen alussa tuo nimenomainen reitti on tuntunut pitkältä ja raskaalta. Nyt se tuntui lyhyeltä, mutta mäet tuntuivat edelleen melko tiukilta.

Pyöräilimme ihanassa kesäillassa ja mitä kauneimmissa Espoon maalaismaisemissa. Sisko fiilisteli maisemia vähintäänkin yhtä paljon kuin minä. Olemme oppineet loputtoman fiilistelyn äidiltämme.

Lyhyellä triathlonkokemuksellani jokainen pyöräilyn jälkeen juostu lenkki on tuntunut pahalta. Pelkäsin edessä olevaa 10 kilometrin juoksua. Alkoi olla nälkäkin, vaikka join pyörän päällä hiilarijuomaa niin paljon kuin sitä upposi.

Juoksu lähti sujumaan yllättävän kivasti. Nälkäkin hävisi vaivaamasta, kun vain juoksi menemään. Sisko oli suunnitellut tosi kivan reitin, joka meni metsäpolkuja ja pururataa. Kymmenen kilometriä meni nopeasti. Juoksu tuntui vaivattomalta. Tältäkö tuntuu, kun on hyvä kunto? Aika siistiä, kun voi tehdä yli kolmen tunnin treenin lähes väsymättä ja niin, ettei tunnu lainkaan pahalta.

Treeni toi tosi paljon luottoa tekemiseen. Ehkä minusta on tähän, kun tekee vaan.

Treenin jälkeen mulla oli aivan järkyttävä nälkä. Olin kotona vasta yhdentoista jälkeen illalla eikä uni tullut silmään. Pääsin sänkyyn vasta yhden jälkeen. Söin tukevan lämpimän ruuan iltapalaksi, se teki yöunistani levottomat. Aamulla tuntui, etten ole nukkunut lainkaan. Kovat treenit verottavat eri tavalla ja niistä täytyy osata palautua. Tänään löllöttelen sohvalla ja tankkaan tyhjentyneet energiavarastot täyteen. Se on aina se treenaamisen paras osuus.

Pitää olla pikkasen pöhkö

Mainos: Levi Extreme Triathlon

Muistatteko kun kerroin tämän vuoden tavoitteista? Asetin tälle vuodelle yhden treenitavoitteen ja se tavoite on puolimatkan triathlon. Ensin ajattelin, että lähden Joroisiin, kunnes kuulin tapahtumasta, joka sopii tyylilleni täydellisesti.

Tämä tapahtuma on Levi Extreme Triathlon, joka on nimensä mukaisesti vähän enemmän kuin tavallinen triathlon. Tapahtumassa olisi vaihtoehtoina pikamatka tai suorittaa pikamatka joukkueena, mutta ei, minä valitsin pitkän matkan. Pitkä matka tarkoittaa 1900 metriä uintia, 130 kilometriä pyöräilyä Lapin maisemissa (nousua ja laskua tiedossa) ja kirsikkana kakun päälle juostaan 21 kilometriä kahden tunturin yli. Eikä tässä vielä kaikki, vaan lähtö on sen verran myöhään, että maaliintulo on keskellä yötöntä Lapin yötä.

Olen vähän sellainen, että mitä hullumpi ehdotus, sitä varmemmin olen mukana. Olen suoriutunut omalla leppoisalla tavallani Vaarojen maratonista, Saariselkä MTB:stä, Jukolan viestistä, niin miksi en selviäisi tästäkin. Kaikki nämä äärirajoja koputtelevat tapahtumat ovat olleet mieleenpainuvimpia urheilukokemuksia ja kaikkia näitä yhdistää se, että kilpailu suoritetaan keskellä kauneinta Suomen luontoa.

Naputtelin juuri hetki sitten ilmoittautumisen sisään. Nyt pitäisi osata pitää treenit laadukkaina, palautuminen riittävänä ja kroppa kunnossa. Suhtaudun tähän tapahtumaan elämyksenä, enkä aio ottaa treenaamista elämän tärkeimpänä asiana, vaan pikemminkin motivaattorina liikkua säännöllisesti ja järkevästi. Tapahtumat ja tavoitteet motivoivat mua parhaiten liikkumaan säännöllisesti ja pitämään kropastani parempaa huolta.

Lähtötilanne

Juoksu
Mun lähtötilanne on ihan hyvä. Olen joulukuusta asti jyystänyt peekoota ja juoksu alkaa vähitellen sujua pitkän tauon jälkeen. Olen treenannut maltillisesti ja lisännyt tehoja vähitellen. Tämä näyttää toimivan, sillä kroppa on pysynyt kunnossa. Välitavoitteina juoksen keväällä/kesän alussa ainakin yhden puolimaratonin.

Pyöräily
Pyöräilyt ovat olleet viime viikkoina tauolla liukkaiden katujen vuoksi, mutta kunhan asfaltti paljastuu, pääsen taas pyöräilemään kaikki koulu- ja työmatkat. Saan tällä tavoin pyöräilykilometrejä kerättyä viikossa helposti 150. Tämän lisäksi täytyy viikko-ohjelmaan lisätä pidempi pyöräily.

Uinti
Olen pyrkinyt joka viikko tekemään yhden uintitreenin. Toivon, että tämä tahti riittää ainakin jonkin aikaa. Kesän lähestyessä täytyy siirtyä avoveteen ja totutella taas siihen.

Lihaskunto ja lihashuolto
Joka viikko pitäisi tehdä ainakin yksi laadukas lihaskuntoharjoitus. Viime aikoina olen luistanut tästä ja sen kyllä huomaa. Erityisesti keskivartalon hallinta kaipaa panostusta.

Kehonhuoltoa, liikkuvuutta ja venyttelyä täytyy vielä tehostaa. Teen jokaisen treenin yhteydessä, mutta viikko-ohjelmaan täytyy lisätä vielä yksi kehonhuoltopäivä, jolloin tekisin koko kehon venyttelyt ja rullailut.

Tästä se sitten lähtee. Pidän teidät ajan tasalla siitä, miten treenit etenee. Olisi hauskaa, jos saisin jonkun tutun mukaan tapahtumaan täältä Etelä-Suomesta, niin voisi treenata yhdessä. 🙂 Innostuisko joku yhtä pöhkö tällaisesta?