“Hyvä äiti, kyllä sä jaksat”

En ole viime aikoina ihan hirveästi kirjoitellut treenaamisesta. Treenaaminen on edelleen luonnollinen osa elämääni ja keskeinen tekijä hyvinvointini kannalta. Tänään on mielenterveyspäivä ja pysähdyin hetkeksi miettimään sitä matkaa, jonka olen tehnyt masennusdiagnoosista tähän päivään.

Silloin kun olin fyysisesti parhaimmassa kunnossa, olin henkisesti aivan romuna. Olin aivan hukassa enkä edes osannut sanoa, miksi olin niin uupunut. Urheilu oli tuohon aikaan minulle ainoa tapa saada hyvää oloa ja helpotusta ahdistukseen. Aika tarkalleen viisi vuotta sitten hakeuduin työterveyslääkärin vastaanotolle, kun ahdistus kasvoi sietämättömäksi. Siitä alkoi matkani tähän pisteeseen.

Tällä hetkellä olen henkisiltä lihaksilta vahvimmillani. On aivan mahtavaa huomata, että vääristynyt suhtautuminen itseeni, kehooni, liikkumiseen ja ruokaan on normalisoitunut. Nykyisin joudun motivoimaan itseäni liikkumaan, koska sisälläni pitkään asunut ruoskija on saatu vaikenemaan. Ennen liikuin, koska oli pakko. Nyt liikun, koska haluan (ja aina en halua).

Nyt liikunta on minulle asia, joka tuo elämääni lisää energiaa ja hyvää oloa. Se on tapa ottaa omaa aikaa opiskelu- ja työasioista. Minä rakastan liikuntaa edelleen. Haluan kokeilla uusia asioita ja haastaa itseäni, mutta haluan liikkua nautiskellen ja omilla ehdoilla.

Tänä syksynä aloitin taas käymään salilla esikoiseni kanssa. Olen meidän yhteisistä treeneistä niin onnellinen. Tyttäreni on kovaa vauhtia matkalla aikuisuuteen, siksi iloitsen jokaisesta yhteisestä hetkestä, jonka saan viettää hänen kanssaan. Mamman seurassa hengailu ei nimittäin ole listan kärkipäässä. Tänään treeneissä tytär kannusti minua, kun pitkän ja hektisen päivän jälkeen treeni tuntui raskaalta: “hyvä äiti, kyllä sä jaksat”. ❤️

Kuvat: Emma Ollikainen