Elämäni kevät

Aina keväisin muistelen aiempia keväitä ja samalla tulee pohdiskeltua elämän varrella koettuja asioita vähän sieltä ja täältä. Yksi elämäni käänteentekevin kevät oli vuonna 2000. Olimme parhaan ystäväni kanssa päättäneet, että nyt on se hetki, kun otamme isomman askelen itsenäistymisessä ja muutamme Helsinkiin. Olin tuolloin korviani myöten rakastunut Vantaalta kotoisin olevaan poikaan, johon olin pari kuukautta aiemmin tutustunut. Olimme löytäneet Hesarin sunnuntailiitteestä meille sopivan asunnon Hakunilasta. Työpaikkahaastattelut oli sovittuna Carrolsiin.

Muuttoa edeltävänä päivänä ajoin inssin ja sain ajokortiksi paperilapun todisteeksi ajoluvasta. Saimme muuttoauton isältäni lainaan. Auto oli 80-luvun kullanvärinen Mazda 323:sta. Muuttokuorman kuljettamiseen vuokrasimme Shelliltä ison kuomuperäkärryn, johon pakkasimme koko maallisen omaisuutemme. Muuttoavuksi pyysimme ammattipianistin, joka ei voinut kantaa raskaita juttuja, koska hän joutui varjelemaan käsiään. Hyvää seuraa hän sentään oli. 😀

Lastasimme peräkärryn täyteen ja lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä seikkailumielellä ja pieni uho päällä. Meidän päitä oli yritetty kääntää, mutta meitä ei pysäyttänyt mikään. Helsinkiin oli päästävä! Oli maaliskuun 8. päivä ja seuraavaksi päiväksi meillä oli sovittuna työhaastattelut. Pääsimme noin 80 kilometriä Oulusta, kun tiellä oli iso lumikokkare, jota kokemattomana kuskina väistin. Autoon nähden suhteettoman iso ja raskas peräkärry (tämä selvisi myöhemmin) lähti pyörittämään autoa ja muutama sekunti myöhemmin auto tössähti vastaantulevien kaistan lumipenkkaan nokka siihen suuntaan, josta olimme tulossa. Penkkaan päädyttyämme ehdin jo ajatella, ettei käynyt mitään, mutta kohta auto heilahti perään ajaneen auton voimasta ja näin ikkunasta, kuinka peräkärryn sisältö ryöppyää tielle.

Menimme koko porukka tapahtuneesta aivan shokkiin. Muutamassa sekunnissa ehtii miettimään yllättävän paljon. Paikalle tuli hetkessä poliisi ja palokunta. Poliisit kuulustelivat meitä ja palokunta raivasi tavaraa tieltä. Perään ajaneen auton kuski oli yhtälailla järkyttynyt tapahtuneesta ja koitti saada meitä palaamaan takaisin Ouluun. Me ei edes harkittu, että seuraavalle päivälle sovitut työhaastattelut peruttaisiin, pakkohan meidän on mennä. Mennään vaikka ilman kalusteita ja autolla, jonka kyljessä on lommo ja vaurioitunut pakoputki, joka pitää järjetöntä mörinää. Sain 1000 markan sakot liikenteen vaarantamisesta ja kuulin, että peräkärry oli autoon nähden liian suuri ja raskas.

Meidän omaisuus jäi pitkin Rantsilan suoraa palomiesten kerättäväksi ja jatkoimme lähimmälle huoltoasemalle hetkeksi hengittelemään. Minä olin aivan järkytyksestä sekaisin ja soitin tietysti äidille. Äiti rauhoitteli puhelimen välityksellä ja sanoi, että “syökää koko porukka minun piikkiin kunnolliset ateriat ja koittakaa rauhoittua”. Ystäväni ja pianisti vain naureskelivat, kun eivät shokiltaan muutakaan osanneet.

Pakotin itseni rattiin tapahtuneen jälkeen, ettei minulle jäisi kammoa ajamiseen. Pelotti ihan hirveästi, mutta ajoin suoraan Helsingin keskustaan asti. Seuraavana päivänä menimme sovitusti työhaastatteluihin ja saimme molemmat työpaikat Helsingin Citykäytävän Carrolsista. 😀 Tämän jälkeen oli vuokrasopimusten vuoro. Allekirjoitimme sopimukset ja saimme avaimet suhteettoman isoon kämppään. 60-neliöinen kaksio oli aika kolkko ilman kalusteita. Kesä meni puuro- ja makaronilinjalla, kun muuhun ei ollut varaa. Kaikki rahat meni sakkojen ja muihin kolarista aiheutuneiden kulujen maksamiseen.

Elimme elämämme kevättä ja kesää. Makoilimme monena iltana kuormalavoista kyhätyillä sängyillämme, jotka olimme laittaneet pienempään huoneeseen peräkkäin. Olohuone oli tyhjillään. Ikkunan edessä roikkui mustat lakanat verhojen asemaa toimittamassa. Ystäväni kirjoitti jatkuvasti punakantiseen vihkoonsa mahtavia novelleja, joita hän luki minulle ääneen. Olimme kuin paita ja peppu. Minä kaljupäinen tyttö ja hän pörrötukkainen hippiäinen. Elämä oli meille täysin auki ja tuntui, että kaikki on mahdollista.

Nyt hippiäinen kirjoittaa työkseen. Muistan jo silloin ihmetelleeni, miten kukaan voi kirjoittaa niin värikästä kieltä. En voinut arvata, että minäkin voisin joskus saada rahaa kirjoittamisesta. Elämä on ihmeellistä.

Tänä keväänä hämmästelen sitä, että olen nyt keski-ikäinen kolmen lapsen äiti. Mun elämä on nyt mallillaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen jaksan edelleen uskoa siihen, että elämässä on kaikki mahdollista. Kaikista ihmeellisintä on se, että kolmen vuoden päästä minulla on täysi-ikäinen lapsi. Kaikenlaista on mahtunut näihin vuosiin, mutta katkeruus tai kyynisyys ei ole saanut minua vedettyä puolelleen. Eikä tule saamaan.