Kolmas vaelluspäivä: lyhyt päivämatka ja ihana joutilaisuus

Ensimmäinen vaelluspäivä
Toinen vaelluspäivä

Päivämatka Pahakuru–Tappuri, 8 kilometriä

Hiukan kehnommin nukuttu yö. Flunssa oli yön aikana yltynyt vielä hiukan ja keuhkoja poltteli. Nukuimme melko pitkään ja heräilimme siihen aikaan kun muut Pahakurun yöpyjät olivat jo kovaa vauhtia jatkamassa matkaa. Osa oli jo ehtinyt kerätä kamat ja lähtenyt eteenpäin. Suoritimme aamutoimet jälleen ihan kaikessa rauhassa. Pohdiskelimme pitäisimmekö huilipäivän. Teltta oli yön jäljiltä melko kostea ja mietimme jäisimmekö kuivattelemaan telttaa ja hengailemaan Pahakurulle, mutta aika pian aamupalan jälkeen tuli fiilis, että ei kyllä jaksa paikoilleen jäädä. Tiesimme, että tämä seuraava pätkä olisi lyhyt, joten lähdimme matkaan. Olimme päättäneet poiketa hieman perinteiseltä Hetta-Pallas-reitiltä ja mennä Tappurin tuvalle. Tappurin tupa on reitin loppupuolella Pallaksen suunnasta katsottuna.

Lähdimme hiukan laiskan oloisina liikkeelle. Näimme Pahakurulta, että edessä on melko pian ihan nousua, mutta muuten reitti näytti kartankin perusteella melko iisiltä. Tämä pätkä oli koko vaelluksen helpoin ja mielestäni maisemiltaan kaunein, vaikka Lumikeron maisemat ja korkeus oli vertaansa vailla. Mielestäni ne sellaiset hiukan englantilaishenkiset nummet ja edessä silmän kantamattomiin näkyvä mutkitteleva polku ja kerroksittain näkyvät tunturit. Tuo maisema teki minuun vaikutuksen. Tämä on yksi syy, miksi minua ei haittaa kulkea samaa reittiä edes-takaisin, sillä maisemat näyttävät toiseen suuntaan mennessä ihan erilaisilta.

Koko tämän päivän tuuli oli meille myötäinen. Tepastelimme ihan kaikessa rauhassa helppokulkuista maastoa ja nautiskelimme maisemista. Tämä pätkä meni aika nopeasti, olimme parissa tunnissa vaeltaneet Tappurin tuvalle. Reitti oli niin lyhyt, että emme tarvinneet edes kummempia eväspysähdyksiä, vaan laitoimme lounaan vasta Tappurissa. Tosin perille saapuessa olin todella nälkäinen, väsynyt ja flunssainen. Lounaan ja teltan pystyttämisen jälkeen käperryinkin Ramin kainaloon ja nukuin tunnin päiväunet.

Iltapäivä ja ilta tuntui aivan ikuisuuden pituiselta. Aloin ymmärtää niitä, jotka vaeltaa aamusta pitkään iltaan. Eihän tuolla oikein ole muuta tekemistä. Toisaalta se joutilaisuus on ihanaa. On aikaa ajatella, olla ja ihmetellä. Keksinkin, että kerään marjat aamupuuroon, jos vaikka puolukoiden c-vitamiinit jeesaisivat flunssan ja muiden tulehdusten kanssa. Siinä olikin meille aktiviteettia. Mä poimin marjoja ja Rami katsoi vierestä. 😀

Iltakin tuli viimein. Ilta pimeni ja viileni taas vauhdilla. Tuvan pihan nuotiopaikan takaa nousi täysikuu. Tuvalle oli aiemmin päivällä saapunut mummi aikuisen lapsenlapsensa kanssa. Lapsenlapsi oli elämänsä ensimmäisellä vaelluksella. Ihanaa ja ihailtavaa! Juuri ennen pimeäntuloa tuvalle saapui myös pariskunta. He olivat myöskin kameroineen ihmettelemässä kuuta ja kaunista iltaa.

Toim. huom. Huomaan itse, jos olo ei ole hyvä ja jos ei ole fiilistä, en saa otettua kuvia. Mulla pitää olla valokuvaamisessa aina tunnetta. Oli se tunne sitten iloa tai surua, mutta väsyneenä ja neutraalina en saa kuviin oikein mitään. Päivältä ei ole siis kummoisia kuvia, vaikka maisemat olivat huikeita. Päivältä ei ollut montaakaan kuvaa. Illalla fiilis oli toinen. 

Ps. Ensi viikolla lähden Ruotsiin Lidingöloppetiin. Juoksen alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vain 10 kilometriä 30 kilometrin sijaan. Eli myös urheilupostauksia on tulossa. 🙂 Koittakaa kestää vielä vähän.