Koko eilisen äitienpäivän mietin äitiyttä. Vanhemmutta kun rupeaa miettimään syvällisemmin, kahlaa helposti melko syvissä vesissä. Äitinä oleminen on elämäni tärkein tehtävä. Äitiys on jotakin niin haurasta ja haavoittuvaista. Äitiyttä kohtaan kohdistuva arvostelu loukkaa niin syvältä, ettei mikään muu. Äitinä ei koskaan koe olevansa riittävän hyvä tai onnistunut. Välillä on toki hetkiä, jolloin kokee onnistuneensa. Usein koen iloa lasten puolesta. Ylpeyttä lasten saavutuksista. Välillä velloo raastavassa syyllisyydessä. On huolta ja murhetta. Epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, joiden taakkaa kannan itsessäni. Mutta on myös mahtavia keskusteluita ja on ihan ihana huomata, miten hauskoja ja nopeaälyisiä yksilöitä nuo minun kolme ovat. Äitinä elää jatkuvassa epätietoisuudesta siitä, että riittääkö tämä. Täytyy uskoa, että kun yrittää parhaansa, se riittää. Hienoja tyttöjä he ovat ainakin nyt, olen heistä kovin ylpeä.
Eron jälkeen äitienpäivät eivät ole tuntuneet enää samalta. En kadu eroa entisestä miehestäni, vaan harmittelen usein edelleenkin sitä, että ydinperhe meni rikki. Ydinperhettä ei saa enää koskaan takaisin. Siinä samalla särkyi tietyltä osin omatkin unelmat. Tuntuu jatkuvasti pahalta se, että lapsilla on kaksi kotia, joiden välillä he joutuvat seilaamaan ja sopeutumaan viikko kerrallaan eri kodeissa vallitseviin sääntöihin ja rytmeihin. Pyrimme vanhempina ja lasten elämässä olevina aikuisina tietysti luomaan lapsille mahdollisimman turvalliset olosuhteet ja säännöllisyyttä helpottaaksemme heidän elämää. Voimme tässä tilanteessa vain tehdä parhaamme ja toivoa, että tämä järjestely on lapsille paras mahdollinen.
Eilinen äitienpäivä alkoi minun osaltani vasta iltapäivällä, jolloin sain lapset luokseni. Tytöt olivat tehneet minulle ihanat kortit ja olivat ostaneet kukkia ja suklaata. ❤️ Illansuussa kävimme vielä oman äitini luona iltakahveilla. Tänä aamuna sain äitienpäiväaamiaisen esikoisen toimesta.
