Vuoden odotetuimman reissun ensimmäinen päivä

Matkasimme viime viikon torstaina lentäen Ivaloon. Saavuimme Saariselälle jo puolen päivän tienoilla. Kävimme ostamassa retkikeittimiin kaasut, teimme viimehetken tarkistukset rinkkoihin ja söimme Nesteen baarissa tukevat lounaat jälkiruokineen. Kolmen aikaan hyppäsimme etukäteen tilaamaamme taksiin.

Rami oli suunnitellut reittimme ja oli päättänyt, että lähdemme liikkeelle puiston pohjoisosasta Aittajärveltä. Olimme kerran ennenkin lähteneet sieltä liikkeelle. Matkaa Saariselältä Aittajärvelle oli alle 50 kilometriä, mutta matkaan kului tunti, sillä Aittajärvelle vievä tie oli sen verran huonossa kunnossa, että välillä vauhti lähes pysähtyi kun täytyi kierrellä kuoppia. Taksikyydille tuli hintaa 90 euroa.

Aittajärveltä lähtö mahdollistaisi sen, että pääsisimme nopeasti upeisiin maisemiin ja pääsisimme näkemään sellaisia paikkoja, joiden näkemiseen menisi Kiilopäältä lähdettäessä paljon kauemmin aikaa.

Olimme päättäneet, että jäämme ensimmäiseksi yöksi Aittajärven laavun läheisyyteen ja aloitamme varsinaisen matkanteon vasta seuraavana päivänä. Kaikilla aiemmilla reissuilla olemme lähteneet matkustamisen päätteeksi heti kävelemään ja ensimmäinen vaelluspäivä on aina tuntunut todella raskaalta. Siitä oppineena päätimme ottaa ensimmäisen päivän aivan rauhassa.

Ensimmäinen ilta oli ihana. Fiilistelimme hiljaisuutta ja luonnon rauhaa. Sytytimme nuotion ja istuskelimme sen äärellä. Iltasella ennen pimeäntuloa saimme seuraksemme imatralaiskolmikon, isän kahden aikuisen pojan kanssa. He olivat seuraavana aamuna lopettelemassa eräreissuaan ja jäivät laavulle yöksi. Vietimme heidän kanssaan hauskan illan ja vielä aamunkin.

Ensimmäinen vaelluspäivä

Ensimmäisenä päivänä aioimme kävellä noin 13 kilometriä Aittajärveltä Sudenpesälle. UKK:n karttaa voi tutkia täällä. Meidän tämän päivän reittiä voi tutkailla täällä.

Meille tyypilliseen tapaan heräsimme vasta kun olimme nukkuneet kellon ympäri. Yöllä oli satanut melko reippaasti, mutta unet olivat makoisat ja mulla oli päänsärkyä lukuun ottamatta hyvä ja ennen kaikkea onnellinen fiilis. Tuntui ihanalta lähteä vaeltamaan ja päästä viimein luontoon oikein kunnolla. Tällä kertaa en ollut vaellukselle lähdettäessä yhtään ylikireä ja stressaantunut, vaan hyväntuulinen ja levännyt. Viime kevään talvivaelluksesta jäi vähän huonot muistot sen takia, koska olin silloin henkisesti niin huonossa jamassa.

Teimme aamupuuhia imatralaisten kanssa samaan aikaan. He olivat vielä menossa katsastamaan lähellä sijaitsevaa kolttakylää ja me valmistauduimme ensimmäiseen kävelypäivään.

Ensimmäisen päivän reitti alkoi melkein heti Suomujoen ylityksellä. Ylitimme joen karttaan merkitystä ylityskohdasta (tosin meidän kartassa ylityskohtaa ei ole). Ylityspaikka on laavulta katsottuna muutaman sata metriä joen vartta itäänpäin. Ylityspaikka oli merkattu joen pohjaan kiinnitetyin oranssein merkein.

Ylityksen jälkeen sukelsimme ihanaan vanhaan metsään, jossa oli ihanat tuoksut ja äänimaisema. Vanhat lahot puut narisivat toisiaan vasten ja sateen jälkeen metsässä oli ihana puhtaan metsän tuoksu. Tuntui siltä kuin olisi kotiin tullut. Ihana metsä ja ihana Urho Kekkosen kansallispuisto, jonka kartta on jo aika hyvin painunut mieleen. Oli niin kevyt ja onnellinen olo.

Koko päivä kuljettiin maantiekurua pitkin, joka oli pientä loivaa nousua ja se huipentui tiukempaan nousuun ja lopuksi laskettelimme mäkeä alas Sarviojan varteen Sudenpesän varauskammin pihaan.

Laitoimme leirimme Sudenpesän varauskammin pihaan. Tuvassa majoittui vanhempi pariskunta, joka ei jostakin syystä edes tervehtinyt meitä koko aikana. Siirryimme viettämään iltaa ojan varressa olevalle tulipaikalle ja pyrimme olemaan häiritsemättä pariskuntaa.

Ilta oli kolea ja vietimme sitä nuotion ääressä lämmitellen. Nukkuma-aika koitti auringon laskettua.

Päivän reitti: Aittajärvi – Sudenpesä
Matka: 12,7 kilometriä
Vaelluksen kesto: 3 h 40 min
Nousumetrit: 333 metriä

Retkeilijä, älä tee näitä virheitä!

Aloitin retkeilyharrastuksen tavattuani Ramin lähes viisi vuotta sitten. Meillä on nyt takana viisi pidempää Lapin vaellusreissua ja muutamia lyhyempiä lähiretkiä.

Koen olevani vieläkin harrastuksen parissa aloittelija, mutta siitä huolimatta aion nyt kirjoittaa postauksen niistä asioista, joita luonnossa liikkuessa ei saisi tehdä. Jokaisen reissun myötä oppii jotakin uutta. Olemme tehneet lähes kaikki aloittelijan mokat. Olen oppinut monet asiat siten, että joku teistä blogin lukijoista, Instagramin seuraajista tai YouTube-videoiden katselijoista on tullut sanomaan, että noin ei saisi tehdä. Kiitos kaikista näistä viesteistä ja tiedoista!

Suomen luonto on upea ja ainutlaatuinen. Meillä on mieletön etuoikeus, että saamme retkeillä melko vapaasti luonnossa, juoda vettä purosta ja poimia ruokaa syötäväksi. Metsähallitus tekee upeaa työtä kansallispuistojen parissa ja luo meille retkeilijöille hulppeat olot. Kansallispuistoissa on hienosti huollettuja autio- ja varaustupia, laavuja ja tulipaikkoja huusseineen ja näissä toimii puuhuolto.

Viime kerroilla Urho Kekkosen kansallispuistossa on ollut peräti valmiiksi pilkotut halot. En ole ihan varma mitä mieltä tästä olen, koska kuvittelisin, että puun kulutus on tämän myötä suurempaa.

Luonnossa liikkuessa täytyy kunnioittaa luontoa ja pyrkiä pitämään siitä mahdollisimman hyvää huolta. Jokaisen retkeilijän tulisi omalta osaltaan varmistaa, ettei omalla toiminnallaan tee vahinkoa luonnolle.

Kansallispuistot, luonnonpuistot ja erämaa-alueet

Minulle ei aluksi ollut selvää, mikä on kansallispuiston ja erämaan ero. Kansallispuistot ovat luonnonsuojelualueita ja siellä pätee tietyt säännöt ja ohjeet. Erämaa-alueilla saa esimerkiksi leiriytyä ja tehdä tulia vapaammin, toki metsäpalovaroitukset huomioiden, kun taas kansallispuistossa saa leiriytyä vain merkityillä paikoilla. Luonnonpuistoissa liikkuminen ei ole sallittua muuten kuin poikkeusluvalla tai tarkkaan merkityllä reitillä.

Kansallispuistojen säännöt

  • Leiriytyminen on sallittu vain merkityillä paikoilla.
  • Tulenteko on sallittu vain tulipaikoilla. Omia nuotiopaikkoja ei saa tehdä.
  • Pyri mahdollisuuksien mukaan käyttämään valmiita polkuja säästääksesi luontoa.
  • Puita ei saa kaataa tai sahata.
  • Metsäpalovaroituksen aikaan avotulenteko on kielletty, myös tulipaikoilla.
  • Lemmikkieläimiä ei saa pitää vapaana.
  • Luonnossa olevien eläimien vahingoittaminen tai häiritseminen on kielletty.
  • Roskaaminen ja rakenteiden vahingoittaminen on kielletty.
  • Muiden ihmisten häiritseminen on kielletty.

Lähde: Luontoon.fi

Muuta huomioitavaa

Jokaisella retkellä näkee kaikenlaista. Siitä tämän postauksen kirjoittaminenkin tuli mieleen. Oletan, että tiettyjen asioiden tekeminen johtuu tiedon puutteesta, eikä (toivottavasti) välinpitämättömyydestä. Poluilla tulee pääasiassa vastaan vain fiksuja ihmisiä.

Kysyin retkeilyalan yrittäjältä ja eräoppaalta Minna Jakosuolta, minkälaisiin ongelmiin hän retkillään törmää. Alla hänen ja minun omia huomioita.

Älä polta muovia tai foliota! Viimeisimmällä reissulla lähes kaikilla tulipaikoilla näkyi poltettua folioa. Folio ei pala, vaan se jää luontoon pyörimään.

Kaikki minkä jaksat kantaa luontoon, jaksat kantaa myös pois. Jokainen kantaa omat roskansa pois luonnosta. Kenenkään ei pitäisi jättää sinne itsestään mitään näkyvää merkkiä. Kusi- ja paskapaperit tulisi myös kerätä mukaan, huussiin niitä voi heittää. (Kai?)

Kosteuspyyhkeet ovat ongelma. Tämä on viimeisin oppini. Savetteja (edes biohajoavia) ei saisi heittää edes huussiin, koska niiden maatumiseen menee ainakin kolme vuotta. Savetit pitäisi myös kerätä omaan roskapussiin ja kuljettaa mukanaan pois. Kaikki se, mikä vaatii luonnosta pois kuljettamiseen tai hävittämiseen erityistä vaivaa, kuluttaa myös enemmän luontoa.

Älä tiskaa veteen! Tätä näkee paljon. Ruoantähteiden ja etenkin pesuaineiden kulkeutuminen puroihin saastuttaa vesiä. Ruoantähteet saattavat kasvattaa jonkun bakteerin ja pahimmillaan se voi saastuttaa kokonaisen puron veden juomakelvottomaksi. Ei ole kiva ottaa vettä purosta, jonka pohjassa lilluu nuudeleita tai puuron tähteitä. Kaada tiskivesi mieluummin maahan ja käytä ehdottomasti luonnomukaisia pesuaineita.

Huomioi muut retkeilijät. Autiotuvilla, nuotiopaikoilla ja poluilla on hyvä huomioida muut retkeilijät ja antaa kaikille mahdollisuus nauttia rauhassa luonnosta. Jos heräät aamuvarhain autiotuvassa tai teltassa, niin pyri lähtemään niin hiljaa, ettei muut häiriinny lähdön äänistä. Älä muutenkaan huutele, hoilaa tai ördää.

Pidä omat tavarasi rinkassa, äläkä levittäydy tupaan tai tuvan alueelle omistajan elkein. Rinkkaa kuuluu useimmiten säilyttää tuvan ulkopuolella eikä tuvassa sisällä. Anna tilaa aina uudelle tulokkaalle. Ensimmäisenä tuvalle tullut antaa tilaa viimeisimpänä tulleelle.

Siivoa jälkesi ja tee kiehiset seuraavalle tulijalle. Harmillisen usein tuvat ovat sotkuisia, puut seuraavalle tulijalle hakematta, puhumattakaan kiehisistä. Välillä itseä harmittaa, jos on viimeisimpänä kirjoittanut nimensä tuvan vieraskirjaan ja seuraava tulija on sotkenut, polttanut puut ja kiehiset eikä ole kirjannut käyntiään vieraskirjaan. Tulee tervetullut olo, kun saapuu tupaan, jossa on kiehiset valmiina ja tupa on viimeisen päälle siisti.

Unohdinko jotakin? Kerro huomioitasi kommenteissa.

Talvivaelluksen viimeiset päivät – Suomunruoktu–Kiilopää

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä
Talvivaellus: Päivä paikoillaan
Tiukkaa nousua ja taistelua suolla
Neljäs vaelluspäivä: peseytyminen on vaellusreissujen luksusta
5. vaelluspäivä: paluumatkalla

Edellisenä iltana myöhään Tuiskukurun tuvalle saapui kaksi umpiväsynyttä naista, jotka yöpyivät varaustuvan puolella. Naiset olivat tehneet pitkän ja vaivalloisen matkan Karapuljusta Tuiskukuruun.

Me heräsimme tutusti yhdeksältä ja teimme joka aamuiset rutiinit: aamupala, rinkan pakkaaminen ja vesipullojen täyttö. Olimme puoli yhdentoista aikaan valmiita lähtemään. Varaustuvan puolella olleet naiset jäivät vielä lepuuttelemaan edellispäivän urakan jäljiltä.

Lähdimme rauhakseen etenemään Suomunruoktulle. Eteneminen oli jälleen miellyttävää, kun sai mennä moottorikelkan tekemää jälkeä pitkin. Ensimmäisinä päivinä ladut olivat pyhien jäljiltä vain hiihtäjien tekemiä. Lämmin keli pehmensi lunta, joten moottorikelkkojen ajoura oli oikein tervetullut. Ilman sitä eteneminen olisi ollut aivan hirveää rämpimistä.

Suomunruoktun lähestyessä tuntui vähän ankealta. Tässäkö tämä reissu nyt oli? Meillä olisi vielä kaksi yötä aikaa olla maastossa, mutta kaksi yötä samassa paikassa ei tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Sysäsin nämä ajatukset syrjään ja päätin nauttia hetkestä. Toivoin, että Rami tekisi puolestani päätökset jäämisestä tai lähtemisestä. En halunnut päättää.

Vietimme jälleen pitkän iltapäivän auringosta nautiskellen ja kuunnellen luonnon ääniä. Poromies pysähtyi juttelemaan meidän kanssa ja kertoi, että Tuiskukurulla olleet naiset olivat hetki sitten viettämässä taukoa Vintilätunturin päällä. Tuntui kivalta saada naiset meidän seuraksi. Heidän seurassa oli helppo olla ja läppä lensi.

Naiset saapuivat kuuden aikoihin ja melkein heti pihaan tuli Kiilopään suunnasta kolmen nuoren miehen porukka. Naiset menivät jälleen varaustupaan haisevine sukkineen. 😀 Nuoret miehet tulivat meidän seuraksi tupaan.

Istuimme iltaa Ramin kanssa kaksistaan tulipaikalla hieman haikeissa tunnelmissa. Rami päätti, että lähdemme maastosta seuraavana aamuna pois ja majoitumme seuraavaksi kahdeksi yöksi Kiilopäälle. Olin tyytyväinen ratkaisuun.

Ensimmäinen pakkaspäivä

Yön jälkeen oli vielä aamullakin pakkasta. Nukuin tosi huonosti. Kramppaileva vatsa piti mua hereillä kolmesta aamuun asti. Kuuntelin miesten lähdön ääniä ja toivoin, että saisin vielä hetkeksi unta. Torkahdin miesten lähdön jälkeen vielä pariksi tunniksi. Nousimme ylös yhdeksältä, kuinkas muutenkaan.

Huonosti nukutun yön jälkeen ajatus Kiilopäälle pääsystä alkoi tuntua jo melko houkuttelevalta, vaikka tiesin, ettei siellä olisi yhtään sen enempää tekemistä kuin maastossakaan.

Lähdimme jälleen yhdentoista paikkeilla liikkeelle. Tällä kertaa piti pukea päälle ihan päällystakit, hanskat ja pipot. Ensimmäistä kertaa koko vaelluksella. Poikkeuksellisesti Rami lähti edeltä ja eteni ihmeen kovaa. Taisi olla kiire pois.

Tiesimme, että suksivuokraamo menisi kolmelta kiinni ja meillä oli kummallakin pieni toive ehtiä sitä ennen Kiilopäälle.

Lumi oli kovaa ja liukasta. Pelkäsin jo valmiiksi, minkälaista syöksylaskua tulen Niilanpään alas, mutta onneksi keli lämpeni ennen tuota laskua ja siinä vaiheessa lumi oli jo pehmentynyt.

Etenimme aika rivakasti, emmekä pidelleet kummempia taukoja. Pysähdyimme pari kertaa juomaan ja syömään patukat. Lounastauko ja lounaseväät eivät enää houkutelleet, kun mielessä oli Kiilopään seisovan pöydän antimet.

Niilanpään huipulla Rami kaivoi puhelimen rinkasta ja soitti Kiilopäälle varatakseen meille huoneet. Olimme pelänneet, ettei huoneita olisi, mutta Kiilopäällä oli tuohon aikaan aivan hipihiljaista, kun sesonki oli ihan lopuillaan.

Niilanpään päivätuvan kohdalla näki selvästi kuinka paljon lumi oli ehtinyt sulaa viikossa. Se pätkä, jonka rämmimme tuvalta takaisin ladulle, oli nyt melkein täysin sula.

Saavuimme Kiilopäälle tasan kolmelta. Sillä hetkellä kun kävelimme portista, ohi ajoi suksivuokraamon mies.

Ensitöiksemme menimme lounasbuffettiin syömään navat täyteen lohikeittoa. Avasin pöydässä puhelimen. Sovellusten logojen ylänurkkaan alkoi ilmestyä jatkuvasti kasvava punainen numero. Arki iski heti.

Viihdyimme kaksi päivää Kiilopään suorastaan pysähtyneessä ajassa. Kaksi rauhallista päivää teki hyvää.

5. vaelluspäivä: paluumatkalla

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä
Talvivaellus: Päivä paikoillaan
Tiukkaa nousua ja taistelua suolla
Neljäs vaelluspäivä: peseytyminen on vaellusreissujen luksusta

Yöllä taisi olla pakkasta, sillä jouduin ensimmäistä kertaa laittamaan makuupussini vetoketjun kiinni. Varaustuvan puolella olleet saksalaiset lähtivät matkaan todella aikaisin. Ihmettelin, miten he jaksoivat, vaikka valvoivat meitä myöhempään ja nuotiolla heillä kiersi rommipullo.

Heidän lähtövalmisteluista ei kuulunut juuri mitään ääntä. Havahduin siinä vaiheessa, kun he olivat jo täysissä varusteissa lähdössä. Pakkasyön jälkeen olikin fiksua lähteä aikaisin liikkeelle, etenkin kun he olivat liikkeellä lumikengillä.

Me heräsimme vasta pari tuntia saksalaisten lähdön jälkeen ja söimme aamupalamme jälleen aivan kaikessa rauhassa. Mulla oli pinna jälleen kireällä. Tällä kertaa tunnistin syyn lähtevän ihan itsestäni.

Lähdimme puoli yhdentoista aikaan matkaan. Ilma oli vielä tuohon aikaan jonkin verran viileä yön jäljiltä. Lähdimme taapertamaan samaa reittiä takaisin, mistä olimme edellisenä päivänä tulleet.

Tämä se minua hiersikin. Olisin niin halunnut päästä syvälle puiston sydämeen. Olisin kaivannut niihin upeisiin maisemiin, joihin rakastuin viime syksynä, mutta eipä näille säille voi mitään. Sinne ei olisi mitään asiaa näillä varusteilla eikä varmasti millään muillakaan varusteilla näillä sohjokeleillä.

Odottelin myös sitä syvää rentoutumista ja mielenrauhaa, jonka viime reissulla saavutin. Nyt arki ei vain hellittänyt otteestaan eikä kireys helpottanut. Pitkä ja jälleen liian intensiivinen kevät verotti. Edellisellä reissulla olin jo valmiiksi levännyt pitkän kesäloman jälkeen.

Pakkasyön jälkeen moottorikelkan jälki oli liukas ja liukulumikengät liukuivat kivasti. Nautin kulkemisesta ja meninkin omaa vauhtiani edeltä ja välillä pysähtelin odottelemaan Ramia, jonka eteneminen oli hidasta kipeiden kantapäiden takia.

Siinä hiihtäessä annoin asioiden järjestyä päässä ja yritin saada kireyttä helpottamaan. Ihailin luontoa ja sitä valkoisen ja sinisen värin ihanaa kontrastia. Puun oksalta lehahti lentoon upea valkoinen lintu, kuulin myöhemin, että se oli riekko. Sää lämpeni matkan edetessä, olisi hyvin voinut hiihtää t-paidassa ja shortseissa.

Tällä kertaa matkaan meni Ramin eilen arvioima aika: 2,5 tuntia. Olimme hyvissä ajoin perillä ja jälleen oli koko pitkä päivä aikaa. Päivä oli todella kuuma. Lojuimme tuvan kuistilla ja katselimme kun kärpäset parittelivat. Enää ei harmittanut mikään.

Aika kävi niin pitkäksi, että lapioimme käytävän huussille. Siinä tuli hiki ja saimme tapettua aikaa. Urakan jälkeen palasimme takaisin kuistille vaaka-asentoon. Ihanaa kiireettömyyttä. Tällä kertaa tuvalle ei tullut ketään muita.

Tiukkaa nousua ja taistelua suolla

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä
Talvivaellus: Päivä paikoillaan

Kahdeksan aikaan aamulla tuvassa alkoivat aamutoimet. Ensimmäisenä lähtöä teki vaellustaan lopetteleva mies ja seuraavaksi Luirojärven suuntaan jatkava helsinkiläismies. Me lähdimme tuttuun tapaan viimeisenä.

Talvivaelluksella, etenkin näin kevätaikaan, olisi fiksumpaa kääntää rytmiä aikaisemmaksi, koska yöpakkaset kovettavat hangen ja hanki kantaa hyvin noin puoleenpäivään asti, mutta auringon paistaessa ja lämpöasteiden noustessa hanki alkaa taas upottamaan.

Edellisenä yönä ei tainnut olla pakkasta, joten emme turhaan pitäneet kiirettä lähdön kanssa. Lähdimme kymmenen aikaan liikkeelle. Olimme molemmat energisiä ja voimissamme, joten lähdimme etenemään vähän turhan innokkaasti. Innokkuus kostautui loppumatkasta. Alkumatka oli jyrkkää nousua. Kiittelimme liukulumikenkien pitoa – ne eivät lipsuneet lainkaan ja pääsimme aika vauhdikkaasti etenemään verrattuna hiihtäjiin.

Puolimatkassa kohtasimme miehen, joka ensin tervehti ja sitten sanoi, että te olette tutun näköisiä. Hän oli katsonut vaellusvideoitamme. On hauska huomata, että vaellusvideoilla on aivan oma kohderyhmänsä. Niitä katsovat minua huomattavasti kokeneemmat eränkävijät ja he ovat useimmiten miehiä. Blogin lukijat ja somen seuraajat ovat pääosin minua nuorempia naisia ja eräsisältö ei ole ehkä sitä luetuinta, mutta YouTube-tilini seuraajat ovat ihan toisenlaista porukkaa.

Laskettelimme Vintilätunturilta alas suoalueelle, josta olisi enää lyhyt matka Tuiskukuruun. Suoalue näytti lyhyeltä ja latu helpolta, mutta totuus oli toinen. Tähän asti matka oli sujunut vaivattomasti ja hanki oli kantanut hyvin, mutta suuoalue otti meistä luulot pois. Suon ylittäminen vei lähes kaksi tuntia aikaa. Rami upposi vähän väliä nivusia myöten kinokseen ja sieltä nouseminen oli aina melkoinen operaatio.

Suon jälkeen oli edessä vielä pieni nousu ja lopulta laskeutuminen kuruun, jossa Tuiskukurun tupa oli. Tuvan portailla virnuili Suomunruoktulta meitä ennen lähtenyt mies ja houkutteli meitä jatkamaan Luirojärvelle saunomaan. Olimme todella väsyneitä ja nälkäisiä päivän rypistyksestä. Emme olleet pysähtyneet laittamaan ruokaa matkan varrella, emmekä olleet syöneet edes mitään välipalaa.

Laitoimme heti ruoan ja olo alkoi sen myötä kohentua, mutta mulla rupesi myös silmät lurppasemaan. Olin ihan valmis päiväunille ja virittelin toiveikkaana kaminaan pienet tulet, kun ajattelin, että jäämme Tuiskukuruun yöksi. Ramia poltteli Luirojärvi ja siellä odottava sauna. Minua ajatus lumessa tarpomisessa ja jatkuvasta kaatuilusta ei houkutellut pätkääkään. Toisaalta minuakin kuitenkin houkutteli ajatus saunasta ja siitä, että saisimme viettää toisen hauskan illan hyvässä seurassa.

Lähdimme pienen neuvottelun jälkeen matkaan ja huikkasimme varaustuvan puolella majoittuvalle pariskunnalle, että tulemme takaisin, jos eteneminen ei suju. Lämpöasteita oli auringossa parikymmentä ja aurinko oli paistanut koko pitkän päivän. Lumi oli jo tuvan pihasta lähdettäessä pehmeää sohjoa, mutta ajattelimme, että metsän keskellä tilanne ei olisi yhtä paha. Etenimme hitaasti ja uposkellen. Hiki virtasi noroina. Kuljin Ramin perässä ja katsoin, kuinka suksi painui joka askeleella reippaasti lumeen. Odottelin, milloin Rami sanoo, että käännytään takaisin. Vihdoinkin se lause tuli, kun olimme edenneet ehkä 15 minuuttia.

Olin Ramin päätöksestä onnellinen, koska tiesin, että edessä olisi ollut hikinen ja vaivalloinen matka lyhyestä etäisyydestä huolimatta eikä meillä ollut mitään kiirettä päästä etenemään, päin vastoin, päiviä olisi enemmän kuin etappeja matkan varrella. Käännyimme takaisin ja laskettelimme aika nopeasti takaisin tuvalle.

Ilta meni leppoisasti kauniissa ilta-auringossa istuskellessa. Välillä oli pakko mennä tuvan suojaan pois auringosta, kun poskia kuumotteli koko päivän ulkona oleminen suojakertoimista huolimatta.

Menimme jo yhdeksän aikaan nukkumaan. Varaustuvan asukkaat aikoivat lähteä aamuvarhain liikkeelle, niin emme halunneet valvottaa heitä meidän äänillä.

*Olen Jack Wolfskin ambassador. Lähes kaikki vaellusvarusteeni ovat heidän mallistostaan.

Ensimmäisen talvivaelluksemme ensimmäinen päivä

Lue ensin:
“Voi olla, että reissu jää tekemättä”

Aikaisemmin vaelluksen ensimmäisenä päivänä olen ollut suorastaan riemuissani siitä, että pääsen luontoon. Tällä kertaa maastoon lähteminen jännitti ja suorastaan pelotti. Emme tienneet yhtään, mitä on edessä. Olimme kuulleet vuokraamon eräketun monet varoitukset ja niistä säikähtäneinä varauduimme pahimpaan.

Laitoimme liukulumikengät jalkoihimme ja lähdimme etenemään lämpimässä säässä ja ohuessa tihkusateessa kohti Suomunruoktua. Melko nopeasti ymmärsimme, mitä lumen pehmeys tarkoittaa. Liukulumikengät eivät hämäävästä liuku-etuliitteestään huolimatta juurikaan liukuneet. Eteneminen oli hidasta jalkojen siirtelyä ja nostelua. Ramin painon alla suksi painui lähes jokaisella askeleella, eikä hän voinut yhtään liu’uttaa suksia. Minulla sukset liukuivat paremmin eikä minun sukset painuneet lumeen yhtä useasti.

Etenimme hitaasti ja hikisesti. Aurinko tuli esiin ja sää lämpeni vielä entisestään. Niilanpään päivätuvan kohdalla, eli noin neljän-viiden kilometrin etenemisen jälkeen, päätimme pysähtyä hetkeksi huilaamaan. Tuvalle ei mennyt selkeää latua ja viimeistään tässä vaiheessa ymmärsimme, mitä tarkoittaa, kun lumessa ei pääse etenemään. Ramilla upposi jalka vähän väliä polvea myöten lumeen. Pehmeästä lumesta ei nousta kovin sukkelasti ylös, jos tasapaino on ehtinyt pettää. Piti riisua rinkka selästä, kaivaa lumeen jumiin jääneet sauvat ja pahimmillaan riisua suksetkin jalasta. Uppoamisoperaatioihin sai kulumaan aikaa.

Pääsimme kuitenkin tuvalle, laskimme rinkat selästä ja mietimme hetken, mitä meidän kannattaisi reissumme kanssa tehdä. Näihin muutamiin kilometreihin olimme saaneet kulumaan kaksi tuntia aikaa. Edessä olisi vielä kymmenen kilometriä eikä meillä ollut tietoa, minkälaista eteneminen tulisi jatkossa olemaan.

Rami oli vaitonainen ja yritin tulkita syytä tähän. Sivulauseessa selvisi, että hänellä on huono olo ja puhti poissa. Emme kuitenkaan halunneet luovuttaa, vaan päätimme jatkaa matkaa Suomunruoktulle asti ja päättää vasta sitten, miten jatkamme.

Matka jatkui vähintäänkin yhtä hitaasti  ja hikisesti kuin alkumatka, ellei jopa hitaammin. Ihmettelin Ramin hitautta, sillä normaalisti mulla on työ pysyä hänen vauhdissaan. Neljän tunnin tarpomisen jälkeen pidimme lounastauon Suomunlatvan laavulla. Olin aivan umpiväsynyt lyhyiden yöunien ja raskaan tarpomisen jälkeen. Teki mieli leiriytyä siihen paikkaan tai kaivaa makuupussi esille päiväunia varten. Tyydyimme vain syömään myöhäisen lounaan, huilasimme hetken ja lähdimme suorittamaan päivän viimeistä rutistusta.

Loppumatka meni yllättävän nopeasti. Saavuimme Suomunruoktun tuvalle viiden aikoihin. Olimme tehneet matkaa ennätykselliset 6 tuntia 45 minuuttia taukoineen.

Autiotuvassa oli kolme rovaniemeläistyttöä, jotka toivottivat meidät ystävällisesti tervetulleiksi tupaan yöpymään. Emme jaksaneet edes ajatella teltan pystyttämistä, vaan normaalista poiketen asetuimme tupaan.

Levitin makuualustan tuvan laverille ja kömmin päiväunille. Uni tuli hetkessä ja teki hyvää. Koko päivän päässä pyörineet negatiiviset ajatukset eivät enää vaivanneet. Tarpoessamme ajattelin, että vaellusreissulle lähteminen oli virhe. Ilta meni leppoisasti omalla painollaan. Laittelimme ruoan ja menimme aikaisin nukkumaan.

*Olen Jack Wolfskin & Lowa ambassador – lähes kaikki ulkoiluvarusteeni ovat heidän mallistoistaan.

“Voi olla, että jää reissu tekemättä”

Ennen vaellukselle lähtöä Rami soitti Kiilopään suksivuokraamoon kysyäkseen tietoja vuokrattavista välineistä. Vuokraamon puhelimeen vastasi kokenut eräkettu, joka totesi ykskantaan, että “jos näin lämpimät säät vielä jatkuvat, voi olla, että teillä reissu jää tekemättä”.

Meidän matkat oli varattu ja maksettu jo kuukausia etukäteen, samoin hotellimajoitus, joka oli varattu vaellusreissun päätteeksi. Meille iski pieni epätoivo ja mietimme erilaisia vaihtoehtoja. Ehdimme jo miettiä, pitäisikö jättää menemättä Ivaloon ja sen sijaan tehdä retki johonkin lähemmäksi?

Säitä ei voi koskaan ennustaa ja etenkin vaellusreissuja suunnitellessa täytyy osata varautua monenlaiseen säätilaan. Tämä tuli meille kuitenkin yllätyksenä ja niin tuntui tulevan myös paikallisille palveluntarjoajille. “Kevät yllätti meidät housut kintuissa”, sanoi suksivuokraamon mies.

Päätimme pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja lentää Ivaloon, joskaan reittisuunnitelmaa emme voineet kovin tarkkaan etukäteen laatia. Pakkasimme rinkkaan pakkasöitä varten paksut makuupussit ja riittävästi vaatetta myös pakkasia varten.

Vaellusviikkomme sääennuste ei ollut puolellamme. Se lupasi hikiseen yhden-kaksi pakkasyötä koko ajalle ja silloinkin pakkasta vain just sen verran, että miinusmerkki tuli lämpöasteen eteen.

Saavuimme sunnuntaiaamuna Kiilopäälle ja menimme vuokraamoon pohtimaan lopullista valintaamme vaelluksen kulkuvälineiksi. Metsäsukset olivat pois laskuista, koska meillä ei ollut siihen sopivia monoja. Lumikengät eivät kuulostaneet hyvältä vaihtoehdolta etenkään, jos lumi ei kanna lainkaan. Päädyimme eräketun suosituksesta valitsemaan liukulumikengät.

Liukulumikenkien vuokraamisen yhteydessä vuokraamon eräkettu varoitteli meitä vielä moneen kertaan siitä, että lumi on pehmeää ja reitiltä poikkeaminen voi olla kohtalokasta. “Saa nähdä joudutaanko hakemaan sieltä porukkaa pois helikopterilla.” Yritin kuvitella, minkälaista pehmeä lumi on ja miksi se on vaarallista, mutta uskoin varoituksia ja lupasimme pysyä ajetulla ladulla.

Nostimme rinkat selkään ja lähdimme ottamaan selvää siitä, mitä eräketun varoitukset tarkoittivat.

Ensimmäisen vaelluspäivän kertomus seuraavassa postauksessa.

Vaellusvideo: 10 päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa

Vaelluskertomusten ollessa loppusuoralla, voisin tässä kohtaa jakaa vaellusvideon 10 päivän vaellukseltamme. Vaellusreissu oli aivan mieletön kokemus. En ole koskaan tuntenut itseäni yhtä levänneeksi kuin tuon reissun jälkeen.

Nyt olisi hyvä tilaisuus kysyä kaikki mieltä askarruttavat kysymykset vaellukseen liittyen. Aion tehdä viimeisimmän vaelluskertomuksen päätteeksi yhteenvedon reissusta varusteiden näkökulmasta. Voisin siinä postauksessa vastailla kysymyksiin, jos sellaisia ilmenee.

Sataa sataa ropisee

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä
3. vaelluspäivä: Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä
4. vaelluspäivä: Sokostille ja siitä eteenpäin
5. vaelluspäivä: Piristävä pulahdus tunturipuroon vaelluspäivän päätteeksi
6. vaelluspäivä: Paratiisikurun mykistävät maisemat
7. vaelluspäivä: Sadetta ja kiukkua

Porttikoski – Lankojärvi

Heräsimme ennen yhdeksää. Sade oli jatkunut koko yön ja jatkui edelleen. Siirryimme teltasta lämpimään tupaan laittamaan aamupalaa. Tuvassa yöpyneet miehet tekivät lähtöä ja osa oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa. Lisäsimme tuvan kamiinaan pökköä pesään ja kannoimme makuupussimme ja -alustamme tupaan kuivumaan.

Lämmin tupa tuntui vähän liian mukavalta eikä sateeseen lähteminen juurikaan houkutellut. Päivän suunnitelmana oli kävellä melko lyhyt matka Porttikoskelta Lankojärvelle (noin 7 kilometriä). Yhdentoista aikoihin nostimme rinkat selkään ja lähdimme matkaan.

Matka Lankojärvelle kulki Suomujoen vartta. Vettä oli satanut kaksi päivää taukoamatta. Polut olivat märkiä ja suot ja kosteikot sitäkin märempiä. Lyhyeksi ja nopeaksi arvioimamme reitti veikin 3,5 tuntia aikaa, koska suoalueiden ja kosteikkojen ylittäminen oli hidasta. Aloin ymmärtää vaellussauvojen merkityksen, niistä on aika paljon hyötyä tällaisessa maastossa. Etsimme ylityksiin tueksi maastosta matkasauvoja, jotka jätimme seuraavia varten ylityspaikkojen varrelle.

Kävellessä vesisade tuntui hellittävän hiukan. Satoi vain hentoista tihkua. Elättelin toivetta siitä, että sääennuste ei pitäisikään paikkaansa ja sää selkenisi jo tänään eikä vasta ylihuomenna.

Kirosin soita ja kosteikkoja. Kyllästytti jatkuva kiertely, kivillä ja kaatuneilla puilla tasapainoilu. Jokaisen suon ja kosteikon kohdalla toivoin, että se olisi viimeinen. Sovimme Ramin kanssa, että Suomujoen varsi on nyt lopullisesti nähty.

Lankojärven tuvalla odotti krapulaisen oloinen seurue, joista osa teki vasta siinä vaiheessa lähtöä päivän etapilleen. Toimme kenkämme tupaan kuivumaan ja valmistimme lounaan tuvan kuistilla. Sade latisti tunnelmaa, koska sateen vuoksi joutui pysyttelemään paikoillaan joko teltassa tai tuvassa.

Istuskelimme tuvan kuistilla pitämässä sadetta, kun metsästä rupesi kuulumaan puheensorinaa. Kohta järven toiselle puolelle ilmestyi jonossa hahmoja, jotka lähestyivät tupaa. Tuvan pihaan lampsi peräkanaa lähes 50 yläasteikäistä leirikoululaista. Lapset olivat aivan läpimärkiä. Pieni tupa täyttyi märistä ja haisevista varusteista.  Tuvan pihapiiriin nousi hetkessä kymmeniä telttoja. Seurailimme, mihin nuoriso pystyttää telttansa ja kävimme vasta sen jälkeen etsimässä meidän teltalle rauhaisan paikan.

Tuvan ilmapiiri oli rento ja hyväntuulinen yltyneestä sateesta huolimatta. Tuvan pihapiirin touhuja oli hauska seurata. Kaikilta nuotiopaikoilta nousi Sinolin vauhdittamat lieskat. Jutustelimme leirikoulun opettajien ja nuorison kanssa. Pidimme sadetta tuvan katoksen alla siihen asti, kunnes annoimme itsellemme luvan mennä nukkumaan. Hiukan yhdeksän jälkeen kömmimme makuupusseihimme.

Päivämatka: 7 kilometriä
Kilometrit yhteensä: 94 kilometriä

*Kuvissa näkyvät vaellusvaatteet saatu: Jack Wolfskin

Sadetta ja kiukkua

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä
3. vaelluspäivä: Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä
4. vaelluspäivä: Sokostille ja siitä eteenpäin
5. vaelluspäivä: Piristävä pulahdus tunturipuroon vaelluspäivän päätteeksi
6. vaelluspäivä: Paratiisikurun mykistävät maisemat

Sudenpesä – Sotavaaranoja – Porttikoski

Koko yön kestänyt sade lakkasi aamuksi sen verran, että saimme tehtyä aamupalan ja aamutoimet kuivana. Teimme jälleen tutut aamurutiinit ja lähdimme jatkamaan matkaa. Seitsemännen vaelluspäivän päivän reittimme kulki Sudenpesältä Porttikoskelle Sotavaaranojan kautta. Kartassa ei näkynyt polkua Sotavaaralta Porttikoskelle. Aioimme mennä tuon pätkän kompassisuunnalla.

Aamupuuro
Sudenpesällä iltanuotiolla

Melkein heti liikkeellelähdön jälkeen alkoi sade. Ensin hentona, mutta koko ajan yltyen. En ollut jotenkin henkisesti varautunut soihin ja rämeikköihin, vaikka olin kartalta nähnyt, että lähestymme Suomujokea. Suomujoesta minulla ei ollut kovin lämpimiä muistoja toissavuoden vaellukselta. Kävelimme pitkät pätkät Sotavaaranojan varren rämeikköjä ja kosteikkoja. Sade teki hommasta vieläkin kosteampaa. En jaksanut vaihtaa kesken matkan vaellushousuja sadehousuihin ja jostakin syystä mua ärsytti ihan kaikki. Mulla oli nälkä jo suurinpiirtein lähtiessä, eikä Sotavaaranojan nuotiopaikkaa meinannut millään tulla. Olimme päättäneet pitää lounastauon siinä.

Vihdoinkin saavuimme Sotavaaranojan epäilyttävän huteralta näyttävälle sillalle. Rami kokeili toisella jalalla siltaa, mutta emme missään vaiheessa ajatelleet ylittää koskea siltaa pitkin. Aamulla nuotiopaikkamme ohi kävelleet miehet luulivat, että aiomme ylittää ojan sillalta ja tulivat kiireesti neuvomaan meille hyvän ylityspaikan. Pian reissumme jälkeen kansallispuiston Facebook-sivulla kerrottiin, että tuo hengenvaarallinen silta on käyty purkamassa.

Kahlasimme voimakkaasti virtaavan ojan yli ottaen tukea ojan yli kaatuneesta puusta. Mulla oli aivan järjetön nälkä, eikä auttanut muu kuin ruveta ruoanlaittoon kaatosateessa. Päätimme yhteistuumin, että tällä kertaa jälkiruokakahvit saa jäädä myöhemmäksi.

Söin lounaan ennätysvauhtia ja keräsin kamat rinkkaan. Seisoin valmiudessa odottamassa, että Rami saa ruokansa syötyä. Sade ja kastuneet kengät saivat palelemaan eikä mua huvittanut seisoskella yhtään ylimääräistä hetkeä siinä sateessa. Kävellessä sade ei niinkään haitannut.

Päiväkirjan kirjoitushetki

Loppumatka olikin mukavampaa maastoa ja matka taittui nopeasti. Sotavaaranojalta Porttikoskelle menikin polku, vaikka sitä ei ollut kartassa. Ei tarvinnut mennä suunnalla, vaan tepastelimme polkua pitkin aina välillä sijaintia tarkistellen.

Pääsimme Porttikosken tuvalle aika varhain iltapäivällä. Porttikosken tupa oli valmiiksi lämmitetty ja siellä istui neljä mukavaa vanhempaa herraa, myös ne kaksi, jotka neuvoivat meille Sotavaarajnojalla ylityspaikan. Kuivattelimme vaatteitamme lämpimässä tuvassa ja rupattelimme ukkeleiden kanssa koko pitkän iltapäivän iltaan asti elämästä ja retkeilystä. Kävimme vain sateen hiukan hellittäessä pystyttämässä teltan. Miehet olivat päättäneet yöpyä tuvassa ja toivottivat myös meidät tervetulleiksi tupaan nukkumaan. Päätimme nukkua myös tämän yön omassa telttakodissamme. Telttamme on osoittautunut todella luotettavaksi ja mukavaksi vaellusasunnoksi.

Pystytimme aamulla märäksi jääneen teltan, mutta nukkumaan mennessä teltta oli sisältä sen verran kuivanut (jatkuvasta sateesta huolimatta), että pääsimme nukkumaan kuivalle alustalle ja heräsimme aamullakin kuivana.

Koko päivän kestäneen sateen vuoksi kamera oli pieniä hetkiä lukuun ottamatta rinkassa eikä tämän vuoksi sadepäivältä ole juurikaan kuvia.

Päivämatka: 10 kilometriä
Kilometrit yhteensä: 87 kilometriä