Paratiisikurun mykistävät maisemat

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä
3. vaelluspäivä: Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä
4. vaelluspäivä: Sokostille ja siitä eteenpäin
5. vaelluspäivä: Piristävä pulahdus tunturipuroon vaelluspäivän päätteeksi

Muorravaarakka – Pirunportti – Paratiisikuru – Sudenpesä

Aamu Muorravaarakassa alkoi aurinkoisena. Heräsimme hiukan aikaisemmin kuin aiempina aamuina. Olin hyväntuulinen ja tarmokas. Söimme aamupalan nuotion ääressä. Aamupalan jälkeen pakkasin oman rinkan lisäksi myös Ramin makuupussin ja makuualustan. Olimme ennen yhtätoista valmiita lähtemään.

Olimme kuulleet, että seuraaviksi päiviksi oli ennustettu sateita. Näimmekin jo tummat pilvet tuntureiden yläpuolella, vaikka Muorravaarakassa aurinko paistoi kauniisti.

Päivän reittimme kulki Pirunportin ja Paratiisikurun kautta Sarviojan suuntaan. Päivän alkajaisiksi ylitimme tietysti Muorravaarakan joen Crocseissa ja lähdimme kiipeämään Pirunporttia kohti. Ei tarvinnut montaa sataa metriä kävellä, kun alkoi sade. Pysähdyimme pukemaan kuoritakit päälle ja jatkoimme matkaa.

Pirunportti oli karu ja epätodellinen kivikuru. Pysähtelimme välillä katsomaan taaksemme jäävää maisemaa. Ruskan värit alkoivat olla jo melkoisen upeat. Pirunportin jälkeen kiipesimme Ukselmapään rinnettä kohti Paratiisikurua. Ilma oli sumuinen tai sitten tunturissa pilvet olivat alhaalla. Emme ole vieläkään päässeet tästä Ramin kanssa yhteisymmärrykseen, oliko se utu pilviä vai sumua. 😀

Vaikka näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, niin maisema oli kerrassaan hengästyttävä. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Se utuisuus teki maisemasta vielä hiukan taianomaisemman.

Pirunportti

Paratiisikuru

Sade oli lakannut, mutta tuntureiden huipulla tuuli todella kylmästi. Molemmat kiittelimme meidän loistavia varusteitamme, joskaan emme vielä tässä kohtaa tienneet minkälaiseen testiin vaatteet tulevat seuraavina päivinä pääsemään.

Lampsimme rinnettä alas tuulettomampaan paikkaan valmistamaan lounasta. Lounaspaikalla törmäsimme blogini lukijaan ja hänen perheeseensä. Oli kiva vaihtaa muutama sana. He jatkoivat Sokostin suuntaan, kun me olimme menossa sinne mistä he olivat tulossa. Saimme kuulla heiltä, että Sarviojalla oli ollut edellisyönä peräti 90 ihmistä yöpymässä.

Paratiisikuru oli uskomattoman kaunis paikka, mutta ruskan värit, jotka avautuivat Paratiisikurun jälkeen, oli jotain kerrassaan mykistävää. En ole koskaan nähnyt noin upeaa ruskaa. Luonnossa näki kaikki lempivärini samaan aikaan.

Päätimme Sarviojan tuvan pihassa, että jatkamme matkaa lähellä olevalle Sudenpesän varauskammille, koska Sarviojalla näytti olevan aika paljon ihmisiä, vaikka oli vasta iltapäivä. Sudenpesällä ei ollut ketään. Etsimme hartaasti telttapaikkaa, jonka löytäminen tuntui olevan mahdoton tehtävä mäkisessä maastossa.

Nautiskelimme sateettomasta illasta nuotion ääressä ja heti makuupusseihin kömmittyämme alkoi sade. Sade rummutti teltan kattoon koko yön.

Päivämatka: 12 kilometriä
Kilometrit yhteensä: 77 kilometriä

Piristävä pulahdus tunturipuroon vaelluspäivän päätteeksi

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä
3. vaelluspäivä: Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä
4. vaelluspäivä: Sokostille ja siitä eteenpäin

Heräsimme viidenteen vaelluspäivään vasta lähempänä kymmentä. Yöllä kylkeä kääntäessäni kuuntelin ääniä ja hetken aikaa unenpöpperössä mietin, onko kohina sadetta vai puron kuohuja. Puro se vain, telttakankaaseen tippuvista pisaroista kuuluisi ihan toisenlainen ääni.

Laavulla yöpynyt miesseurue teki lähtöä, kun me vasta rupesimme valmistamaan aamiaista. Aamupalaa laittaessamme saimme hetkeksi seuraksemme seurueen, johon olimme törmänneet Luirojärvellä. Seurueella oli sama suunta. He lähtivät hiukan ennen meitä. Meillä oli vielä leiri pakkaamatta. Saavutimme seurueen hiukan ennen päivän ensimmäistä polun risteyskohtaa.

Lähdimme Pälkkimäojalta kohti Muorravaarakan ruoktua. Alkumatka kulki Pälkkimäojan vartta eikä tarvinnut kummemmin suunnistaa, sen kun seurasi vain ojaa. Reitti oli melko vaivalloista ojanvarsipolun jälkeen. Kiipesimme Lumipään huipulle ja sieltä Lumikurua alas kohti Muorravaarakkaa. Lumipään huipulla haukoin henkeä maisemien edessä ja hiukan myös hengästymisestä. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Rakastuin Lumikurun maisemaan. Se oli karua ja vehreää samaan aikaan ja tuntureita näkyi silmänkantamattomiin Venäjälle saakka. Ihastelin maisemaa hihkumalla ääneen. Aina välillä pysähdyin katsomaan maisemaa joka suuntaan. Vaeltaessa kannattaa muistaa aina katsoa myös taakse.

Lounastauon pidimme kurussa puron varressa. Kaikki tuntui täydelliseltä. Sääkin oli upea. Lumikurusta oli enää lyhyt matka Muorravaarakkaan. Jälleen päivän vaelluksen viimeisenä askareena oli joen ylitys.

Muorravaarakassa pystytimme telttamme hiukan syrjässä olevan nuotiopaikan läheisyyteen. Rami oli päättänyt reissun puolivälin kunniaksi vaihtaa sukat ja kalsarit, mutta sitä ennen hänen suunnitelmana oli käydä pulahtamassa purossa.

Minäkin otin mukaani retkipyyhkeen ja vaihtovaatteet, mutta ajattelin, etten todellakaan ole menossa jääkylmään puroon pesulle.

Rami meni puroon edeltä. Sinne se mies pötkähti makuulleen matalaan puroon. Minä taltioin tilanteen naureskellen videolle. Näin kuinka hyvä fiilis Ramille tuli pulahduksesta, joten ajattelin, että minäkin haluan yhtä hyvän olon. En olisi uskonut itsestäni, mutta menin ja pulahdin itsekin.

Minun vaellusvaatteet: Jack Wolfskin *saatu

Peseytymisen jälkeen puimme puhtaat vaatteet päälle. Olo oli melkoisen juhlava. Asetuimme loppuillaksi taas nuotion ääreen viettämään iltaa kahdestaan. Olimme kuulleet, että seuraavasta päivästä alkaen olisi luvassa reipasta sadetta koko loppureissuksi. Nautiskelimme hienosta illasta ja olimme kiitollisia niistä upeista aurinkoisista säistä, joita olimme saaneet kokea.

Päivämatka:
Pälkkimäojan laavu – Muorravaarakan ruoktu 10 kilometriä

Kilometrit yhteensä: 65 kilometriä

Sokostille ja siitä eteenpäin

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä
3. vaelluspäivä: Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä

Luirojärvi – Sokosti – Luirojärvi – Pälkkimäojan laavu

Heräsimme Luirojärvellä aurinkoiseen aamuun. Aamutoimet noudattivat tuttua kaavaa: vedenhaku, kahvit ja puurot tulille. Emme olleet lyöneet päivän suunnitelmaa lukkoon ja pallottelimme erilaisia vaihtoehtoja. Vaihtoehtoina oli käydä Sokostilla ilman reppuja ja palata Luirojärvelle tai että pakkaisimme leirin kasaan ja kipuaisimme Sokostille ja sieltä alas kohti Muorravaarakkaa.

Aamupalanuotiolla pohdiskelimme muiden vaeltajien kanssa vaihtoehtoja meidän päivän suunnitelmaksi. Kenenkään mielestä Sokostille kiipeäminen rinkkojen kanssa ei ollut hyvä idea, joten kallistuimme lähtemään sinne vain vesipullon ja patukoiden kanssa. Loppupäivän suunnitelmat jätimme avoimiksi.

Pääsimme melko nopeasti lähtemään, koska aamutoimiin ei tänään kuulunut leirin kasaaminen. Kartta ja kompassi kouraan ja Sokostia kohti. Emme ole aiemmilla reissuilla olleet kovin innokkaita “huiputtajia”, mutta ajattelimme, että onhan se nyt Sokostilla käytävä.

Sää oli upea. Aurinko lämmitti sen verran, että takit piti riisua sitä mukaa, kun kartan korkeuskäyrät piirtyivät tiheämmin. Joka kerta on mahtava havainnoida sitä, miten maasto muuttuu sitä mukaa mitä korkeammalle kiipeää. Luirojärveltä lähdettiin jälleen kosteikon laidasta ensin metsään ja siitä vähitellen kohti korkeuksia. Ensin puut kutistuu, sitten on enää varvikkoa ja lopuksi pelkkää kiveä.

Sokostille kipuaminen todella oli melko vaivalloista, etenkin se ihan viimeinen nousu. Viimeinen rypistys piti mennä lähestulkoon nelivedolla. Huipulla tuuli tietysti navakasti ja piti vetää takki päälle. Maisemat olivat hienot, mutta ei todellakaan reissun hienoimmat. Rami soitti huipulta isälleen ja minä viestittelin perheelleni kuvaterveiset ja sain lapsilta vastauksen, että kaikki on hyvin. ❤️Ainoa asia, jota vaelluksella välillä murehdin, oli se, että jos lapsille sattuu jotakin eikä minuun saada yhteyttä.

Otimme huipulta parit kuvat ja lähdimme pudottelemaan alas vähän pidempää reittiä Jaurutuskurun kautta. Harmittelin hiukan videokameran muistikortin täyttymistä, mutta kuvasin puhelimella maisemat huipulta, jotta saimme vaellusvideollemme myös maisemat talteen.

Sokostin reissuun meillä meni neljä tuntia, kun ihastelimme kaikessa rauhassa maisemia. Palasimme Luirojärvelle iltapäivän puolella nälkäisinä. Laitoimme lounaan järven rannassa ja päätimme ruuan jälkeen ottaa pienet päivälevot ja päättää sen jälkeen loppupäivän kohtalosta.

Nautinnollisten päiväunien jälkeen päätimme, että lähdemme jatkamaan matkaa kohti Pälkkimäojan laavua. Laavulle oli arviolta viisi kilometriä matkaa ja maasto näytti kartalla helpolta. Karttaan meni jälleen hermot, koska kartassa näkyviä risteyksiä ei koskaan tullut. Tuli ärsyttävä fiilis, koska kartassa ei ollut sitä polkua, jota kuljimme ja maastossa ei ollut karttaan merkittyä polkua. Maasto oli kuitenkin ihan tunnistettavaa, eli ei tarvinnut epäillä eksymistä, mutta ärsyttävää se oli joka tapauksessa.

Matka tuntui pidemmältä kuin olimme ajatelleet. Teimme pienen harharetken poromiesten tiluksille ennen kuin löysimme polun, joka vei Pälkkimäojan laavulle. Saavuimme Pälkkimäojalle pari tuntia ennen pimeäntuloa. Laavulla oli kolmen miehen seurue, joiden kanssa rupattelimme nuotion ääressä iltaruoan verran.

Siirryimme hetkeksi viettämään iltaa kahdestaan ennen pimeäntuloa. Istuimme telttamme viereen ojan penkereelle. Katsoimme parasta elokuvaa: virtaavaa vettä. Ilta oli kaunis ja lämpimämpi kuin olisin odottanut. Maisemassa oli ihanaa erämaatunnelmaa, mielestäni tässä oli enemmän taikaa kuin Sokostin huipulla. Tuntui ihanalta, että reissua oli vielä lähes viikko jäljellä. Joka ilta viimeinen ajatukseni oli kiitollisuus siitä, että saan olla juuri siinä, juuri sen vieressä tuhisevan ihmisen kanssa.

Päivämatka:
Luirojärvi – Sokosti – Luirojärvi 11 kilometriä
Luirojärvi – Pälkkimäojan laavu 6 kilometriä

Kilometrit yhteensä: 55 kilometriä

Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä

Tuiskukuru – Luirojärvi 8 kilometriä

Heräsimme sumuiseen aamuun hiukan yhdeksän jälkeen. c

Telttapaikkamme Tuiskukurun autiotuvan pihapiirissä

Kolmannen vaelluspäivän matka oli lyhyt, vain kahdeksan kilometriä. Tässä vaiheessa reissua minä pyysin saada kartan käteeni koko kävelyn ajaksi. Minusta on mielenkiintoista seurata kartalta matkan etenemistä. Samalla opin koko ajan paremmaksi suunnistajaksi. Reissun lopulla opin käyttämään kompassia paljon sujuvammin. Tästä on jatkossa hurjasti hyötyä myös merellä. Vaeltaessa ehtii ihan kaikessa rauhassa ihmetellä karttamerkkejä ja verrata sitä maastoon, siinä on hyvin aikaa opetella.

Pidimme vain kaksi lyhyttä juomataukoa. Valmistimme lounaan vasta Luirojärven tuvan pihassa. Laitoimme telttamme jälleen varvikkoon lähelle Luirojärven rantaa. Edellisenä päivänä tapaamme poikaporukka lähti vielä samalle päivälle kiipeämään Sokostille. Me jäimme edelliseltä päivältä tutuksi tulleiden naisten kanssa lämmittelemään saunaa.

Iltapäivällä Luirojärven tuvalla oli vielä hiljaista ja sovimme siihen mennessä tulleiden kanssa saunavuorot. Ensimmäisenä saunaan menivät rouvat, sen jälkeen pääsimme Ramin kanssa kahdestaan saunomaan. Mitä luksusta!

Juomatauko ennen viimeistä nousua Luirojärvelle. Minun vaellusvarusteet: Jack Wolfskin *saatu

Luirojärven sauna oli paras sauna pitkään aikaan. Heitimme löylyä ja nautiskelimme ihanasta lämmöstä ja saunan tunnelmasta. Sauna on melkoista luksusta vaelluksilla. Siitä nauttii aivan eri tavalla kuin kotona. Pesin itseni ämpäreihin kannetulla järvivedellä ja Rami uskaltautui uimaan Luirojärvessä. Minä en ollut ymmärtänyt ottaa uimavaatteita mukaan, enkä rohjennut vilistää alasti rantaan vievää catwalkia pitkin. Mukana ollut minikokoinen retkipyyhe ei olisi peittänyt tarpeeksi. 😀

Tuvan ympäristö rupesi iltaa myöten vilkastumaan ja vaeltajia tuli jatkuvasti lisää. Tässä vaiheessa reissua olo oli jo rauhallinen ja arjesta täysin irtaantunut. Arjesta pienen muistutuksen toi se, kun huomasin hävittäneeni passini, jonka olin ottanut mukaan nopeuttaakseni lähtöselvitystä. Päätin unohtaa asian siihen asti, kunnes tulemme maastosta pois.

Saunan jälkeen olo oli euforinen ja onnellinen. Iltakin oli käsittämättömän kaunis ja Luirojärven maisema mieletön! Istuimme pimeäntuloon asti rannassa kahdestaan ihastelemassa maisemaa ja taivaan muuttuvia värejä. Järvimaisema, jonka takana nousee tunturit – sellaista en ole ennen nähnyt. Otin maisemasta kymmeniä kuvia, joista se upeus ei välity sellaisena kuin se oli.

Päivämatka: 8 kilometriä
Kilometrit yhteensä: 38 kilometriä

Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä

Ensimmäisen vaelluspäivän kertomus: Espoosta Kiilopäälle

Suomunruoktu – Salonlampi – Tuiskukuru 15 kilometriä

Ensimmäinen teltassa nukuttu yö sujui tutusti – nukuimme kymmeneen asti. En voi käsittää, miten ihmisellä edes riittää niin paljon unta, mutta teltassa nukkuessa käy aina näin.

Joku vaeltajista tiesi kertoa, että yöllä oli ollut pakkasta. Olin yöllä havahtunut muutaman kerran kylmään ja käperryin syvemmälle lämpimän makuupussin uumeniin.

Aamu oli aurinkoinen. Teimme aamutoimet kaikessa rauhassa, kuten aina vaelluksillamme. Vein lämmitettyyn tupaan makuupussini ja edellisestä päivästä kosteat kengät kuivumaan ja lämpiämään. Makuupussi oli kastunut teltan seiniin tiivistyneestä kosteudesta. Vasta myöhemmin hoksasimme jättää teltan tuuletusikkunat auki, jonka jälkeen makuupussi ei enää kerännyt kosteutta. Ramin makuupussi ei kostunut kertaakaan, vain minun pussi helmeili kosteudesta. Mulla oli joka yö makuupussissani lämmin, välillä melkein jopa liian lämmin. Ehkä se kostuminen johtui siitä?

Toisen vaelluspäivänä suunnitelmissamme oli kävellä Suomunruoktulta Tuiskukuruun. Nostimme rinkat selkään verkkaisten aamutoimien jälkeen 2,5 tunnin päästä heräämisestä.

Pysähdyimme lounaalle Salonlammen laavulle. Lounasta lopetellessamme laavupaikalle saapui kolmen miehen seurue. He olivat kävelleet Kiilopäältä yhteenmenoon ja olivat menossa meidän kanssa samaan määränpäähän. Miehet pysähtyivät vain juomaan ja jatkoivat matkaa. Miesten mentyä pakkasimme tavaramme rinkkoihin ja lähdimme jatkamaan matkaa. Pian Salonlammen laavupaikan jälkeen maisemat rupesivat olemaan niin upeita, että kasvoillani oli koko ajan onnellinen virne.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Kävelimme pelkissä kerrastopaidoissa ja silti tuli hiki. Olin valinnut päälleni mukana olleista paidoista sen paksuimman ja lämpimimmän. Haaveilin jopa shortseista ja t-paidasta, joita minulla ei ollut mukana. En voinut kuvitellakaan, että sellaisille olisi voinut olla käyttöä.

Salonlampi

Jonkin aikaa käveltyämme saavutimme kolmen miehen seurueen. 30 kilometrin päivämatka tuossa maastossa on melkoinen rupeama kenelle tahansa. Miesten jaloissa rupesi kilometrit painamaan. Me olimme tuoreilla jaloilla liikkeellä. Meille riittää maksimissaan 15 kilometriä etenemistä päivässä, silloin ehtii nauttimaan maisemista, fiilistellä päivän tapahtumia ja levätä rauhassa ennen seuraavaa päivää.

Tuiskukuru on nimensä mukaisesti kurussa Tuiskujoen varrella. Kurun molemmille puolille nousee tunturit. Autiotuvan pihaan tuli meidän lisäksi toinen telttaseurue sekä molemmissa tuvissa (autio- ja varaustupa) yöpyi kolmen hengen seurue. Taisimme kaikki olla espoolaisia. Tuvan pihassa oli mukavan leppoinen tunnelma. Laittelimme ruokaa, jutustelimme ja kävin poimimassa aamupuuromarjat. Illan pimetessä sytytimme vielä nuotion, jonka ääressä istuimme niin pitkään, kunnes makuupussin lämpö kutsui.

Seuraavana päivänä matka jatkuu kohti Luirojärveä.

Päivämatka: 15 kilometriä
Kilometrit tähän saakka: 30 kilometriä

Espoosta Kiilopäälle

Tänä vuonna lähdimme vaellusreissullemme lentäen. Ihana appiukko tuli aamuvarhain hakemaan ja kyyditsi meidät lentokentälle. Lentämällä vaellusreissulle lähteminen toi pakkaamiseen vähän ekstrahaastetta. Rinkan painosta emme olleet huolissamme. Minulle pientä päänvaivaa aiheutti se, että rinkan ulkopuolelle ei saanut jättää mitään roikkumaan matkan ajaksi. Rinkkani oli aivan ääriään myöten täynnä, koko 68 litraa täynnä tavaraa. Kymmenen päivän vaelluksen ruoat veivät puolet rinkan tilasta. Rinkkaan ei myöskään saanut pakata kaasuja ja koko vaellusreissun ajan täytyi kantaa mukana myös ne vaatteet ja hygieniatarvikkeet, joita tarvitsi vaelluksen jälkeen matkustamiseen ja peseytymiseen.

Rami oli jälleen tehnyt reissun pohjatyöt huolella. Hän oli selvittänyt, miten rinkka kuuluu pakata ruumaan, mistä saamme keittimiin kaasut ja millä kyydillä pääsemme lentokentältä Kiilopäälle.

Ivalon lentoasemalta lähtee jokaisen lennon jälkeen Eskelisen Lapin Linjojen bussikyyditys Saariselälle ja Kiilopäälle. Nostimme rinkat matkatavarahihnalta selkään ja kävelimme suoraan lentokentän oven edessä odottavaan bussiin. Bussikyyti maksoi 13 euroa Kiilopäälle (ohjeissa toivottiin käteismaksua). Saariselälle olisi päässyt muutaman euron halvemmalla.

Tuntui ihan hassulta, kun olimme saman aamun aikana ehtineet Espoosta Kiilopäälle. Ostimme kaasut Kiilopään Luontokeskukselta, järjestelimme rinkat vaelluskuntoon ja lähdimme kävelemään painavine rinkkoinemme kohti ensimmäisen yön leiriytymispaikkaa.

Rami oli tutkinut UKK-puiston karttaa koko pitkän kesän odottaessaan tätä vaellusreissuamme, joka oli samalla hänen kesälomansa. Rami oli hahmotellut meille alustavan reittisuunnitelman. Reittimme lähti Kiilopäältä kaakkoon, kohti Suomunruoktun tupaa.

Ramin takki: Jack Wolfskin, The Humboldt Jacket *saatu

Kiilopää – Suomunlatvan laavu – Suomunruoktu 15 km

Alkumatka oikeastaan Suomunruoktulle asti oli helppokulkuista leveämpää polkua.

Matkustamisen jälkeen jalkani tuntuivat turvonneilta ja aina niin ihanilta tuntuneet vaelluskengät puristivat aivan yllättäen. Rinkka tietysti painoi tässä vaiheessa reissua melkoisesti. Punnitsin rinkan Kiilopäällä ja ilman isoa järjestelmäkameraa ja 1,5 litran juomapulloa. Rinkka painoi ilman niitä 18 kiloa. Ramin rinkka painoi lähtiessä 25 kiloa.

Sää oli harmaa ja tihkusateinen. Mieli karkaili vielä joka suuntaan, enkä vielä osannut olla läsnä siinä hetkessä. Tunnistin tuttuja polkuja vuoden takaisesta Saariselkä MTB -kisasta ja muistelin Martinan kanssa tehtyä kisareissua.

Minun vaellusvarusteet: Jack Wolfskin *saatu

Tihkusade ei houkutellut pitämään kummempia taukoja. Pysähdyimme muutaman kerran hörppäämään vettä ja minä säädin rinkan asetuksia vähän kerrallaan sellaisiksi, että rinkkaa oli mukava kantaa. Minulla oli ensimmäistä kertaa uusi rinkka käytössä, joten meni hetken aikaa siihen totutellessa.

Pidimme ensimmäisen lounastaukomme Suomunlatvan laavulla, jossa oli myös muita vaeltajia taukoa pitämässä. Samalle paikalle osui blogini lukija, joka oli omalla porukallaan vähän lyhyemmällä ja vauhdikkaammalla vaellusreissulla. Oli kiva, kun tulit juttelemaan, vaikka olin melkoisen pöllähtänyt tuossa vaiheessa reissua.

Suomunlatvan laavulla kohtasimme ensimmäisen kerran kolmen vähän vanhemman naisen seurueen, joiden kanssa kuljimme kolme päivää samoihin leiriytymispaikkoihin.

Mulla oli mukana pieni kamera videokuvaamista varten ja iso järjestelmäkamera. Stressasin, miten saan kamerat säilymään koko reissun ajan ehjänä, jos sade yltyy. Tuossa vaiheessa reissua en olisi saanut kameroita mahtumaan rinkkaan sateelta suojaan. Ihmettelin myös puristavia vaelluskenkiä, murehdin kaikenlaista turhaa ja mietin jopa sitä, jaksanko edes olla kymmenen päivää vaeltamassa.

Suljin puhelimeni Kiilopäällä viimeisen Instagram-päivityksen jälkeen, eikä kännykän sulkeminen ihme kyllä aiheuttanut minkäänlaista levottomuutta. Ei koko reissun aikana.

Lounaan jälkeen mieli alkoi asettua rauhallisemmille taajuuksille ja päivämatkan viimeiset viisi kilometriä sujuivat mukavasti. Sivakkaojalta Suomunruoktuun reitti kulki joen vartta. Lopuksi ylitimme saman ojan päästäksemme tuvalle. Saavuimme Suomunruoktuun neljän jälkeen iltapäivällä.

Pystytimme telttamme varvikkopatjalle, sytytimme nuotion nuotiopaikalle ja aloimme vähitellen valmistamaan iltaruokaa. Päivän tihkusade oli vaihtunut kauniiksi ilta-auringoksi. Saimme nuotion ääreen seuraksemme ihastuttavan eläkeläispariskunnan, joiden kanssa saimme viettää iltaa peräti kymmeneen asti illalla. Olen vieläkin tuosta pariskunnasta ja heidän elämänaseenteestaan inspiroitunut. He elivät onnellista ja omannäköistä elämää aivan täysillä. Siinä mulle ja meille tavoitetta.

Selkeä ilta tiesi myös kylmää yötä. Ensimmäinen yö olikin pakkasyö. Nukuin pää makuupussin sisällä lämmittäen hengitykselläni pussia. Ei kuitenkaan palellut.

Kilometrit tähän asti: 15 kilometriä.

Metsäläisestä citynaiseksi

Palasimme viime yönä upealta vaellusreissultamme. Kymmenen päivää hujahti luonnossa aivan huomaamatta. Nukuimme yhdeksän yötä teltassa ja päivät vain soljuivat ohi. Oli ihana palata sivistyksen pariin, syödä tukevasti ja käydä saunassa, mutta melko nopeasti tuli olo, että rinkan voisi taas nostaa selkään ja jatkaa metsäeloa.

Reissun jälkeen saunassa käydessäni pesin hiukset kolme kertaa, joista ensimmäisellä kerralla shampoo ei edes vaahtoutunut. Kuorin ihon useampaan otteeseen ja nautiskelin löylyistä ennenkuulumattoman pitkään. En siis normaalisti ole mikään saunoja. Erityisen ihanaa oli pukea saunan jälkeen puhtaat vaatteet päälle.

Saunan jälkeen menimme vielä illalliselle ja illallista syödessä mietimme yksissä tuumin, että nyt voisi ihan hyvin lähteä taas takaisin luontoon. Paitsi lapsia oli jo aivan karmea ikävä ja arjen askareet odottivat tekijäänsä. En ole koskaan ollut näin pitkää aikaa lapsistani erossa.

En osaa vielä summata reissua mitenkään järkeviksi lauseiksi. Olo on vain läpeensä kiitollinen ja tulee epätodellinen olo, kun katson reissukuvia. Kuvia katsellessani mietin, että todellako olimme tuolla ja koimme kaiken tuon. Luonnossa pää on ihanalla tavalla aivan tyhjä. Stressi ei onnistu löytämään tietään erämaahan, se ei vain yletä sinne. Sehän se siinä varmasti parasta onkin. Täydellinen läsnäolo ja hetkessä eläminen tuntuu hyvältä.

Onneksi tuolla puiston uumenissa ei neljägeet tai muut verkot toimi. Aukaisin puhelimeni koko reissun aikana kerran Sokostin huipulla, kun laitoin perheelle ja lapsille terveiset, että hengissä ollaan ja hyvin menee. Reissun loputtua avasin puhelimeni ja olin heti taas koukussa, vaikka nyt muutaman päivän tauon jälkeen kaikki somehöpötys ja pinnalliset asiat tuntuvat merkityksettömiltä. Pidemmän somepaaston jälkeen näkee selvemmin sen, mitä voisi tehdä eri tavalla ja huomaa kuinka valtavan paljon aikaa somen selailu arjesta imaiseekaan.

Edellinen vaellusreissu Urho Kekkosen kansallispuistoon ei tehnyt minuun mitenkään kummoista vaikutusta. Olimme tuolloin vain viisi päivää maastossa ja koko sen ajan pitkälti Suomujoen varressa. Tällä reissulla kehitin melkoiset angstit jokien ja ojien varsilla sijaitseviin suoalueisiin ja rämeikköihin. Sen sijaan rakastuin lähtemättömästi Kekkospuiston ytimessä oleviin kuruihin ja tuntureihin. En tiennyt, että sellaista kauneutta on edes olemassa! Ja toisaalta, pitää vähän kärsiä, että pääsee näkemään jotain noin upeaa. Paitsi, että näytän teille ne upeudet sitten myöhemmissä postauksissa.

Ajattelin kirjoittaa reissusta useamman postauksen, jossa kerron mitä reittejä kuljimme ja tarkempia fiiliksiä vaellukselta. Kuvasimme myös videomateriaalia, joista koostamme videon, kunhan löydämme aikaa sen editoimiseen. Minulta on myös kysytty vinkkejä päiväretkille ja lyhyemmille reissuille Urho Kekkosen kansallispuistoon. En ole paras ihminen vastaamaan näihin kysymyksiin, mutta jotain vinkkejä ajattelin koostaa sen tiedon pohjalta, mitä mulla on.

Nyt unta palloon ja huomenna arjen kimppuun! Sain tänään lapset luokseni, joka tekee onnellisesta olosta vieläkin onnellisemman. ❤️Mulla on aika kiva elämä.

4. vaelluspäivä: Sataa sataa ja sitten paistaa

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus: Suomujoen vartta etelään
2. Vaelluspäivän postaus: Suo siellä, vetelä täällä
3. Vaelluspäivän postaus: Vaaroilta tuntureille

Nukuin yön tosi sikeästi, vaikka jälleen heräilinkin puutuneisiin jäseniin. Nukahdin aina uudestaan tosi syvään uneen. Aina herätessä vesi vaan ropsotteli teltan kattoon. Olin jo kuudelta ihan virkeä, mutta jatkoin unia siinä toivossa, että sade hellittäisi. Vasta yhdentoista aikaan kyllästyimme jättipitkiin uniin. 14 tuntia unta on vähintäänkin riittävästi. Toisia katsottuamme revettiin nauramaan. Eipä ole ennen tuollaisia silmäpusseja nähty kummallakaan, oli pakko ottaa selfie.

Ähelsimme aamupalat teltan eteisessä ja pakkasimme rinkat teltan sisällä. Erityisesti Ramille se oli melkoinen operaatio, koska hän ei mahdu edes istumaan teltan sisällä. Mä jeesasin makuupussin ja makuualustan rullaamisessa (kuten joka aamu, Rami puolestaan keitteli vedet joka päivä). Yllättävän näppärästi saimme kuitenkin hommat hoidettua. Sade vaan jatkui. Nostimme pakatut ja sadesuojiin käärityt rinkat puun juureen odottamaan, että saamme teltan pakettiin.

Aluksi ilma tuntui kylmältä, mutta nopeasti tuli lämmin kun pääsimme liikkeelle. Maisemat olivat sateesta huolimatta hienot. Sadekaan ei oikeastaan haitannut mitään. Olihan meillä molemmilla sateen pitävät vaatteet. Tämän päivän tähtäimenä meillä on aika lähellä oleva Luulammen tupa. Aioimme pysähtyä tuvalle lounaalle ja kuivattelemaan kamoja.

Taipaleen loppupäässä tuli vesistön ylitys, jonka mä porskuttelin vaelluskengissä läpi. Kengät olivat jo valmiiksi vähän hieman kosteat, joten ajattelin, että ihan sama.


Luulammen tuvan pihaan päästyämme alkoi paistamaan aurinko.

Luulammen päivätupa oli jotenkin tosi sympaattinen paikka, erityisesti tuvan kahviota pitävän naisen vuoksi. Hän oli ihanan lupsakka ja kertoili meille monenlaisia tarinoita ja sattumuksia mitä kymmenenvuotisen taipaleen aikana on ehtinyt tuolla tuvalla sattua. Hän jopa kuivatteli meidän vaelluskenkiä keittiön kamiinan vieressä. Saimme kunnian olla ensimmäisiä, joiden kenkiä hän kuivattelee. 🙂 Ostimme kahviosta viimeisillä lompakoista löytyneillä roposilla tuoreet munkit ja kunnon kahvit. Ai että maistuikin hyvälle. <3

Tuvalle päästyämme taivas repesi ihan siniseksi ja aurinko ilmeistyi koko loppuillaksi paistamaan kauniisti. Ripustimme ensin teltan ulos suksitelineen päälle kuivumaan, mutta myöhemmin pystytimme teltan “väliaikaisesti” tuvan pihaan, että teltta kuivuisi nopeammin pystytettynä. Meillä oli alunperin aikomus jatkaa vielä matkaa, mutta vaelluskenkien kuivuminen kesti ihan iltaan saakka (kannattiko lompsia joen yli), joten päätimmekin jäädä siihen.

Luulammen tupa oli aika vilkas paikka. Rupattelimme monen retkeilijän kanssa seikkailuistamme. Toisten vaeltajien tarinoita on tosi kiva kuunnella ja vaihtaa ajatuksia varusteista, reiteistä ja hienoista paikoista.

Viimeinen ilta oli käsittämättömän kaunis. Nautimme illasta täysin siemauksin ja hieman haikein mielin. Vaellusreissumme meni jälleen aivan liian nopeasti. Onneksi edessä oli vielä yksi päivä tunturissa.

Viimeinen yö teltassa oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Laitoimme teltan pystyyn alunperin vain väliaikaisesti emmekä paljon katsoneet mitä teltan alla on. Noh, siinä meidän keskellä oli sellainen kiva kumpu, jonka vuoksi mä hilauduin koko ajan teltan seinään kangasta venyttämään. Kipusin aina uudestaan kukkulan päälle ja yritin kietoutua Ramiin, mutta jätkä tylysti tuuppas mut aina takaisin alas. 😀

Seuraavassa vaelluspostauksessa eksymisiä ja kipeitä jalkoja…

*-merkatut vaellusvaatteet saatu Helly Hansenilta: mun sininen takki* & sateen pitävät housut*, Ramin takki. Ramin keltainen kevytuntuvatakki

3. vaelluspäivä: Vaaroilta tuntureille

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus: Suomujoen vartta etelään
2. Vaelluspäivän postaus: Suo siellä, vetelä täällä

Keskiviikkoaamu oli kolea ja pilvinen. Edellisiltana suunnittelemani aamunavauksena suoritettava joen ylitys ei tuntunut enää yhtään hyvältä idealta. Päätimme kokeilla vaihteeksi joen pohjoispuolta, koska sinne puolelle piti joka tapauksessa päästä, että kaavailemani oikoreitti onnistuisi. Karttaan merkittyihin ylityspaikkoihin ei nyt näin sateisen kesän jälkeen uskaltanut luottaa, olimmehan sen edellisenä päivänä todenneet.

Okei, on tämä Suomujoki sittenkin ihan ok.

Suoritimme taas tutut aamurituaalit ja riisuimme housut pois ja jokeen vain. Nyt harmittaa kun en kuvannut ylitystä, mutta en uskaltanut jättää kameraa kaulaan roikkumaan, jos olisin keikahtanut virtauksen voimasta jokeen. Joen virtaus oli aika voimakasta, vaikka vettä oli korkeintaan polveen saakka. Ylitys ei ollut pitkä, mutta varpaat ehtivät kohmettua aika kivasti. Rami kiipesi joen törmältä ensin ylös ja nosti minut sitten perässä. En tiedä olisinko itse edes päässyt siitä kohtaa omin voimin ylös. Marssimme vähän matkaa ilman alaosia sopivan kiven päälle pukemaan. Nauratti ajatus siitä, että joku olisi juuri silloin tullut vastaan. 😀

Tämän päivän reittisuunnitelmiini kuului myös kosteikkojen ja soiden kiertely siten, että kipuaisimme parin vaaran yli kompassisuunnan avulla. Tulimme risteyskohtaan, josta meidän piti lähteä kömpimään pitkin Könkäänvaaran rinteitä ja seuraavaksi Aaslakkapään yli. Maasto näytti vähän turhan vaivalloiselta vaaran juurelta katsottuna, joten päätimme kuitenkin pysytellä polulla, joka kulki Hikiojan vartta. Kosteimimmissa paikoissa aikomuksenamme oli kiivetä hiukan korkeammalle vaaran rinteelle. Reitti osoittautuikin helpommaksi kuin kuvittelimme, ristesimme jossakin vaiheessa karttaan merkityltä polulta mönkijä-/huoltoreitille, jota köpöttelimme pitkät ja kuivat pätkät, pahimman suon ylikin pääsimme suhteellisen kuivin jaloin.

Kartturi Hovinen
Näiden maisemien takia tänne kannattaa tulla.

Reitin loppupäässä puut alkoivat olla koko ajan matalampia ja kitukasvuisempia ja vaaran rinteet harvenivat puista. Kohta vaarat vaihtuivat tuntureiksi. Tässä vaiheessa näimme reissun ensimmäiset porotkin. Heti kun maisema alkoi avartua ja muistuttaa Kilpisjärven aavoja tunturimaisemia tuntui kuin minun olisi helpompi hengittää ja ajatuksille olisi enemmän tilaa. Fiilistelin ihan urakalla ja askel keveni. Olimme matkalla vastaan tulleilta ihmisiltä kuulleet, että seuraavan tuvan pihaan on tulossa yksi luokkaretkiseurue yläasteikäisiä nuoria, joten siihen emme ainakaan aikoneet leiriytyä, vaikka Rautulammen tuvan alue oli upean näköinen paikka. Täytimme tuvan pihan purosta pullot ja jatkoimme noin kilometrin verran eteenpäin. Meitä vastaan tuli joukko nuoria ja yksi opettaja, joka kertoi, että tuvan pihaan on suuntaamassa myös lukiolaisluokka. Tsempit vaan sinne tuvan pihapiirissä majoittuville! 😀

*Primus kesäkaasu saatiin ensimmäistä kertaa testattavaksi. Hyvin toimi näinkin syksyisellä säällä.

Kuvassa malliesimerkki siitä, miten minä huolehdin omaisuudestani. Kaikki on ihan levällään, Ramin tavarat on jämptisti rinkassaan.

Ennen reissuun lähtöä olimme tsekanneet säätiedot ja tiesimme odottaa torstaipäiväksi sadetta. Ehdimme kuitenkin ennen sadetta kuivatella koko ajan kovenevassa tuulessa kosteutta keränneitä makuupussejamme ja tuulettaa teltan joen kosteuden jäljiltä, syödä kaikessa rauhassa päivällisen ja istuskella leirissä ennen telttaan siirtymistä. Heti makuupusseihin kömmittyämme alkoi sade, joka ei ihan heti loppunutkaan…

2. vaelluspäivä: Suo siellä, vetelä täällä

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus

Tiistaiaamu valkeni kauniina ja yllättävän lämpimänä. Ensimmäinen teltassa nukuttu yö sujui heräillen ja totutellen kovaan alustaan, vaikka alusta oli oikeastaan ensimmäisenä yönä aika pehmeä, sillä telttamme oli pehmeän varvikon päällä.

Heräsimme puoli yhdeksältä keittelemään aamukahvit ja pistimme pussipuurot tekeytymään. Tällä reissulla ruokapolitiikkaamme on kaikista helpoimmasta päästä. Kahvit ovat Nescafé-annospusseja, puurot BlåBandin pussimuonaa, samoin kaikki muut ateriat. Välipaloiksi meillä oli Tupla- ja Evoke-patukoita. Tällä menetelmällä säästyimme astioiden tiskaamiselta. Pussiruoat olivat tällä reissulla myös oikein maistuvia, joskin aika kalliita.

Aamutoimiin meni pari tuntia kaikkinensa, sen verran aikaa se otti joka aamu. Emme halunneet hötkyillä, vaan ihan rauhakseen pistimme kamat rinkkaan ja teltan pakettiin.

Toinen vaelluspäivä alkoi joen eteläpuolelta, jonne olimme siltaa pitkin juuri edellisiltana saapuneet. Lähdimme etenemään ja jälleen heti edessä oli suo. Lähdimme kiertämään sitä ja kiersimmekin ihan reippaasti kaukaa. Välillä vähän arvelutti olemmeko kartalla lainkaan. Sää oli tosi lämmin ja vaelsimme koko päivän pelkässä kerrastopaidassa.

Porttikosken autiotupa

Ensimmäisestä suosta selvittyämme oli edessä toinen. Ja kolmas. Teimme muutaman vekin turhaan arpoessamme oikeaa reittiä. Jälleen kerran suon kohdalla vähän arvelutti taas lähteä kiertämään, joten päätimme pistellä suoraan läpi, vain vähän suon reunaa kulkien. Katsoimme kartasta joen ylityspaikan ja sinne päästyämme totesimme, että tästä ei nyt sitten pääsekään muuten kuin uimalla, koska vesi on sen verran korkealla. Palasimme takaisin turhautuneena – taas ylimääräistä kävelyä ainakin puoli tuntia. Sitten vihdoinkin pääsimme palaamaan alkuperäiselle polulle, oli edessä vesistönylitys. Vaihdoimme Crocsit jalkaan, avasimme rinkan remmit ja kävelimme jälleen yhden kosteikon yli. Totesin Ramille ylityksen jälkeen, että ei vaihdeta kenkiä ihan vielä, edessä on ihan varmasti vielä märkää. Ja niin oli. Seuraavan pätkän menimme sitten ihan rehellisessä suossa. Suo on kaunis kaukaa katsottuna, se näyttää keltaiselta viljapellolta, jossa on kauniita suopursuja, mutta lähellä paljastuu pelottava totuus. Suolla käveleminen on pelottavaa, mättäiden välissä on vettä ja mutaa. Astuin aina varovaisesti mättäälle ja kokeilin kantaako se ja sitten varovainen askelma toiselle. Minä kuljin edessä ja Rami tuli perässä. Se että mätäs kantaa minun alla, ei takaa sitä, että 40 kiloa painavampi mies pääsee kulkemaan samaa reittiä. Miten mä saisin edes tuon järkäleen pois suonsilmäkkeestä, jos hän sellaiseen putoaa? En mitenkään. Sydän tykyttäen päästiin vihdoinkin suolta pois ja vaihdoimme vaelluskengät taas jalkaan.

Tässä vaiheessa olimme tehneet matkaa vähän nihkeilläkin fiiliksillä. Tätäkö tämä vaellus tulee olemaan? Pelkkää suota ja soiden kiertelyä? Maisemat olivat metsää ja kosteikkoa ja sitä jokea, joka alkoi jo vähän jopa kyllästyttämään. Neljä ja puoli tuntia olimme tarponeet kartalla lyhyen näköistä pätkää. Olimme arvioineet, että saamme kääntää kartan sivua nopeastikin, kun mietimme etenemistahtia edellisen päivän vauhtiin. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa, jos halusimme pysyä tavoitteessa ja pitää päivämatkat maltillisina. Meidän tavoitteena oli edetä kartalla noin tuvan väli aina joka päivä ja se tarkoitti kilometreissä 10-12 kilometriä.

Olimme väsyneinä onnistuneet jotenkin putoamaan kartalta emmekä millään bonganneet Lankojärven tupaa, joka oli meidän tämän päivän tavoitteemme. Olimme eri puolella jokea, mutta emme bonganneet edes ylityspaikkaa. Minä aloin olla väsynyt kävelemiseen ja Rami kartan lukemiseen. Kohta meitä vastaan tuli pariskunta, joka kysyi meiltä kuinka pitkä matka on Lankojärven tuvalle. Luulimme heidän olevan matkalla meidän kanssa samaan suuntaan, mutta nopeasti selvisi, että he ovat matkalla tuvalle, jonka me olimme huomaamattamme ohittaneet, jopa ihan reippaasti. Olimme siis tulleet kolmisen kilometriä ohi. Onneksi. Saimme heti laittaa leirin pystyyn ja ruveta lepuuttamaan väsyneitä jalkoja. Tämän päivän kävelysaldoksi tuli n. 17-18 kilometriä kaikkine turhine vekkeineen. Tähän kului aikaa 6,5 tuntia.

Leiri pistettiin tänäänkin yllättäen joen varteen. Päivä oli niin lämmin ja ilta tuuleton, että saimme vihaiset hyttyset riesoiksemme. Rami kyhäsi meille nuotiota varten kivikehikon ja mä keräsin risuja poltettavaksi, että saisimme istua iltaa rauhassa ilman hyttysiä. Olimme niin hikisiä ja nuutuneita, että päätimme pulahtaa jokeen. Rami meni rohkeana edeltä ja mäkin sitten lähdin ensin vain kokeilemaan, mutta omaksikin yllätykseksi kävin ihan kokonaan uimassa. Oli aivan ihanaa ja tuli heti niin paljon raikkaampi olo.

Siinä onkin sitten uintireissun jälkeinen kalsarikeijjo. Voinkin tässä sitten sopivasti kehua tuota Helly Hansenin kerrastoa. Kerrasto kuivuu hetkessä ja pysyi suhteellisen freesinä koko reissun ajan. Kerrasto lämmittää ihanasti olematta kuitenkaan liian kuuma. Yläosa on teknistä materiaalia ja alaosa merinovillaa. *Kerrastopaita ja kerrastohousut saatu.

Kauaa ei ulkona pystynyt istumaan, eikä nuotiokaan oikein häätänyt hyttysiä pois, joten menimme tosi aikaisin nukkumaan. Suunnittelin meille tulevan päivän reitin valmiiksi, Rami oli pitkän päivän jälkeen niin kyllästynyt koko kartan näkemiseen, että sanoi kaikkien reittien kelpaavan. 😀 Mun suunnitelma oli ylittää joki meidän leirin kohdalta heti aamutuimaan ja jatkaa sitten joen pohjoispuolta eteenpäin.

Jatkoa seuraa…