Kuljemme vaelluksillamme valtaosan matkoista poluilla, mutta tällä kertaa osa päivän reitistä piti mennä kompassisuunnalla. Olemme vuosien mittaan kehittyneet hurjasti suunnistajina. Vaikka harvemmin täytyy ihan tosissaan suunnistamalla suunnistaa, kun etenemme polkuja pitkin, mutta aina täytyy kuitenkin tietää missä olemme ja mihin ilmansuuntaan olemme matkalla. Suunnistustaito on tärkeää.
Menin illalla jännittynein mielin nukkumaan edellisenä päivänä kipeytyneen jalkani kanssa. Jalka tuli uniin ja heräilin yöllä kuulostelemaan tuntemuksia. Heräsin tai kuvittelin herääväni siihen, kun kantapää osui riippumaton reunaan ja se teki kipeää. Varpaita myös palelsi yöllä villasukista huolimatta.
Aamulla nappasin heti herättyäni maksimiannoksen särkylääkettä ja kipu hälvenikin sillä melko tehokkaasti. Aamu oli harmaa ja sumuinen ja siksi jotenkin erityisen kaunis.
Viimeisenä vaelluspäivänä heräsimme herätyskellon soittoon. Olin laittanut Garminin piippaamaan kuudelta, myös Ramin puhelin hälytti samaan aikaan. Herääminen ei tehnyt tiukkaa, minusta oli kiva herätä aikaisin ja herätä samaan aikaan kuin luontokin herää uuteen päivään.
Aikaisessa aamussa oli ihan oma tunnelmansa. Kaikki Kotakönkään muut retkeilijät nukkuivat vielä. Valmistelimme aamiaista mahdollisimman äänettömästi. Yritin taputella järjettömän suuria silmäpussejani pienemmiksi.
Yö meni vähän katkonaisesti. Kuuselan kämpän pihassa olevasta teltasta kantautui melkoinen kuorsaus. Tuntui kuin tanner olisi tärissyt kuorsauksen voimasta. Aamulla heräsin siihen, kun kuukkeli istahti teltan katolle ja lehahti aina uudestaan lentoon. Tällä kertaa Luirojärveltä lähteminen ei tuntunut ankealta ja siltä, että reissu on kohta ohi. Nyt emme aikoneet mennä samaa reittiä kuin aina ennen, eli Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun. Tällä kertaa olimme menossa Kotakönkäälle. Pääsisimme taas sellaisiin maisemiin, joissa emme olleet vielä koskaan käyneet. Olo oli innostunut, koska olimme kuulleet, että paikka on hieno.
Yhteydenotot: endorfiinikoukussa(a)gmail.com
KOMMENTIT