Tämä on se näky, jonka jätän jälkeeni aamulla kun nousen sängystä ylös. Usein ihmettelen, miten olen tuonne sekaan ylipäänsä mahtunut. Meillä on 120 cm leveä sänky ja välillä meitä on siellä kaikki viisi. Esikoinen monesti kantaa peittonsa ja tyynynsä mukanaan ja asettuu niiden kanssa jalkopäähän. Kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on…
Eilinen oli yhtä hässäkkää. Aamusta iltaan asti ohjelmaa. Ensin työt, sitten nopea kuvauskeikka keskustassa, takaisin hetkeksi töihin ja sieltä suoraan salille.
Häikäisevä auringonvalo on maailman ihaninta pimeän talven jälkeen.
Salilla olin 1 h 15 min ennen lapsiparkin kiinni menemistä, eli haipakkaa oli. Treenistä jäi vähän hätäinen olo, vaikka ihan hyvin mä sain kaiken tehtyä. Sykemittari ilmoitti treenin jälkeen, että sykevyön patteri on lopussa ja nyt näköjään HeiaHeia ilmoittaa, että “Sorry! It seems we took a bit too much load..” Joten palaan suosiolla myöhemmin kertoaan treenisuoritukset.
Päiväunille > Adios!
Okei ei siis pidä valittaa, koska meillä on 40 senttiä leveämpi sänky ja meitä on vain neljä ja lapset on pienempiä. Silti se käsien ja jalkojen pyörremyrsky ottaa aamuyöstä aivoon. 😉
Ehkä pitäisi luovuttaa yritykset siitä, että lapset nukkuis omissa sängyissään ja vaan ostaa se kolmemetrinen sänky.
Elisa: Saa valittaa, koska mä nukun kuin tukki ja harvemmin häiriinnyn siitä, että lapset nukkuvat vieressä. Kolmemetrinen sänky on mun haave. Huone pelkkää sänkyä. Ainakin mahtuis.